Sivun näyttöjä yhteensä

lauantai 21. joulukuuta 2013

Hyvää joulua!

Anteeksi, että olen ollut niin kamalan hiljainen. Aivoni ovat olleet järkyttävän ylikuormittuneet ja on ollut vaikeaa hoitaa oikein mitään vähemmän pakollista asiaa. Nyt alkoi kuitenkin loma, jonka aikana aion ensin tyhjentää aivoni ja sitten ladata ne täyteen uusia, kirjoittamista vaativia asioita.

Kisu ja Suvi ovat toivottavasti saaneet tai aivan juuri saamassa palkintonsa. Palaan niihin uudenvuoden tienoilla.

Toivon kaikille lukijoilleni rentouttavaa ja energisoivaa joulua sekä kaikkein parasta mahdollista joulumieltä. Kiitos tuhannesti siitä, että luette!

sunnuntai 17. marraskuuta 2013

Paljon onnea Kisu ja Suvi!

Arvonnan voittivat Kisu ja Suvi. Palkintoja en vielä paljasta. Ensin tarvitse yhteystietonne sähköpostiosoitteeseeni toiveissa@gmail.com.

Paljon onnea voittajille ja suuri kiitos osallistujille. Palaan ehdottamiinne aiheisiin myöhemmin.

sunnuntai 10. marraskuuta 2013

Yli 200 000. Vau!

Koska te lukijat olette niin äärettömän tärkeitä, en voi millään tavalla jättää huomiotta sitä, että blogissani on käyty sen vajaa kolmivuotisen olemassaolon aikana jo yli 200 000 kertaa.

Kiittääkseni mahtavasta lukijoiden määrästä, järjestän jälleen kerran arvonnan. Tällä kertaa en jaksa vääntää käsitöitä, enkä oikeastaan vielä edes tiedä, mikä arvonnan palkintona tulee olemaan. Jonkinlaista (varmasti hienoa) palkintoa on kuitenkin luvassa kahdelle arvonnassa voittaneelle.

Arvonnan säännöt ovat seuraavat:
  • Mikäli haluat yhden arvontalipun, kommentoi tähän, että haluat osallistua arvontaan.
  • Mikäli haluat kaksi arvontalippua, kommentoi tähän ja kommentoinnin lisäksi kerro joko tässä tai omassa blogissasi, millaisesta aiheesta toivoisit minun kirjoittavan (informoithan minua, jos kysymys tai keskustelunaihe on blogissasi). Aiheesi voi olla kysymys tai idea aiheesta, josta ei ole tarpeeksi vielä kirjoitettu. Älä ole turhan varovainen. Minulla on nyt tarpeeksi voimia vastata myös sellaisiin kysymyksiin, jotka olisivat aikaisemmin saattaneet tuntua liian raskailta ja provosoivilta. Tällä kertaa minua saa rauhassa myös provosoida. Lupaan ottaa kaikki kommentit vakavasti ja vastata kysymyksiin (aikatauluun tosin pidätän oikeuden).
  • Jos vastaat anonyymina, laitathan vastaukseesi jonkun nimimerkin, jonka avulla voin sinut tunnistaa.
  • Arvonta suoritetaan 17.11.2013 kello 16.00. Sen jälkeen tulleita kommentteja ei oteta huomioon.
Suuren suuri kiitos siitä, että olette ja jaksatte tulla tänne lukemaan myös silloin, kun minä vain pysyn hiljaa!


perjantai 8. marraskuuta 2013

Väsymys

Tänään heräsin vähän ennen neljää kovaan päänsärkyyn. Nappasin suuhuni pari Panacodia ja Ketorinin ja siirryin sohvalle odottamaan särkylääkkeen vaikutusta. Sen jälkeen en enää nukkunut hetkeäkään ennen töihin lähtöä.

Olo, joka oli unenpuutteen, kivun ja särkylääkkeiden sekoitus, tuntui kamalan tutulta, mutta kuitenkin kovin kaukaiselta ja jo unohtuneelta. Tällaisia päiviä minulla on kuitenkin ollut paljon viimeisen kolmen vuoden aikana. Viimeisen puolen vuoden aikana tuollaista oloa ei ole ollut. Se oli helpottavaa huomata. Yöllä herättävät kivut, särkylääketokkura ja lamauttava väsymys on, jos ei nyt kokonaan poissa, ainakin vähentynyt siedettäväksi.

Olo toi kuitenkin mieleen myös hyvin ahdistavia muistoja. Sen, kun seisoin pääsiäisenä 2012 rautatieasemalla jossain päin Suomea odottamassa junaa ja minun piti mennä kauan pois raiteiden lähettyvistä, koska minua alkoi pelottaa, että saatan junan tullessa astua raiteelle. Tai sen, kun autoa ajaessa minua alkoi pelottaa, että saatan yhtäkkiä kääntää rattia ja suistaa auton pois tieltä. Sen, kun oikeasti toivoin, että olisin kaatunut rappusissa pahasti tai liukastunut auton alle. Olin niin järkyttävän väsynyt ja ahdistunut, että toivoin kaiken vain loppuvan.

Sen, kun pelkäsin jatkuvasti, että kaikki asiat menevät pieleen. Että joku läheisistäni kuolee, että asuntomme palaa, että lemmikkimme loukkaantuvat, että aiheutan väsymyksessäni kamalan onnettomuuden. Pelkäsin myös, että alkoholi tai lääkkeet ottavat minusta voiton, että oikeasti mielenterveyteni murtuu. Pelkäsin, että ystäväni ja perheeni kyllästyy suruuni ja että jäisin yksin.

Ja vaikka moni asia onkin jo takana, olen juuri aloittanut prosessin, jossa moni haava revitään uudelleen auki.

perjantai 25. lokakuuta 2013

Pää sekaisin

Sekavia, innostuneita, vihaisia, pelästyneitä, surullisia, ahdistuneita ja epäselviä mietteiden ja ajatusten palasia. Näitä täytyy hetki sulatella kokonaisiksi lauseiksi.

torstai 24. lokakuuta 2013

Jännittää

Vajaa kaksi tuntia ensimmäiseen neuvontakäyntiin. Olin tähän asti aivan rauhallinen, mutta yhtäkkiä minua alkoi kamalasti jännittää. Jännitys tuntuu puristuksena rinnassa enkä oikein pysty keskittymään. Tästä se alkaa. 

perjantai 4. lokakuuta 2013

Vaarallinen työpaikka

Menin pahaa aavistamatta kohti kahvihuonetta ja huomasin aivan liian myöhään, että siellä oli äitiyslomalainen käymässä. Minulle aivan tuntematon ihminen. 

"Tämä on vaarallinen työpaikka. Vuoden kun on töissä, niin käy näin. Kannattaa olla varovainen."

Sydämessä tuntui tuttu muljahdus. Fyysinen henkinen kipu. Enkä tietenkään sanonut mitään. Mykistyin vain. 

tiistai 1. lokakuuta 2013

Ihmiset ympärillä

Pahimpina aikoina (Voi kuinka ihanalta tuntuu viitata näillä sanoilla menneisyyteen!) olin toisinaan kamalan vihainen kaikille läheisilleni. Miksi kukaan ei tullut ja ottanut kaikkea sitä kipua ja paskaa pois minun harteiltani? Miksi kukaan ei osannut auttaa minua kokonaan? Kukaan ei tuntunut ymmärtävän, kuinka järkyttävän huonossa kunnossa olin. Kukaan ei tuntunut ymmärtävän, että tilanteeni oli lopulta myös aika lähellä kuolemanvakavaa.

Nyt, aivan yhtäkkiä, silmäni ovat avautuneet. Huomaan, kuinka moni elää mukana meidän tilanteessamme. Niin moni jaksaa kerta toisensa jälkeen kysyä, mitä uutta meille kuuluu, vaikka kerta toisensa jälkeen mitään uutta ei kuulu. Niin moni jaksaa kannustaa ja toivoa meille hyvää. Nyt kun jaksan katsoa ympärilleni, olen äärettömän kiitollinen kaikista niistä ihmisistä, joita olen ympärilleni saanut. Olen kiitollinen siitä, että olen uskaltanut kertoa surustani avoimesti. Ilman sitä minun suojaverkkoni olisi niin paljon harvempi. Nyt minulla on varaa myös tipahtaa. Tiedän, että minut otetaan kiinni.

torstai 19. syyskuuta 2013

Puhelu lääkärin kanssa

Kävin viime viikolla jälleen kerran verikokeissa. Tiistaina lääkäri soitti ja kertoi, että kasvainarvo (ca 12-5) on laskenut kevään 72:sta 34:ään. Orgametril on siis auttanut ja sen suhteen asiat ovat nyt hyvin. Jatkan lääkkeen syömistä ainakin tulevaan huhtikuuhun saakka, jolloin minulla on seuraava aika polille.

Sitten lääkäri alkoi kysellä suunnitelmistamme. Olemmeko jo aloittaneet adoptioprosessin? Olemmeko vielä ajatelleet hoitoja? Polilla olisi nimittäin lahja-alkioita odottamassa vastaanottajaa. Olisimmeko me kiinnostuneita?

Vastasin ajattelematta, suoraan selkärangasta, että emme ole enää kiinnostuneita. Sitten aloin ajatella asiaa. Olisiko yrittäminen vielä kerran järkevää? Pitäisikö kuitenkin vielä kokeilla? Pitäisi ainakin kysyä miehen mielipidettä ja sen toki teimme. Lyhyen keskustelun jälkeen tulimme siihen tulokseen, että emme todellakaan ole kiinnostuneita hoitojen jatkamisesta lahja-alkioilla. Se polku on meidän osaltamme jo ohi, emmekä halua joutua takaisin siihen kamalaan toivojen ja pettymysten pyörteeseen. Olemme ehtineet elää sitä elämää aivan tarpeeksi. En halua joutua toipumaan pettymyksistä taas kerran. Ja mikä tärkeintä: en ole valmis luopumaan unelmasta adoptiolapsesta. En halua enää luopua siitä mielikuvituslapsesta, jolla on suklaanvärinen iho ja kiharat, pikimustat hiukset.

Se tuntuu hyvältä. Minä olen jo päästänyt irti biologisen lapsen haaveesta ja minulla on tilalla aivan uusi haave, joka tuntuu juuri omalta.

perjantai 6. syyskuuta 2013

Tottumus

Vaikka lapsettomuuden vuosipäivä aiheuttikin pientä matalapainetta, olen huomannut suuren etenemisen surussani. Olen alkanut tottua tähän. Lapsettomuus on muuttunut osaksi identiteettiäni eikä se enää joka ikinen kerta mieleen tai puheeseen tullessaan tunnu viiltävän pahalta.

Puhuin aiheesta minulle enemmän tai vähemmän tutun naisporukan kanssa. Siinä jutellessani huomasin, että aiheesta puhuessani minulle ei enää nouse pala kurkkuun enkä joudu pidättämään kyyneleitäni. Pystyn puhumaan aiheesta aivan asiallisesti. Se tuntui hyvältä.

Tuntui myös hyvältä kertoa asiasta ihmisille. Ehkä avoimuudella vaikutan vähintään siihen, että ihmiset tajuaisivat miettiä pariin otteeseen, ennen kuin utelevat toisen raskausasioista. Kai tämä on osaltani jonkinlaista tietoisuuskampanjaa.

tiistai 3. syyskuuta 2013

Vuosipäivä

Lapsettomuutemme vuosipäivän (ja hääpäivämme) aamuna minut pudotettiin taas maanpinnalle:
"Odotatko sinä vauvaa?"
"No en odota." (Vaikka olisi pitänyt sanoa, että odotan. Olen odottanut jo kolme vuotta ja odotan varmasti vielä toisetkin kolme. Ja tämä mahani. Se on täynnä läskiä, jota yritän nyt kovasti pudottaa.)
"No se oli varmaan vain tuo takki, kun se tuolla tavalla pullottaa", yritti kysyjä paikata.
Hauku nyt vielä tämä uusi takkinikin!

lauantai 24. elokuuta 2013

Tukos

Kirjoittaminen ei vain meinaa onnistua, vaikka asiaa olisi. Sanat eivät asetu näytölle, kuten niiden haluaisin asettuvan. Mieli tuomitsee kaiken sanottavani. Mitään ajatusta ei huvita viedä loppuun saakka.Suruni tuntuu unohtuvan niin minulta kuin lähipiiriltäkin ja kun se sitten pulpahtaa pintaan, se tuntuu kohtuuttoman suurelta tilanteeseen nähden. Junnaan paikoillani, vaikka yritän koko ajan rämpiä eteenpäin. Ja minua turhauttaa niin kovin paljon.

maanantai 29. heinäkuuta 2013

Eroon lapsettomuuskiloista

Siihen uupumiseni kilpistyi ja sen seurauksia joudun nyt korjaamaan. Minä en taistele ikinä raskauskiloja vastaan, mutta nyt on aika päästä eroon lapsettomuuskiloista. Sen verran hurjalta vaa'an lukemat näyttävät, sen verran paljon vaatteet kiristävät ja sen verran inhottavalta peilikuva näyttää.

Aikuisena olen liikkunut aina suhteellisen paljon, mutta olen myös ollut kova syömään. Urheilu on pitänyt syömisen tuomat kilot suhteellisen hyvin kurissa. Raskas alkuvuosi muutti kuitenkin suhdettani molempiin. Totesin, että rankkojen hoitojen jälkeen minulla on oikeus vähän herkutellakin. Totesin myös, että minulla ei ole aikaa taikka energiaa urheilla enää yhtä paljon kuin aikaisemmin. Tällä metodilla jatkoinkin kesään saakka. Urheilin hyvin satunnaisesti ja söin herkkuja paljon säännöllisemmin.

Nyt on aika ottaa ote niskavilloista. Tarkoitukseni on karistaa kyydistä reilu kymmenen kiloa jouluun mennessä. Mitään ihmeellistä dieettiä en aio alkaa noudattaa. Alan liikkua säännöllisesti ja syödä järkevämmin. Siinä se.

lauantai 27. heinäkuuta 2013

Lomatunnelmia

Takana on ihana, lämmin ja rauhallinen kymmenpäiväinen lomareissulla. Lomamatkaan kuului vuoristoa, Välimerta ja miljoonakaupunkia. Sain vihdoin viettää täysin stressittömiä päiviä kahdestaan rakkaani kanssa. Joutilaisuus on ihanaa, mutta ihanaa oli kotiinpaluukin. Nyt minulla on taas energiaa jatkaa opiskeluja ja alkaa suunnitella parin viikon päästä alkavaa työvuotta.

Vaikka lomailinkin kaukana, en silti päässyt pakoon suruani. Huomasin moneen otteeseen ajatuksieni vaeltavan siihen, millaista olisi matkustaa noissa paikoissa yhdessä lapsen kanssa. Mietin, millä tavalla lomamme olisi erilainen, jos mukana olisi myös lapsi. Mietin, millaisia kommentteja ja kysymyksiä saisimme erivärisen lapsemme vuoksi. Mietin, mitä touhuaisimme rannalla ja kuinka viihdyttäisimme lasta vuoriston sadepäivänä. Vain miljoonakaupungissa lapsimietteet katosivat. Sinne ei lapsen kanssa kannattaisi mennä ollenkaan.

Lapsi kulkee jo mukanani joka paikkaan. Tavallaan hän on jo olemassa. Surullista on vain se, että hän ei vielä konkreettisesti täytä tyhjää syliäni.

torstai 11. heinäkuuta 2013

Yliannostus

Olen viimeisen viikon aikana viettänyt melkoisen paljon aikaa lapsi ja raskausmaailmassa. Toin vanhempieni kotoa vanhoja lelujani omaan kotiini lapsivieraita ja tulevaa lastamme varten. Viikonloppuna meillä kyläili useampikin lapsi ja maanantaina tapasin ihanat kummityttöni. Puheenaiheena ja ajatuksissa on ollut myös ystävän raskaus ja toki moni raskaus myös täällä blogimaailmassa.

Olen nauttinut lapsivieraiden seurasta täysin rinnoin. On ihanaa puuhastella ja jutustella lasten kanssa. Olen myös iloinnut toisten raskauksista vilpittömästi. On vain oikein, että tämä onnistuu edes joillakin.

Kuitenkin mieli on myös ollut todella surullinen. Silmät ovat taas kostuneet moneen kertaan ja ajatukset pyörivät lapsettomuuden ympärillä. Olin uhkarohkea, kun heittäydyin lasten maailmaan niin täysillä. Laskin suojauksen liian alas ja isku osui kovempaa kuin osasin pelätä.

Tekisi mieleni heittäytyä lattialle huutamaan, kuinka epäreilua tämä kaikki on. Minä tiedän, että olisin aivan mahtava äiti, mutta joudun odottamaan tuskaisen monta vuotta ennen kuin pääsen sen näyttämään toteen. Takanani on kolme pitkää vuotta lapsen odottamista ja hyvin todennäköisesti edessäkin on vielä saman verran vuosia, jollei enemmänkin. Jos olisimme onnistuneet heti, meillä olisi juuri vietetty kaksivuotissyntymäpäiviä. Sen sijaan meillä vietetään tylsää työntäyteistä aikuisten ihmisten elämää, jota määrittelevät hiljaisuus, yksinäisyys ja vakavuus. Meille ei koskaan kuulu mitään uutta. Me olemme pysähtyneet tähän.

torstai 4. heinäkuuta 2013

Fyysisestä voinnista ja vähän haaveiluakin

Jälleen kerran migreenille, inhottavalle selkäsärylle, epämääräiselle mahakivulle ja turvotukselle löytyi selitys. Taas tuhruttaa. Olen pikkuhiljaa alkanut epäillä Orgametrilin sopivuutta minulle. Syksyllä otetaan uusia verikokeita ja uskon kyllä, että kasvainarvot ovat kohonneet. Jotakin tuolla kohdun suunnalla joka tapauksessa tapahtuu. Eihän siellä muuten olisi mitään vuodettavaakaan.

Asiasta toiseen: Selailin eilen läpi kesämekkojen kaavoja ja mieltä lämmitti kovasti löytää tällainen ihana äidin ja tyttären yhteinen mekko. Jos kuvassa olisi ollut tavallinen valkoihoinen lapsi, olisi kuva todennäköisesti kirpaissut, mutta nyt herkistelin kuvan äärellä. Jos tietäisin saavani tytön, alkaisin ommella mekkoja välittömästi, mutta nyt joudun odottamaan hetken. Ehkä ompelen mekon ensin itselleni ja säästän tyynyliinan odottamaan lasta varten.

tiistai 2. heinäkuuta 2013

Aika neuvontaan

Lomaviikon aikana meille oli tullut kirje Pelastakaa Lapset ry:ltä. Saimme luvan varata ajan sosiaalityöntekijältä. Soitin hänelle tänään ja lokakuussa homma pyörähtää käyntiin. Sosiaalityöntekijä vaikutti puhelimessa todella mukavalta. Tässähän ihan innostuu.

keskiviikko 19. kesäkuuta 2013

Ahdistus on niin kovin lähellä

Vaikka elämä alkaakin jo olla paljon aikaisempaa aurinkoisempaa, ajaudun vanhan tutun ahdistuksen valtaan todella helposti. Kaikki poikkeamat normaaliin rutiiniin saavat aikaan rintaa puristavan ahdistuksen. Rahanmeno tai laskujen maksaminen, ajatukset työnsaannista ja opintojen etenemisestä, raskas päivä tai huonosti nukuttu yö ja ahdistus palaa kuvioon.

Alkukesä on ollut minulle hankalaa aikaa. Mieheni on ollut paljon aikaisempaa enemmän poissa kotoa, itse olen kesälomalla, mutta minulla on kamalasti tekemistä sivutöissä ja opinnoissa. Tavallinen työ on kuitenkin tauolla ja sivutyöt tapahtuvat läppäriä tuijottaen. Niinpä tuijotan päivisin läppäriä ja iltaisin yksinäni televisiota. En oikein pysty purkamaan tunteitani. Mieheni on todella huono puhumaan puhelimessa, joten soitan äidilleni, jotta saisin puhua edes jollekin ihmiselle päivän aikana.

Toisaalta elämässä on tapahtunut myös paljon hyviä asioita. Mieheni ura sai juuri hienon nosteen ja näyttää siltä, että minullakin on edessäni työpaikka, jopa kesäpalkallinen sellainen. Parisuhteemmekin voi hyvin. Kun olemme yhdessä, olemme onnellisia, iloisia ja helliä. On niin hienoa olla juuri oikeanlaisessa parisuhteessa ja on ihanaa huomata, että olemme kestäneet vaikeiden aikojen yli.

Yksin kuitenkin ahdistun ja pariin otteeseen olen hoitanut sitä maailman typerimmällä tavalla eli alkoholia juomalla. Kuohuviinin kanssa ahdistus ei enää tunnukaan niin pahalta. Tiedän, että tälle tielle olisi todella helppo lähteä ja se pelottaa minua. Minulla on hyvä itsekuri, joten en usko, että oikeasti alan lääkitä itseäni alkoholilla, mutta kyllä alkoholin tai toisaalta kolmiosärkkärin ottaminen usein ahdistuksen keskellä houkuttaa.

Nyt kuitenkin helpottaa hetkeksi. Lähden parin tunnin päästä junalla kohti pohjoista ja vietän loppukuukauden vanhempieni huomassa kesäpaikassamme keskellä metsää. Aion kuunnella käen kukuntaa (tai sääskien ininää) ja antaa luonnon ja hiljaisuuden hoitaa itseäni.

maanantai 10. kesäkuuta 2013

Lapseni vanhemmat

Missäköhän minun lapseni vanhemmat ovat juuri nyt? Mitä äiti tekee nyt? Entä isä? Ovatkohan he jo tavanneet toisensa? Toivon kovasti, että he molemmat ovat hyviä ihmisiä ja tapaavat toisensa hyvissä ja ystävällisissä merkeissä. Osaavatkohan he vielä aavistaakaan, millainen traaginen asia heillä on edessään? He joutuvat luopumaan lapsestaan aivan pian. Osaavatkohan he aavistaa, että täällä kaukana, aivan toisella mantereella, on olemassa äiti ja isä, jotka jo tietävät, että meidän elämämme kohtaavat jonakin päivänä äärettömän tärkeän asian kautta? Elämämme kohtaavat, mutta emme kuitenkaan todennäköisesti tule ikinä toisiamme kohtaamaan.

Mitäköhän hänen äitinsä ajattelee, kun huomaa olevansa raskaana? Osaako hän olla siitä onnellinen? Missä vaiheessa hänen äitinsä tajuaa, että hänen on luovuttava lapsestaan. Ehtiikö onni käydä hänen luonaan ollenkaan vai onko hän koko ajan raskaudestaan surullinen? Tai jos hän ehtii olla onnellinen, milloin tuo onni kääntyy suruksi ja varmuudeksi siitä, että lapsi on jätettävä? Kuinka hän kestää sen kaiken? Luottaako hän siihen, että lapsi saa vielä hyvät vanhemmat ja että lapselle käy lopulta hyvin?

Milloinkohan minun lapseni saa alkunsa? Jos hän tulee meille vanhempana, hän on jo saattanut saada alkunsa. Hän saattaa olla nyt kohdussa ja syntyä aivan pian. Tai sitten häntä ei vielä ole missään. Ehkä hän saa alkunsa tänä vuonna. Tai ensi vuonna tai vielä myöhemmin. Minusta tulee hänen äitinsä, mutta minä en kuitenkaan voi tietää, milloin hän syntyy ja millaista hänen elämänsä heti syntymän jälkeen on. En välttämättä saa tietää sitä ikinä.


tiistai 28. toukokuuta 2013

Vauvakuume

"Oi, tulee aivan kamala vauvakuume, kun noita pieniä käy täällä työpaikalla. Taitaa olla keväälläkin tekemistä asian kanssa", uskoutui työkaverini minulle lounastunnilla, jossa vilisi äitiyslomalaisia vauvoineen.
"Jaaha", vastasin minä.

Olin varmaan töykeä, vaikka en tarkoittanutkaan sitä niin. Olin vain niin kamalan yllättynyt. Olisin halunnut jutustella työkaverini kanssa, mutta hänen kommenttinsa tiputti minut kokonaan kärryiltä. En osannut.

Mikä vauvakuume? En ole enää pitkään aikaan muistanutkaan sellaisen olemassaolosta. Kyllä se minullakin joskus oli. Ihanan ruusunpunainen tunne siitä, että voisi saada itselleen vauvan. Sellainen hormonien hyrräys ja lempeä olo. Sitten vauvakuumeeni kroonistui. Se muuttui vakavaksi tarpeeksi. Konkreettiseksi ja fyysiseksi tyhjäksi syliksi. Toivo katosi eikä vauvakuume ole enää mikään lempeä ja ruusunpunainen tunne. Se on viiltävä fyysinenkin kipu, jota ei kannata ajatuksilla houkutella luokseen.

Ymmärtääköhän työkaverini, kuinka onnekas on vauvakuumeensa kanssa?

sunnuntai 26. toukokuuta 2013

Jaksan

Oivalsin. Taas. Olen jo jonkin aikaa miettinyt, mistä johtuu, että tuhannen ja yhden tekemisen ja työtehtävän keskellä voin itseasiassa oikein hyvin. En ole väsynyt tai stressaantunut, vaan jaksan hyvin, saan aikaiseksi ja olen innoissani hommistani. Sitten alan pelätä uupumista. Ihmisen ei kuulu kuluttaa aikaansa töihin. Kuuluu kotoilla ja ottaa aikaa itselle ja levolle. Jos näin ei tee, uupuu. Tulee burn out ja joutuu sairauslomalle.
Mutta koska minusta tuntuu nyt hyvältä, en ole hidastanut vauhtia. Miksi hidastaisin, jos kerran jaksan tehdä ja nautin tekemisestäni.

Oivallus syntyi psykologini avustuksella: Mikä viime vuosina on ollut erilaista kuin nyt? Miksi viime vuosina olen kokenut itseni väsyneemmäksi ja saamattomammaksi kuin nyt? Mikä nyt on erilaista, kun lapsettomuuteen liittyvät ajatukset ja suru kuitenkin edelleen vievät paljon aivokapasiteettiani. Yksi asia kuitenkin on nyt kokonaan poissa – kipu. Minuun ei ole sattunut helmikuun jälkeen. Siis oikeasti sattunut. Pientä jomotusta ei nyt lasketa. Kipu on ollut poissa neljä kuukautta. Aikaisemmin kipu oli jatkuva vieras. Loppuaikoina olin kipeänä kolme neljästä viikosta ja ihan viimeisessä vaiheessa ennen uusinta lääkettä olin kipeä joulukuun puolesta välistä tammikuun loppuun.

Tietysti kipu vaikuttaa jaksamiseen ja tietysti kivun puuttuminen palauttaa voimia. Tämän oivalluksen myötä muistin myös taputella itseäni selkään. Kaiken kivunkin keskellä olen onnistunut hedelmöityshoitojen ja töidenkin ohella edistämään opintojani. Se meinaa taas tässä työnhakuruuhkan keskellä unohtua.

(Psst. Adoptiopaperit on saatu toimitettua Pelastakaa lapset ry:n toimistoon. Olemme olleet jonossa jo pari viikkoa. Syksyllä neuvontaan.)

tiistai 14. toukokuuta 2013

Lapsettoman paikka

Sain tilaisuuden viettää viime viikonloppua ajatukset kaukana poissa äitienpäivästä. Lauantaita vietin uskomattoman sydämellisessä seurassa Simpukka ry:n 25-vuotisjuhlissa Helsingissä. Juhlissa julkaistiin mahtava ja koskettava runokirja nimeltään Lapsettoman paikka.

Runokirjan voi tilata Simpukan verkkokaupasta. Tämä on linkki.

Tämä runo kosketti minua kovasti:



Yhteinen unelma

Iho vasten toista ihoa,
rakkaudesta hikinen iho.

Joskus hiljaa peiton alla pimeässä,
joskus ääneen iloiten päivänvalossa
sohva siirtyy paikaltaan.

On vain me kaksi,
sinä ja minä.

Yhteinen unelma,
yhteinen riemu,
yhteinen nauru,
yhteinen haave.

Iho vasten sairaalan paperista lakanaa,
tuskasta hikinen iho.

Jalat kiinni telineissä,
loisteputkivalaistus.

On me kaksi.
Ja nuo toiset.
Minuun sattuu,
en uskalla itkeä ääneen.

Yhteinen unelma,
yhteinen suru,
yhteinen ikävä,
yhteinen murtunut haave.

Olet lähempänä minua
kuin koskaan.

– Anna Mehtonen

sunnuntai 5. toukokuuta 2013

Extrakummitätinä

Tänään oli iloinen päivä. Tammikuussa bloggasin siitä, kuinka kaipaan elämääni rakkaita lapsia. Noin kuukausi sitten sain mahtavan viestin ystävältä. Viestissä ystävä pyysi minua lastensa extrakummiksi, koska varsinaiset kummit ja muutkin läheiset aikuiset asuvat kaukana heidän perheestään. Olin otettu tällaisesta kunniatehtävästä. Ystävän teko oli uskomattoman kaunis kädenojennus suuntaani.

Tänään tapasin extrakummilapseni ensimmäistä kertaa. Vietin monta tuntia ihanien tyttöjen seurassa ja minulla oli ihanaa. Odotan jo innolla seuraavaa tapaamistamme.

Kiitos tuhannesti, A! Tämä oli ja on kullanarvoista.

keskiviikko 1. toukokuuta 2013

Alhaisia tunteita

Kateus, katkeruus, inho, pelko, kauna. Tunteeni ovat alhaisia. Olen kateellinen kaikille niille, joiden elämässä tapahtuu hyviä asioita. Niille, jotka onnistuvat työnhaussa ja opiskelussa. Niille, jotka suunnittelevat häitään tai ovat juuri aloittamassa lapsen yrittämistä. Niille, joilla on vielä mahdollisuus onnistua biologisen lapsen saamisessa ja niille, jotka ovat jo päässeet toipumisessa eteenpäin. Olen kateellinen niille bloggareille, jotka saavat positiivisiin uutisiinsa kasapäin kommentteja. Olen kateellinen niille, joilla ylipäänsä on jotain positiivista kerrottavaa. Olen kateellinen miehelleni, joka löytää iloa jalkapallojoukkueensa onnistumisista ja jota ystävät sitten ylenmäärin onnittelevat.

Olen katkera siitä, että olen jäänyt niin yksin. Että suruni on tullut haudatuksi muun elämän sekaan. Että minun voinnistani ei enää muisteta kysyä ja että ulkokuortani ja pinnallista puhettani uskotaan. Olen katkera siitä, että elämästäni ja tunteistani tehdään oletuksia eikä minua muisteta kuunnella. Olen katkera siitä, että minua syyllistetään, jos en jaksa osallistua kaikkeen. Olen katkera siitä, että mikään ei tunnu elämässäni onnistuvan ja että jatkuva ponnistelu ei tuota tulosta.

Alhaiset tunteeni inhottavat minua. Inhoan itsesäälissä rypevää itseäni. Haluan piiskata itseäni tekemään enemmän töitä, jotta lopulta onnistuisin. Minua inhottaa paisuva vartaloni, ällöttävä endometrioosikudos, joka koko ajan valtaa tilaa sisältäni. Minua inhottaa jatkuvasti stressaava luonteeni. Minua inhottaa laiskuuteni ja minua inhottaa vaatia itseltäni niin paljon.

Minua pelottaa, että tämä ei koskaan lopu. Että ponnisteluistani riippumatta epäonnistun ikuisesti. Että raskas oloni ei koskaan kevene ja että vetäydyn aina vain kauemmaksi ystävistäni. Että katkeruus ja kateus saavat minusta vallan ja että en enää ikinä voi aidosti iloita toisten onnesta. Että kukaan ei enää jaksa kuunnella jatkuvaa jauhantaani samasta asiasta ja että eräänä päivänä huomaan olevani kokonaan yksin.

tiistai 30. huhtikuuta 2013

Tunnelmia

Olisi niin mukava kirjoittaa, että tunnelmat ovat menneet parempaan suuntaan ja että onnistumisia on tapahtunut. En kuitenkaan voi kirjoittaa niin. Vaikka kuinka haluaisin, en voi väittää voivani paremmin.

Olo on niin kamalan raskas koko ajan. Olen turhautunut. En jaksaisi enää jauhaa surustani. En jaksaisi edes ajatella asiaa. Mutta kuitenkaan en usko, että asiaa välttelemällä mikään muuttuisi. Olen yrittänyt hukuttaa surua kovaan työntekoon, mutta ei se ole auttanut. Ei pidä kuitenkaan ymmärtää väärin. Nautin kovasti työnteosta ja olenkin kokenut paljon onnistumisia töissäni. Työ ei vain vie surua pois. Kuinka se voisikaan viedä? Surullani ei ole työni kanssa mitään tekemistä.

Kirjoittaminen on vaikeaa. Sanat eivät oikein meinaa löytää paikalleen. Ne ovat joko liian mitättömiä tai liian traagisia. Ne eivät osu enkä oikein meinaa jaksaa yrittää.

(Adoptiopaperit saimme vihdoin täytettyä viikonloppuna. Tänään sain myös lääkärintodistuksen hankittua. Kohta saavutamme jonon pään.)

keskiviikko 20. maaliskuuta 2013

Mitäs siinä valitat?

Mitäs siinä valitat ja vellot surussasi? Itsehän sinä luovutit. Olisit voinut vielä jatkaa hoitoja. Seuraava olisi hyvinkin saattanut onnistua. Olisit voinut mennä vielä yksityiselle ja sen jälkeen kokeilla lahjasoluilla. Kuka käski jättää leikin kesken? Omien päätösten takana on seisottava. Toiset jaksavat vuosikausia ja onnistuvat lopulta. Miksi et itse jaksanut?

Tällaisia ajatuksiakin tulee toisinaan pyöriteltyä ja toisaalta myös pelkään, että nämä ovat muiden ajatuksia. Blogini lukijoiden ajatuksia tai minua kuuntelevien ajatuksia. Pohjimmiltani kuitenkin tiedän, että päätöksemme oli oikea. En olisi enää jaksanut eikä luopuminen ja surutyö olisi vuosien yrittämisen jälkeen yhtään tämän helpompaa.

maanantai 18. maaliskuuta 2013

Vaikea vertaistuki

Vertaistuki ja sen tarve muuttaa jatkuvasti muotoaan. Juuri nyt tilanteeni on ristiriitainen. Saan itse vertaistukea sekä täältä blogimaailmasta että Simpukan vertaistukiryhmän kautta. Juuri nyt suhteeni vertaistukeen tuntuu kuohuvan. Siksi siitä on syytä kirjoittaa.

Aluksi vertaistukea kaipaa aivan älyttömästi. Kun oma lapsettomuus alkaa valjeta itselle, etsii pakonomaisesti tietoa muista samaan tilanteeseen joutuneilta. Siinä vaiheessa hyvää vertaistukea löytyy netistä. Blogeissa moni on käynyt läpi samoja asioita, ajatellut samalla tavalla ja tuntenut samoja tunteita. Toisaalta tietää, että koska ei itse ole vielä virallisesti lapseton, ei voi aivan edes tietää, millaista on olla virallisesti lapseton. Millaista on sitten, kun lasta on odotettu se maaginen vuosi. Tietää, että pidempään lasta toivoneet eivät vielä pidä minun lapsettomuuttani minään. Saatanhan tulla raskaaksi minä hetkenä hyvänsä. Samaan aikaan jo kuitenkin tietää, että itsellä saattaa olla edessä vielä hyvinkin pitkä taival eikä kaikki välttämättä pääty hyvin.

Myöhemmin vertaistuesta tulee henkireikä. On tärkeää, että joku ymmärtää täysin, mitä itse tarkoittaa, ajattelee ja tuntee. Vertaisiinsa kokee suurta yhteenkuuluvaisuuden tunnetta ja heistä tulee todella tärkeitä. Koko ajan kuitenkin pelkää vähän, että joku muu ehtii tulla ensin raskaaksi, koska tietää, että se ihminen siirtyy sitten eteenpäin eikä enää palaa takaisin vertaiseksi. Toisaalta vähän pelkää, että itse tulee raskaaksi ja joutuu toisten vertaisten hyljeksimäksi.

Sitten on ollut mukana vertaisjoukossa jo niin kauan, että hyvin moni vertaisista on jo raskaana tai ehtinyt jo synnyttääkin. Omien hoitojen ollessa kesken se antaa kuitenkin toivoa. Joku onnistuukin tällä polulla. Eivät nämä hoidot sentään pelkkiä epäonnistumisia ole. Mutta kun itse epäonnistuukin lopullisesti, kaikki muuttuu. Raskaana olevat ja lapsensa kanssa jo elävät ovat saaneet juuri sen, mitä itse ei enää pysty saamaan. He elävät sellaisessa maailmassa, josta minulla ei tule olemaan aavistustakaan. Heidän elämänsä ei enää luo toivoa onnistumisesta, vaan se vain alleviivaa sitä, mitä itse ei saanut. Vaikka adoptiolapsen joskus toivottavasti saankin, ensimmäiset kuukaudet lapseni kanssa tulevat olemaan täysin erilaiset kuin biologisen lapsen saaneella.

Kaikesta tästä huolimatta vertaiset ovat tärkeitä. Vertaistukimaailman sääntöihin vain sattuu kuulumaan, että ihmisten polut lähtevät eri suuntiin ja väistämättä joku jää aina jäljelle. Peli on raakaa, mutta uskon, että saldo jää kuitenkin aina plussan puolelle.

lauantai 16. maaliskuuta 2013

Sivuoireita - lääke vaihtoon?

Päätä särkee. On vähän paha olo? Onkohan minulle tulossa migreeni? Olen huomannut sanovani näin nykyään aika usein. Useampaan kertaan viikon aikana minulla on joko pienempää tai suurempaa migreenin oiretta.

Öisin minulla on myös ikävä oire. Hikoilen todella paljon, mutta minulla ei ole kuitenkaan lämmin. Saatan herätä siihen, että hiki valuu kasvojani pitkin, mutta jos nostan peittoa pois päältäni, minulle tulee heti kamalan kylmä. Hikoilu on siis todella erilaista kuin kesäisten kuumien aaltojen aikana.

Melko pitkään siinä kesti, mutta lopulta tajusin kaivaa esiin Orgametrilin pakkausselosteen. Haittavaikutuksina mainitaan sekä migreenipäänsäryt että hikoilun lisääminen. Tarkoittaakohan tämä taas kerran lääkkeen vaihtamista? Vuoto ja kivut ovat näillä lääkkeillä pysyneet aika hyvin poissa. Olisin kovasti toivonut, että tämä lääke olisi ollut minulle sopiva. Uuteen lääkkeeseen vaihtaminen on inhottavaa. Taas uudet kuukautiset, uudet sivuoireet, uusi sopeutumisaika. Jospa lääkäreillä olisi joku kikka vielä olemassa. Täytyy olla taas yhteydessä polille.

torstai 14. maaliskuuta 2013

Minulle oikeasti kävi näin!

Kun aloin huomata, että lapsen saaminen ei minulle ole helppoa, en pystynyt viemään sitä ajatusta loppuun saakka. En uskaltanut ajatella sitä hoitojen aikanakaan. Vasta aivan hoitojen lopussa uskalsin antaa ajatukselle periksi, mutta ei se siltikään vielä uponnut tajuntaani. Mitä jos hoidot eivöt onnistukaan? Mitä jos en ikinä tulekaan raskaaksi?

Mutta eihän sellaista ajatusta saa hoitojen keskellä päästää mieleensä. On oltava positiivinen ja optimistinen, koska ehkä mielialakin vaikuttaa hoitojen onnistumiseen. Kun hoito menee pieleen, lohduttajien on helppo valaa uskoa seuraavan hoidon onnistumiseen. Kyllä se vielä onnistuu. Sen on pakko onnistua. Olemme ansainneet sen.

Sitten huomaa viimeisen hoidon epäonnistuneen. Näinkö tässä kävikin? Ei se onnistunutkaan. Iskee lamaannus. Lohduttajat eivät löydä sanoja, mutta ei niitä sanoja ole itselläkään

Vasta kun aikaa on ehtinyt kulua, se alkaa upota tajuntaan kunnolla. Sitten sen vasta alkaa kokonaisuutena ymmärtää. Se ei tosiaan onnistunut. Minä en tosiaankaan ikinä tule olemaan raskaana. Minä epäonnistuin maailman luonnollisimmassa asiassa. Minun kroppani todella petti minut. Juuri minä, joka olen valmistautunut äitiyteen koko ikäni, en onnistu saamaan lasta. Juuri minä jään paitsi niin kamalan monesta asiasta. Ja juuri minä olen nyt niin kamalan yksin, kun lohduttajatkin ovat ehtineet siirtyä eteenpäin. Eihän kenenkään pitäisi velloa synkkyydessä loputtomiin, kun toivoa lapsen saamisestakin vielä on.

tiistai 12. maaliskuuta 2013

Raskas psykologikäynti

Olen kaikeksi onneksi saanut vielä käydä psykologilla noin kahden - kolmen viikon välein. Nuo käynnit ovat olleet minulle äärettömän tärkeitä ja moni ajatus on siellä muotoutunut kokonaiseksi. On myös helpottavaa, kun tämä suruni ja luopumiseni aiheuttama tuska ja ahdistus otetaan tosissaan. Psykologini ei sitä taatusti vähättele.

Käynnit ovat kuitenkin aina äärettömän raskaita. Kahtena viimeisenä kertana olen itkenyt todella paljon, vaikka muuten minua ei enää niin paljon olekaan itkettänyt. Tänään itkin taas ja nyt olen aivan uupunut. Päätäni särkee ja minua väsyttää aivan tajuttomasti, vaikka takanani ei olekaan muuta kuin lyhyt työpäivä ja tunteroinen nyyhkimistä.

Mikä minua sitten niin kamalasti itkettää? Suurimmat pettymyksethän ovat jo takanapäin. Eihän suruni enää pitäisi olla miteenkään akuuttia. Kuitenkin tuntuu, että vasta nyt alan oikeasti tajuta, mitä kaikkea minulle on tapahtunut ja mihin kaikkeen se vaikuttaa. Vaikka toivo lapsen saamisesta on vielä olemassa, minun on luovuttava monesta haaveesta ja toiveesta. Hoitoihin käytetty vuosi oli äärimmäisen raskas, enkä kaikesta huolimatta ehtinyt silloin vielä ymmärtää ja surra koko asiaa. Nyt siihen on aikaa, vaikka se onkin aika raskasta.

Vinkvink! Sarjakuvablogeja aiheesta ei koskaan ole liikaa. Tässä on yksi hieno sellainen.
Munasarjojen vastarintaoireyhtymä

keskiviikko 6. maaliskuuta 2013

Miksi en ikinä opi?

Eilen alkoi tuntua kiristystä selässä ja migreenin tuntua. Ajattelin, että se johtuu maanantaisesta tuplajumpasta ja venyttelyn vähäisyydestä. Maha pömpötti ja tuntui kipeältä. Varmaan lomamatkan ruokien aiheuttamaa pömppöä, vaikka vatsalihasten päällä ei tunnukaan entistä suurempaa rasvakerrosta. Pitäisi syödä paremmin. Pitäisi urheilla paremmin. Olisi pitänyt mennä sinne salille eilen, vaikka se tuntuikin huonolta ajatukselta. Olisi pitänyt venytellä enemmän.

Tänään alkoi tuhruvuoto. Kyse olikin siis kuukautiskivuista, jotka Orgametrilinkin alta näköjään pääsevät kummittelemaan. Lääkettä on nyt syöty noin kuukauden verran. Toivottavasti tuhruttelu ja kipu laantuvat. Jos eivät, joudun alkaa syömään kahta pilleriä päivässä.

Miksi en ikinä opi antamaan armoa itselleni? Ei huono vointi aina ole minun oma syyni!

perjantai 1. maaliskuuta 2013

Tuliainen Afrikasta

Loma on takana. Kerron vielä myöhemmin loman tunnelmista ja muutenkin voinnistani. Nyt haluan kuitenkin jakaa kanssanne tuliaisen, jonka ostin matkalta lastamme varten.

Tämä pieni surusilmäinen nukke saa paikan yöpöydältäni siihen saakka, kun lapsemme saapuu meille. Sitten nukke voi siirtyä valvomaan lapseni unta. Iltaisin voin toivottaa nuken avulla hyvää yötä myös pienelleni. Ehkä hän on jo jossain olemassa.

Olemme jo kovasti miettineet adoptiomaatamme. Afrikka kiinnostaa meitä molempia kovasti ja olemmekin jo alkaneet selvittää mahdollisuuksiamme lähteä hakemaan adoptiota Keniasta. Kenia on adoptiomaista sillä tavalla erikoinen kohde, että siellä tulee asua vuoden ajan. Saa nähdä, onko edessämme vuosi Nairobissa.

Tässä vaiheessa ajatus on tosin niin hurja, että pelkään toivoa liikaa. Afrikka ei kuitenkaan ole vielä nähnyt meitä viimeistä kertaa. Ehkä tämä nukke ei ole viimeinen Afrikasta tuomamme tuliainen.

sunnuntai 17. helmikuuta 2013

Hetken meni jo paremmin

Kuvittelin oikeasti, että hoitojen lopettaminen olisi helpottanut elämääni. Olin todella väärässä! Viimeisestä raskaustestistäni on toki kulunut vasta kaksi kuukautta, mutta olo ei oikein tunnu helpottavan. Välillä jo ajattelin, että minulla menee paremmin. En ehtinyt ajatella lastani ollenkaan ja ahdistuskin häipyi toisinaan kaukaisuuteen. Nyt tunteet ovat kuitenkin taas nousseet pintaan ja ahdistuskin on palannut lähes jatkuvaksi seuralaiseksi.

Kaiken lisäksi olen äärettömän väsynyt. Iltaisin siirrän nukkumaanmenoa niin pitkään kuin mahdollista ja päivät kärsin väsymyksestä ja ajatukseni ovat kuin mössöä. Arkipäivät kuluvat kiireen ja väsymyksen keskellä epämääräisenä puurona ja viikonloppuisin ehdin vain palautua väsymyksestä ja tuntea tyytymättömyyttä tekemättömistä asioista, voinnistani ja mielialastani.

Kuukautisisten alkamisesta ja uuden lääkkeen aloittamisesta on nyt kolmetoista päivää. Jatkuva vuotaminen on loppunut, mutta kivut eivät vielä ole kokonaan hellittäneet. Kipuja ja väsymystä seuraa myös hyvin usein migreeni, joten päätänikin on särkenyt paljon viime aikoina.

Ensi viikolla hyppäämme mieheni kanssa lentokoneeseen ja lennämme viikoksi aurinkoon. Odotan lomalta todella paljon. Suunnitelmissa on vain maata auringossa, uida, syödä, juoda ja tietysti viettää aikaa kahdestaan. Toivon niin kovin, että palaan takaisin levänneenä ja voimaantuneena.

tiistai 5. helmikuuta 2013

Sydämiä


Siitä on jo kulunut aikaa, kun Maija Dahlia antoi minulle tunnustuksen blogissaan Varpajaisia odotellessa. Kiitos tuhannesti! Tästä tunnustuksesta tuli todella hyvä mieli.

Tässä säännöt:
1. Kiitä antajaa ja linkitä bloggaaja, joka antoi tunnustuksen sinulle.
2. Valitse viisi ihanaa blogia ja kerro se heille jättämällä kommentti heidän blogiinsa.
3. Toivo, että ihmiset, joille jätit tunnustuksen, antavat sen eteenpäin.

Kaikki sivupalkissani olevat blogit ansaitsisivat tunnustuksen, mutta sääntöjähän on noudatettava. Valitsen siis viisi blogia, jotka juuri tänään tuntuvat ansaitsevan sydämiä.
Turnip - Pikkusisko sai siivet
Ihana, kannustava Turnip, jolle en itse meinaa oikein löytää lohdutuksen sanoja ja jolle sen vuoksi jää aina kommentoimatta.
Etsijä - Haikaranpesää etsimässä
Adoptiomatkalla hieman minun edelläni ja sen vuoksi loistava adoptiovertainen.
Naley - Yhden viivan nainen
Haluan toivottaa Naleylle paljon voimia uuden pettymyksen kanssa. Jospa uusi toivokin taas löytyisi ja lopulta täyttyisi.
Ainu - Miksette hanki koiraa?
Ainulle toivon paljon aurinkoisia ilon hetkiä raskaan kevään keskelle. Kiitos vertaistuesta, joka on ollut korvaamatonta!
Harriet - Pikku Himpulat
Harriet on jo ehtinyt elämään sitä elämää, johon minä vasta tähtään. On ihana lukea vihdoin valmiista perheestä. Sellainen minullakin jonakin päivänä on.

maanantai 4. helmikuuta 2013

Kipuja ja syyllisyyttä

Ensimmäinen kiertopäivä ja sairausloma sen kunniaksi. Olen sopinut sairauslomasta pomoni kanssa jo huomiseksikin. Yleensä pahin kipujakso menee ohi parissa päivässä. Toisaalta olen helpottunut siitä, että saan olla vain kotona. Nukuin aamulla pitkät päiväunet soitettuani töihin ja olen saanut vähän asioita aikaiseksikin. Kipulääkkeiden avulla olo on kuitenkin ihan siedettävä. Toisaalta kärsin huonosta omatunnosta. Olenhan mennyt kamalammissakin kivuissa töihin. Miksi nyt olisi jollakin tavalla erilainen juttu? Olen mennyt töihin kivuissa, vaikka olisin vasta aamulla tehnyt negatiivisen raskaustestin. Olen ollut töissä lähes pää kainalossa ja nyt olenkin kotona, vaikka kykenen esimerkiksi istumaan tässä koneen edessä.

Järkevä ja tietoinen minäni on sitä mieltä, että sairausloman ottaminen tässä vaiheessa on vain fiksua. Minun ei tarvitse mennä kärsimään kivuistani ja lääkepöhnästäni töihin ja lisäksi saan parin päivän sairausloman aikana levätä sen verran, että työtehoni taatusti nousee pitkäksi aikaa. Jos lääkepöhnä ja kivut sallivat, voin aivan hyvin tehdä opintoasioita. Se ei tee minusta yhtään vähemmän kipeää. Mutta toinen minäni kokee syyllisyyttä ja huutelee takaraivossa siitä, kuinka en ole tarpeeksi sairas, jos pystyn lähettämään sähköpostia ja kirjoittamaan blogipäivitystä. Että minun ei kannata ottaa särkylääkettä, vaan kivun pitää tuntua, kun kerran sen vuoksi olen jäänyt laakereilleni lepäämään.

Tuo syyllistävä minäni taitaa olla ahdistuksenikin perimmäinen syy. Kun koen jatkuvasti tekeväni asioita huonosti tai liian vähän, ahdistun ja stressaannun. Tietysti. Mutta syyllistävä minäni ei kuuntele järjen ääntä. Se ei usko, jos sille sanoo, että olen oikeasti ahkera ja aikaansaava ihminen. Se huutelee huutelemasta päästyään ja kiusaa minua koko ajan.

Järkevä minäni kuitenkin taputtelee minua tänään vähän olkapäälle ja sanoo, kuinka ahkera olin, kun kipeänäkin sain pitkään mieltä vaivanneen sähköpostin viimein lähetettyä ja viimeisen kurssisuorituksenkin palautettua. Järkevä minäni päättää pian mennä sohvalle katsomaan televisiota, koska sitä saa sairaana tehdä vaikka koko päivän.

Tänään Yasmin-pillerit vaihtuvat Orgametril-nimisiin keltarauhashormonipillereihin. Niitä syödään yksi päivässä, mutta jos vuoto tulee läpi, annosta nostetaan kahteen. Yasmineiden kanssa olen vuotanut tauotta joulukuun puolesta välistä saakka. Ehkä vuodot ja niiden myötä myös kivut nyt saadaan kuriin.

torstai 24. tammikuuta 2013

Vaihtoehtoja

Tänään huomasin, että minulla on vaihtoehto. Ahdistuksesta pääsee nimittäin yhdellä keinolla eroon. Jos olen todella väsynyt, en ole niin ahdistunut. En nimittäin enää jaksa välittää. Voin siis valita. Joko valvon jatkuvasti liian myöhään ja nukun liian vähän ja vietän päiväni väsyneenä ja ajatukset sumuisina, mutta en ihan niin ahdistuneena tai sitten nukun pidemmät yöunet ja kärsin ahdistuksesta enemmän. Hyvin nukkunutta tuo ahdistus tosin estää myös nukkumasta, koska ahdistuksen aikana ei oikein voi nukahtaa ja ahdistukseen saattaa myös herätä.

Kävin polilla loppukeskustelussa maanantaina. Päätimme siellä, että jatkan polin potilaana vielä endometrioosini vuoksi. Tiputteluvuoto ei ole tauonnut joulukuun puolenvälin jälkeen eivätkä kivutkaan ole oikein missään vaiheessa tauonneet. Siksi Yasmin-ehkäisypillerit vaihdetaan nyt Orgametril-nimiseen keltarauhashormoniin. Uusi lääke aloitetaan kiertopäivänä 1 eli minun täytyisi nyt aikatauluttaa kuukautiset johonkin väliin. Ei kamalasti huvittaisi, mutta muitakaan vaihtoehtoja ei ole. Toisaalta tekisikin mieli vetää pää täyteen Tramalia ja jäädä kärsimään sivuvaikutuksista peiton alle piiloon. Minulla ei vain oikein ole siihen aikaa.

tiistai 22. tammikuuta 2013

Oikeita sanoja

Sen olen nyt kuullut moneen kertaan. Kukaan ei oikein tunne löytävänsä oikeita sanoja, kun kerron omasta surustani. Eikä niitä sen kummempia oikeita sanoja ole olemassakaan. Ei ole sanoja, jotka jotenkin ihmeellisesti poistaisivat ahdistukseni ja tuskani. Enkä minä sellaisia sanoja kaipaakaan. Minusta tuntuu hyvältä jo sekin, että tiedän kuulijan ottavan murheeni tosissaan ja elävän siinä myötä. Se tieto lämmittää todella paljon.

Ihmiset myös tuntuvat haluavan niin kovasti keskittyä positiiviseen. Minun itseni on vaikea uskoa olevani erityisen vahva juuri nyt. Näytän varmasti ulospäin vahvalta, mutta siltä minusta ei todellakaan tunnu. Suurimman osan ajasta tunnen itseni heikoksi ja niin kamalan väsyneeksi. En ole selvinnyt tästä. En lähellekään. En tiedä, olisiko minun jo pitänyt selvitä. Enkö toivu aikataulussa? Jäänkö suruuni ja ahdistukseeni jumiin? Tuleeko minusta katkera?

Olen myös pohtinut rooliani vertaistuen joukossa. Osa vertaisista onnistuu ja jatkaa suuntaansa kohti lapsiperheen elämää. Ehkä minä ja surkea kohtaloni unohtuvat heiltä kokonaan. Ei heidän tarvitse enää kiinnostua siitä, kuinka hoitojen epäonnistumisesta selvitään. Toisaalta hoitojen keskellä eläville olen muuttunut pelottavaksi peikoksi. Esimerkiksi siitä, että hoidot eivät välttämättä onnistukaan. Että ihan kuka vain voi lopulta huomata jääneensä ilman biologista lasta. Toisaalta yhtäkkiä kukaan ei tunnu olevan vertainen minun kanssani. En saa mistään täsmävertaisen tukea. Ehkä tarvitsisin sitä, koska minua epäilyttää, olenko erityisen hidas ja huono selviäjä.

Huoh, nyt lähden uuteen lempipaikkaani, piiloon peiton alle. Siellä on hyvä paikka paeta maailmaa.

tiistai 15. tammikuuta 2013

Kiire, stressi, tekemättömiä töitä

Olen aina ollut sellainen, että kerään itselleni tekemistä. Otan vastaan yhdistyspestejä ja sivutöitä, vaikka opiskelutkin ovat kesken. Lähden mukaan siihen ja tuohon toimintaan enkä halua jättää kivoja asioita tekemättä. Tähän mennessä olen saanut arkeni toimimaan. Opiskeluni ovat edenneet jo pitkään hitaasti, mutta ne ovat silti edenneet,  kokopäivätyöstä huolimatta. Todennäköisesti ne olisivat edenneet aivan yhtä hitaasti, vaikka minulla ei olisikaan mitään ylimääräistä.

Ensimmäistä kertaa elämässäni tunnen todella olevani ylikuormitettu. Se aiheuttaa minulle suurta epäonnistumisen tunnetta ja paljon paineita. Olen jo luopunut ja kieltäytynyt monesta. Syksyllä kieltäydyin kahden yhdistyksen hallituspaikasta, jättäydyin pois eräästä vapaaehtoistyöstä ja olen järkeistänyt myös liikuntaharrastuksen määrää. Olen keksinyt uusia kiinnostavia juttuja ja päättänyt kuitenkin jättää ne myöhemmäksi. Jäljellä on silti paljon asioita ja keväällä sivutyörintamallakin tapahtuu paljon.

Eilen ja tänään sain hoidettua yhden tärkeän homman ja siitä innostuneena listasin ylös tekemättömiä asioita. Lyhyellä aikaperspektiivillä se tuntuu virheeltä. Minua alkoi ahdistaa niin kamalasti. Tässä hieman riisuttu lista kaikesta keväällä tehtävästä:
  • Kokopäivätyö (noin 28-32 tuntia /vko)
  • Gradu valmiiksi,
  • Puuttuva kurssi pääaineesta,
  • Puuttuva essee sivuaineeseen,
  • Kirjatentti pääaineeseen
  • Sivutyö 1 (vie noin 70 tuntia)
  • Sivutyö 2 (vie noin 30 tuntia)
  • Sivutyö 3 (vie noin 20 tuntia)
  • Yhdistys 1:n projekti (vie noin 10 tuntia)
  • Yhdistys 2, kokouksia (noin 6 tuntia)
  • Harrastus 1 (2 tuntia / viikko)
  • Harrastus 2 ( 2 tuntia joka toinen viikko)
  • Liikuntaharrastus (2 - 3 tuntia viikossa)
Yhteen listaan kasattuna kaikki tämä vaikuttaa aivan kamalalta. Minun kannattaisi varmaankin tehdä itselleni aikataulu ja pyrkiä muutenkin tässä vaiheessa aikataulun hallintaan. Listassa on toki muutamia asioita, joita voin jättää väliin. Yhdistyksissä voi välillä pysyä taka-alalla. Toisaalta tuo projekti kiinnostaa minua todella paljon ja menee hieman limittäin kokopäivätyönikin kanssa. Toisestakin yhdistyksestä on hyötyä työhöni ja ne molemmat näyttävät CV:ssä hyvälle. Harrastukseni tuottavat minulle hyvää mieltä ja liikunnasta on apua myös jaksamiseen. Sivutöitä voi toki vähentää, mutta niistä tulee lisää rahaa ja mukava lisää myös CV:seen.  Ne ovat myös aidosti kiinnostavia hommia. Opiskeluja voin jälleen kerran venyttää, mutta olen venyttänyt niitä jo aivan liian pitkään.

Jos henkinen kapasiteettini olisi normaalilla tasolla, uskoisin selviytyväni tästä keväästä hyvin. Minun täytyisi vain keskittää voimani työntekoon ja uskoa siihen, että opiskelut on mahdollista saada päätökseen. Henkinen kapasiteettini on kuitenkin kuormittunut. Aivoissani on ruuhkaa ja se aiheuttaa suuria hankaluuksia etenkin opiskelulle. Kuinka saisin mitään uutta mahtumaan mieleeni, joka on jo valmiiksi aivan täynnä?

Toisaalta kunnon työnteko voi auttaakin minua. Voin pitkästä aikaa keskittyä muihinkin asioihin kuin lapsettomuuteen ja hoidoissa käymiseen. Pelkään kuitenkin työkykyni puolesta. Uupumukseen saakka minun ei kannata itseäni ajaa. Toisaalta uskallan luottaa itseeni. Osaan myös laiskotella ja keskittää ajatukseni muualle. Olen aikaisemminkin kyennyt hallitsemaan kaoottisia aikatauluja ja selvinnyt töistäni hienosti. Minulla on tähän kykyä. Tärkeintä kai on pitää omaa jaksamista silmällä ja muistaa pysähtyä ajoissa. On tartuttava toimeen, koska peiton alle piiloutumisella en saa mitään aikaiseksi.

Tästä aiheesta minun on varmaan järkevää keskustella myös psykiatrisen hoitajan kanssa. Kuunnella hänen mielipiteitään ja luopua myös asioista, jos siihen on tarvetta. Haluaisin myös kuulla teidän mielipiteitänne. Miltä kaikki tämä kuulostaa? Oletko itse kova haalimaan itsellesi hommia vai keskitytkö mieluummin yhteen asiaan kerrallaan? Jos olet hommien haalija, oletko joutunut karsimaan asioita lapsettomuuden käsittelyn vuoksi? Oletko palanut loppuun? Millaisia merkkejä loppuunpalamisesta huomasit? Uskaltaisitko enää jatkaa hommien haalimista?

Tämän sekavan pohdinnan päätteeksi kuitenkin kerrottakoon, että aion siirtyä loppuillaksi sohvalle katsomaan televisiota. Järkevää päiväaikataulua on noudatettava ja se tarkoittaa sitä, että riittävän unen takaamiseksi hommat on lopetettava hyvissä ajoin ja rauhoittumiselle on annettava aikaa.

sunnuntai 13. tammikuuta 2013

Kuinka viha puretaan?

Minussa on paljon purkamatonta vihaa. Viha on niin syvää ja mustaa, että se pelottaa minua. Se on niin suurta, että sitä ei voi edes ilmaista millään tavalla. Jos päästäisin sen irti, luhistuisin sen alle. En voi kohdistaa tätä vihaa mihinkään. Kukaan ei ole syypää siihen, että elämäni on ollut näin epäreilu. Kukaan ei ole tästä vastuussa. En voi suuttua tämän vuoksi kenellekään.

Viime viikolla koin, että eräs läheiseni kohteli minua hyvin epäreilusti. Hän syytti minua sellaisesta, johon todella koen olevani syytön. Tuo epäreiluuden kokemus nostatti taas vihan aivan pinnan alle odottelemaan. Tätä epäreiluudesta syntyvää vihaa en myöskään voi purkaa, koska pelkään, että siitä saisi sitten kärsiä toinenkin läheiseni. Niinpä yritän vain ymmärtää ja painaa suuttumukseni piiloon. Tehdä itseni näkymättömäksi, jotta en provosoisi enää yhtään enempää eripuraa.

Ei vihan purkaminen tähän ihmiseen lopulta olisi edes reilua. Vihaa on varastossa aivan liian suuria määriä asiantilaan nähden. Hän ei ole vihaani oikeasti aiheuttanut. Se on lähtöisin siitä paljon suuremmasta epäreiluudesta, joka on minun kohdalleni sattunut. Tämä ihminen vain sattui sohaisemaan huonolla hetkellä.

Jatkuva suuttumuksen ja vihan tunteiden tukahduttaminen käy voimille. Minun täytyy koko ajan taistella, että en purkaisi sitä mieheeni. Hän on ollut niin äärettömän ymmärtäväinen ja auttavainen tämän pahimman ajan aikana. Minua pelottaa, että lopulta paikalle sattuu joku viaton, joka sattuu huonolla hetkellä paikalle ja saa koko vihani niskaansa. Joskus myös toivon, että paikalle sattuisi sellainen ihminen. Joku mummo voisi juuri nyt etuilla minua jonossa tai joku rasisti voisi juuri nyt sattua minun tielleni huutelemaan erivärisille ihmisille. Minä antaisin tulla. Antaisin tulla niin paljon, että viha olisi lopulta poissa. Mutta niin ei käy. Ei vihaa voi purkaa mihinkään sijaiskohteeseen. Ei se sillä tavalla katoa.

Viha ei kuitenkaan saa minua tuntemaan itseäni vihaiseksi. Se tunne on pikemminkin voimattomuutta. Olen voimaton tämän kaiken edessä eikä minulla ole mitään keinoa päästä tästä nopeasti eroon. Kai vihan täytyy antaa pikkuhiljaa tihkua pois.

torstai 10. tammikuuta 2013

Kaipaan rakkaita lapsia

Minulla ei ole omaa lasta, mutta valitettavasti elämässäni ei ole muitakaan erityisen läheisiä lapsia. Muutamalla ystävälläni on toki lapsia ja nautin heidän seurastaan silloin, kun heitä tapaan, mutta minulla ei ole sellaista lasta, jonka elämässä olisin jotenkin erityisellä paikalla.

Sisaruksillani ei ole lapsia eikä kukaan heistä ole juuri nyt lapsia myöskään toivomassa. En siis ole kenenkään täti. Miehenikään sisaruksilla ei ole lapsia. Olisi ihanaa olla täti. Kuuluisin automaattisesti osaksi jonkun lapsen perhettä. Voisin ottaa osaa lapsen elämään ja omiain hänet aina halutessani. Voisin olla lapselle huipputäti, jonka luokse on aina kiva mennä.

Minulla ei ole myöskään kummilasta. Olisi niin ihanaa saada kummilapsi. Tulla nimetyksi jonkun lapsen tärkeäksi aikuiseksi. Saada niin suuri kunnianosoitus joltakin ystävältä. Ja saada ehdoton lupa hemmotella lasta rajattomasti. Olla lapselle tärkeä aikuinen, jonka kanssa hassutella ja johon tukeutua.

Kaipaan elämääni lapsia. Omaa tai jonkun toisen lasta, mutta sellaista lasta, jonka elämään voisin oikeasti osallistua.

tiistai 8. tammikuuta 2013

Turvallisuudentunne kadoksissa

Lapsettomuuteni on selkeästi vaikuttanut perusturvallisuudentunteeseeni. Kun jouluna jätimme lemmikkimme vuokramökkiin kaupassakäynnin ajaksi, oli kauhuissani. Mitä jos mökki syttyy palamaan? Mitä jos koira saa ovet auki ja koko jengi katoaa ulos pakkaseen? Mitä jos ajamme kolarin eikä kukaan tiedä, että lemmikkimme ovat keskenään mökissä? Kun mieheni lähtee autolla johonkin, olen hermostunut. Mitä jos hän ajaa kolarin? Miksi hän ei vastaa puhelimeensa? Onko jotakin tapahtunut? Kun sisarukseni, vanhempani tai ystäväni eivät vastaa puhelimeen, olen varma, että jotain on vialla. Kun joku heistä on soittanut minulle moneen kertaan, pelästyn. Onko jotakin pahaa tapahtunut?

Kun syksyn aikana olen joutunut kohtaamaan kuolemaa ja menetyksiä, en enää usko olevani turvassa miltään. Ei ole olemassa pahojen asioiden mittaria, joka täyttyessään estäisi uusia pahoja asioita tapahtumasta minulle. Olen haavoittuvainen ja elämäni voi särkyä sirpaleiksi sekunnissa. Minä en ole millään tavalla turvassa. Jotenkin minun on pakko oppia taas luottamaan elämään.

sunnuntai 6. tammikuuta 2013

Ahdistusta ja paniikkia

Ahdistus on seurannut minua jo pitkään. Se on ollut olemassa möykkynä rinnassa, vaikeutena hengittää ja oksettavana olona kurkussa. Ajatukset ahdistuksesta ovat jo pitkään keskittyneet rahavaikeuksiin. Tässä kuussa rahavaikeudet kuitenkin hetkeksi hellittivät. Kuvittelin siis, että niin hellittää ahdistuskin. Nyt saan viimein hengittää vapaasti ja keskittyä opiskelemiseen ja töihini kunnolla. Oli todella väärässä. Sen sijaan, että ahdistus olisi hellittänyt, se on päivä päivältä vain pahentunut. Siitä tuli opiskeluahdistusta ja työahdistusta ja seuraavien kuukausien raha-ahdistusta.

Olen oikeasti joutunut monena päivänä piiloutumaan sänkyyni peiton alle koko maailmaa. Otan mukaani kännykän ja Netflixin ja vedän peiton pääni yli. Keskityn elokuvien maailmaan ja olen niin piilossa kuin mahdollista. Se helpottaa hetkeksi ja jopa vähän naurattaakin. Siellä peiton alla olen hetken turvassa, vaikka tiedänkin, että en voi sinne jäädä pitkäksi aikaa.

Eilinen päivä oli tähänastisista pahin. Vietin aamupäivän peiton alla, kunnes pakotin itseni kaupungille järjestelemään kirpputoripöytää. Siellä siivotessani se iski. Sydämeni alkoi hakata, käteni alkoivat täristä ja tuntui, etten saanut kunnolla henkeä. Sain keskityttyä mekaaniseen työhöni ja nopeasti olo alkoi helpottaa. Taisin siis saada paniikkikohtauksen.

Kotiin päästyäni harrastin sitten googlettelua ja totesin, että ahdistukseni ja paniikkikohtaukseni taustalla saattaisivat olla henkisen surutyöni lisäksi hormonit. Reilun kuukauden aikana olen piikittänyt itseeni Gonalia ja Pregnyliä, lykkinyt Lugesteronia ja sen päälle vielä syönyt melkein liuskallisen e-pillereitä. Hormonia sinne ja hormonia tänne. Pakkohan sen on johonkin vaikuttaa.

Huomenna soitan vihdoin polille ilmoittaakseni negatiivisesta testituloksesta ja pyytääkseni aikaa loppukeskustelulle. E-pillereitä on varmaankin syytä vaihtaa ja endometrioosin hoito muutenkin saada järjestykseen.

Psykiatriseen hoitoonkin olen menossa. Soitin jo perjantaina sairaalan psykiatriselle hoitajalle, jonka luona olen muutaman kerran käynyt. Valitettavasti hän ei juuri nyt ota asiakkaita vastaan ja hoitojen loppuminen tarkoittaa myös psykiatristen palvelujen loppumista. Hänen sijaisensa kuitenkin soittaa minulle maanantaina ja saan yhden ajan hänen luokseen, ennen kuin hoitoni tulevat kokonaan loppuun. Lisäksi olen päättänyt varata aikaa YTHS:n mielenterveyspalveluihin. Siellä ei varsinaisesti ole asiantuntemusta lapsettomuudesta, mutta ehkä saan sitä kautta jonkinlaista apua ahdistukseeni. Tänään aloitan myös liikunnan pitkän tauon jälkeen. Se tuntuu ihanalta ja varmasti osaltaan auttaa.

perjantai 4. tammikuuta 2013

Blogini tulevaisuus

Olen pohtinut paljon blogini tulevaisuutta. Bloggaaminen on minulle tärkeää ja se on minulle varmasti tärkeää tulevaisuudessakin. Kirjoittamista en siis ole missään tapauksessa lopettamassa. Mutta pitäisikö minun aloittaa uusi blogi adoptiotaipaleellemme?

Pari vuotta sitten aloin aavistella, että en saisi lasta kamalan helposti. Etsin tukea blogeista etenkin Blogilistan kautta. Minun oli hankala löytää sellaisia blogeja, joihin samaistua, koska monet suositut lapsettomuusblogit olivat jo kauan sitten muuttuneet lapsiperheblogeiksi. Minua ärsytti, kun blogista toiseen siirtyessäni huomasin, että vertaistukea ei kuitenkaan meinaa löytyä. Toki samassa elämäntilanteessa elävienkin blogeja löytyi nopeasti, joten ihan kamalan suuresta ongelmasta ei lopulta ollut kysymys.

Olisiko kuitenkin parempi, että tämä blogini jäisi tähän ja aloittaisin adoptiomatkani kokonaan uudelta pöydältä? Mutta voinko selvärajaisesti erottaa lapsettomuustaivaltani adoptiotaipaleesta? Missä vaiheessa lapsettomuusaihe muuttuu adoptioaiheeksi? Mitä hyötyä uudesta blogista olisi? Vanhat lukijani löytävät minut täältä eikä uusienkaan lukijoiden ole hankala eksyä blogiini.

Taidan siis toistaiseksi jäädä tähän.

keskiviikko 2. tammikuuta 2013

Erilainen joulunaika

Tämä joulunaika oli kovin erilainen kuin edelliset. Meidän lapsettomuutemme taipaleelle on osunut nyt yhteensä kolme joulua. Tiedän, että se on paljon vähemmän kuin monella muulla. Tiedän myös, että lapsettomia jouluja on meillä vielä edessämmekin.

Vuonna 2010 olimme vasta pari kuukautta aikaisemmin aloittaneet yrittämisen. En siis ollut vielä kamalan pettynyt, kun kuukautiseni alkoivat jouluaattona. Kipeä kuitenkin olin. Siinä vaiheessa en tiennyt kuukautiskivuissani olevan mitään erikoista. Söin aivan liian paljon Ketoriinia ja yritin kestää. Jouluruoka ei meinannut mahtua mahaani ja syömisen jälkeen makasin monta tuntia sohvalla sikiöasennossa ja yritin kestää. Mieheni sai joulupuurosta mantelin ja halusin kovasti hänen toivovan meille lasta seuraavaksi jouluksi. (Myöhemmin kuulin, että mies oli kuitenkin toivonut jalkapallojoukkueelleen mestaruutta. Se toive toteutui!) Uskoin, että meillä saattaisi hyvinkin olla seuraavana jouluna lapsi. Sen enempää en lapsesta kuitenkaan uskaltanut haaveilla.

Vuonna 2011 olin käynyt joulukuun alussa laparoskopiassa. Olin saanut sieltä diagnoosin ja tyrmäävän tuomion: luomulasta ei kannata edes yrittää. Aloitin e-pillereiden syömisen ja odotin edessä olevia ivf-hoitoja. Ensimmäiset laparoskopian jälkeiset kuukautiset olivat olleet helpot ja uskoin kovasti ivf-hoitojen tuottavan meille tuloksia. Mieheni sai jälleen joulupuuron mantelin ja tällä kertaa toivoi oikeasti lasta. (Joukkue voitti tosin jälleen kerran mestaruuden.) Ajattelimme, että ehkä ensi jouluna meillä jo olisi lapsi. Tämän enempää en uskaltanut haaveisiin päästää tänäkään jouluna.

Vuonna 2012 hedelmöityshoitomme ovat päättyneet ja olemme lähdössä adoptiopolulle. Tänä jouluna emme voineet ajatella, että ensi jouluna meitä jo olisi kolme. Tiedämme, että näin ei ole. Menee vielä useampikin joulu ilman lasta. Tänä jouluna uskalsimme kuitenkin ensimmäistä kertaa haaveilla joulusta lapsen kanssa. Kuinka isä ja lapsi menisivät hakemaan kuusta ja koristelisivat sen. Kuinka katsoisimme yhdessä lapsen kanssa Joulupukin kuumaa linjaa. Kuinka jonakin vuonna hän ehkä haluaisi soittaa sinne. Kuinka voisimme kertoa tarinoita ja jännittää yhdessä joulupukin tulemista. Kuinka heräisimme lapsen kanssa keskellä yötä syömään karkkia, koska se on luvallista vain jouluna. Kuinka täysi joulumme olisikaan. Tänä jouluna olimme onnellisempia ja surullisempia kuin pitkään aikaan.

Psst. Tänä jouluna minä sain mantelin.