Sivun näyttöjä yhteensä

torstai 24. tammikuuta 2013

Vaihtoehtoja

Tänään huomasin, että minulla on vaihtoehto. Ahdistuksesta pääsee nimittäin yhdellä keinolla eroon. Jos olen todella väsynyt, en ole niin ahdistunut. En nimittäin enää jaksa välittää. Voin siis valita. Joko valvon jatkuvasti liian myöhään ja nukun liian vähän ja vietän päiväni väsyneenä ja ajatukset sumuisina, mutta en ihan niin ahdistuneena tai sitten nukun pidemmät yöunet ja kärsin ahdistuksesta enemmän. Hyvin nukkunutta tuo ahdistus tosin estää myös nukkumasta, koska ahdistuksen aikana ei oikein voi nukahtaa ja ahdistukseen saattaa myös herätä.

Kävin polilla loppukeskustelussa maanantaina. Päätimme siellä, että jatkan polin potilaana vielä endometrioosini vuoksi. Tiputteluvuoto ei ole tauonnut joulukuun puolenvälin jälkeen eivätkä kivutkaan ole oikein missään vaiheessa tauonneet. Siksi Yasmin-ehkäisypillerit vaihdetaan nyt Orgametril-nimiseen keltarauhashormoniin. Uusi lääke aloitetaan kiertopäivänä 1 eli minun täytyisi nyt aikatauluttaa kuukautiset johonkin väliin. Ei kamalasti huvittaisi, mutta muitakaan vaihtoehtoja ei ole. Toisaalta tekisikin mieli vetää pää täyteen Tramalia ja jäädä kärsimään sivuvaikutuksista peiton alle piiloon. Minulla ei vain oikein ole siihen aikaa.

tiistai 22. tammikuuta 2013

Oikeita sanoja

Sen olen nyt kuullut moneen kertaan. Kukaan ei oikein tunne löytävänsä oikeita sanoja, kun kerron omasta surustani. Eikä niitä sen kummempia oikeita sanoja ole olemassakaan. Ei ole sanoja, jotka jotenkin ihmeellisesti poistaisivat ahdistukseni ja tuskani. Enkä minä sellaisia sanoja kaipaakaan. Minusta tuntuu hyvältä jo sekin, että tiedän kuulijan ottavan murheeni tosissaan ja elävän siinä myötä. Se tieto lämmittää todella paljon.

Ihmiset myös tuntuvat haluavan niin kovasti keskittyä positiiviseen. Minun itseni on vaikea uskoa olevani erityisen vahva juuri nyt. Näytän varmasti ulospäin vahvalta, mutta siltä minusta ei todellakaan tunnu. Suurimman osan ajasta tunnen itseni heikoksi ja niin kamalan väsyneeksi. En ole selvinnyt tästä. En lähellekään. En tiedä, olisiko minun jo pitänyt selvitä. Enkö toivu aikataulussa? Jäänkö suruuni ja ahdistukseeni jumiin? Tuleeko minusta katkera?

Olen myös pohtinut rooliani vertaistuen joukossa. Osa vertaisista onnistuu ja jatkaa suuntaansa kohti lapsiperheen elämää. Ehkä minä ja surkea kohtaloni unohtuvat heiltä kokonaan. Ei heidän tarvitse enää kiinnostua siitä, kuinka hoitojen epäonnistumisesta selvitään. Toisaalta hoitojen keskellä eläville olen muuttunut pelottavaksi peikoksi. Esimerkiksi siitä, että hoidot eivät välttämättä onnistukaan. Että ihan kuka vain voi lopulta huomata jääneensä ilman biologista lasta. Toisaalta yhtäkkiä kukaan ei tunnu olevan vertainen minun kanssani. En saa mistään täsmävertaisen tukea. Ehkä tarvitsisin sitä, koska minua epäilyttää, olenko erityisen hidas ja huono selviäjä.

Huoh, nyt lähden uuteen lempipaikkaani, piiloon peiton alle. Siellä on hyvä paikka paeta maailmaa.

tiistai 15. tammikuuta 2013

Kiire, stressi, tekemättömiä töitä

Olen aina ollut sellainen, että kerään itselleni tekemistä. Otan vastaan yhdistyspestejä ja sivutöitä, vaikka opiskelutkin ovat kesken. Lähden mukaan siihen ja tuohon toimintaan enkä halua jättää kivoja asioita tekemättä. Tähän mennessä olen saanut arkeni toimimaan. Opiskeluni ovat edenneet jo pitkään hitaasti, mutta ne ovat silti edenneet,  kokopäivätyöstä huolimatta. Todennäköisesti ne olisivat edenneet aivan yhtä hitaasti, vaikka minulla ei olisikaan mitään ylimääräistä.

Ensimmäistä kertaa elämässäni tunnen todella olevani ylikuormitettu. Se aiheuttaa minulle suurta epäonnistumisen tunnetta ja paljon paineita. Olen jo luopunut ja kieltäytynyt monesta. Syksyllä kieltäydyin kahden yhdistyksen hallituspaikasta, jättäydyin pois eräästä vapaaehtoistyöstä ja olen järkeistänyt myös liikuntaharrastuksen määrää. Olen keksinyt uusia kiinnostavia juttuja ja päättänyt kuitenkin jättää ne myöhemmäksi. Jäljellä on silti paljon asioita ja keväällä sivutyörintamallakin tapahtuu paljon.

Eilen ja tänään sain hoidettua yhden tärkeän homman ja siitä innostuneena listasin ylös tekemättömiä asioita. Lyhyellä aikaperspektiivillä se tuntuu virheeltä. Minua alkoi ahdistaa niin kamalasti. Tässä hieman riisuttu lista kaikesta keväällä tehtävästä:
  • Kokopäivätyö (noin 28-32 tuntia /vko)
  • Gradu valmiiksi,
  • Puuttuva kurssi pääaineesta,
  • Puuttuva essee sivuaineeseen,
  • Kirjatentti pääaineeseen
  • Sivutyö 1 (vie noin 70 tuntia)
  • Sivutyö 2 (vie noin 30 tuntia)
  • Sivutyö 3 (vie noin 20 tuntia)
  • Yhdistys 1:n projekti (vie noin 10 tuntia)
  • Yhdistys 2, kokouksia (noin 6 tuntia)
  • Harrastus 1 (2 tuntia / viikko)
  • Harrastus 2 ( 2 tuntia joka toinen viikko)
  • Liikuntaharrastus (2 - 3 tuntia viikossa)
Yhteen listaan kasattuna kaikki tämä vaikuttaa aivan kamalalta. Minun kannattaisi varmaankin tehdä itselleni aikataulu ja pyrkiä muutenkin tässä vaiheessa aikataulun hallintaan. Listassa on toki muutamia asioita, joita voin jättää väliin. Yhdistyksissä voi välillä pysyä taka-alalla. Toisaalta tuo projekti kiinnostaa minua todella paljon ja menee hieman limittäin kokopäivätyönikin kanssa. Toisestakin yhdistyksestä on hyötyä työhöni ja ne molemmat näyttävät CV:ssä hyvälle. Harrastukseni tuottavat minulle hyvää mieltä ja liikunnasta on apua myös jaksamiseen. Sivutöitä voi toki vähentää, mutta niistä tulee lisää rahaa ja mukava lisää myös CV:seen.  Ne ovat myös aidosti kiinnostavia hommia. Opiskeluja voin jälleen kerran venyttää, mutta olen venyttänyt niitä jo aivan liian pitkään.

Jos henkinen kapasiteettini olisi normaalilla tasolla, uskoisin selviytyväni tästä keväästä hyvin. Minun täytyisi vain keskittää voimani työntekoon ja uskoa siihen, että opiskelut on mahdollista saada päätökseen. Henkinen kapasiteettini on kuitenkin kuormittunut. Aivoissani on ruuhkaa ja se aiheuttaa suuria hankaluuksia etenkin opiskelulle. Kuinka saisin mitään uutta mahtumaan mieleeni, joka on jo valmiiksi aivan täynnä?

Toisaalta kunnon työnteko voi auttaakin minua. Voin pitkästä aikaa keskittyä muihinkin asioihin kuin lapsettomuuteen ja hoidoissa käymiseen. Pelkään kuitenkin työkykyni puolesta. Uupumukseen saakka minun ei kannata itseäni ajaa. Toisaalta uskallan luottaa itseeni. Osaan myös laiskotella ja keskittää ajatukseni muualle. Olen aikaisemminkin kyennyt hallitsemaan kaoottisia aikatauluja ja selvinnyt töistäni hienosti. Minulla on tähän kykyä. Tärkeintä kai on pitää omaa jaksamista silmällä ja muistaa pysähtyä ajoissa. On tartuttava toimeen, koska peiton alle piiloutumisella en saa mitään aikaiseksi.

Tästä aiheesta minun on varmaan järkevää keskustella myös psykiatrisen hoitajan kanssa. Kuunnella hänen mielipiteitään ja luopua myös asioista, jos siihen on tarvetta. Haluaisin myös kuulla teidän mielipiteitänne. Miltä kaikki tämä kuulostaa? Oletko itse kova haalimaan itsellesi hommia vai keskitytkö mieluummin yhteen asiaan kerrallaan? Jos olet hommien haalija, oletko joutunut karsimaan asioita lapsettomuuden käsittelyn vuoksi? Oletko palanut loppuun? Millaisia merkkejä loppuunpalamisesta huomasit? Uskaltaisitko enää jatkaa hommien haalimista?

Tämän sekavan pohdinnan päätteeksi kuitenkin kerrottakoon, että aion siirtyä loppuillaksi sohvalle katsomaan televisiota. Järkevää päiväaikataulua on noudatettava ja se tarkoittaa sitä, että riittävän unen takaamiseksi hommat on lopetettava hyvissä ajoin ja rauhoittumiselle on annettava aikaa.

sunnuntai 13. tammikuuta 2013

Kuinka viha puretaan?

Minussa on paljon purkamatonta vihaa. Viha on niin syvää ja mustaa, että se pelottaa minua. Se on niin suurta, että sitä ei voi edes ilmaista millään tavalla. Jos päästäisin sen irti, luhistuisin sen alle. En voi kohdistaa tätä vihaa mihinkään. Kukaan ei ole syypää siihen, että elämäni on ollut näin epäreilu. Kukaan ei ole tästä vastuussa. En voi suuttua tämän vuoksi kenellekään.

Viime viikolla koin, että eräs läheiseni kohteli minua hyvin epäreilusti. Hän syytti minua sellaisesta, johon todella koen olevani syytön. Tuo epäreiluuden kokemus nostatti taas vihan aivan pinnan alle odottelemaan. Tätä epäreiluudesta syntyvää vihaa en myöskään voi purkaa, koska pelkään, että siitä saisi sitten kärsiä toinenkin läheiseni. Niinpä yritän vain ymmärtää ja painaa suuttumukseni piiloon. Tehdä itseni näkymättömäksi, jotta en provosoisi enää yhtään enempää eripuraa.

Ei vihan purkaminen tähän ihmiseen lopulta olisi edes reilua. Vihaa on varastossa aivan liian suuria määriä asiantilaan nähden. Hän ei ole vihaani oikeasti aiheuttanut. Se on lähtöisin siitä paljon suuremmasta epäreiluudesta, joka on minun kohdalleni sattunut. Tämä ihminen vain sattui sohaisemaan huonolla hetkellä.

Jatkuva suuttumuksen ja vihan tunteiden tukahduttaminen käy voimille. Minun täytyy koko ajan taistella, että en purkaisi sitä mieheeni. Hän on ollut niin äärettömän ymmärtäväinen ja auttavainen tämän pahimman ajan aikana. Minua pelottaa, että lopulta paikalle sattuu joku viaton, joka sattuu huonolla hetkellä paikalle ja saa koko vihani niskaansa. Joskus myös toivon, että paikalle sattuisi sellainen ihminen. Joku mummo voisi juuri nyt etuilla minua jonossa tai joku rasisti voisi juuri nyt sattua minun tielleni huutelemaan erivärisille ihmisille. Minä antaisin tulla. Antaisin tulla niin paljon, että viha olisi lopulta poissa. Mutta niin ei käy. Ei vihaa voi purkaa mihinkään sijaiskohteeseen. Ei se sillä tavalla katoa.

Viha ei kuitenkaan saa minua tuntemaan itseäni vihaiseksi. Se tunne on pikemminkin voimattomuutta. Olen voimaton tämän kaiken edessä eikä minulla ole mitään keinoa päästä tästä nopeasti eroon. Kai vihan täytyy antaa pikkuhiljaa tihkua pois.

torstai 10. tammikuuta 2013

Kaipaan rakkaita lapsia

Minulla ei ole omaa lasta, mutta valitettavasti elämässäni ei ole muitakaan erityisen läheisiä lapsia. Muutamalla ystävälläni on toki lapsia ja nautin heidän seurastaan silloin, kun heitä tapaan, mutta minulla ei ole sellaista lasta, jonka elämässä olisin jotenkin erityisellä paikalla.

Sisaruksillani ei ole lapsia eikä kukaan heistä ole juuri nyt lapsia myöskään toivomassa. En siis ole kenenkään täti. Miehenikään sisaruksilla ei ole lapsia. Olisi ihanaa olla täti. Kuuluisin automaattisesti osaksi jonkun lapsen perhettä. Voisin ottaa osaa lapsen elämään ja omiain hänet aina halutessani. Voisin olla lapselle huipputäti, jonka luokse on aina kiva mennä.

Minulla ei ole myöskään kummilasta. Olisi niin ihanaa saada kummilapsi. Tulla nimetyksi jonkun lapsen tärkeäksi aikuiseksi. Saada niin suuri kunnianosoitus joltakin ystävältä. Ja saada ehdoton lupa hemmotella lasta rajattomasti. Olla lapselle tärkeä aikuinen, jonka kanssa hassutella ja johon tukeutua.

Kaipaan elämääni lapsia. Omaa tai jonkun toisen lasta, mutta sellaista lasta, jonka elämään voisin oikeasti osallistua.

tiistai 8. tammikuuta 2013

Turvallisuudentunne kadoksissa

Lapsettomuuteni on selkeästi vaikuttanut perusturvallisuudentunteeseeni. Kun jouluna jätimme lemmikkimme vuokramökkiin kaupassakäynnin ajaksi, oli kauhuissani. Mitä jos mökki syttyy palamaan? Mitä jos koira saa ovet auki ja koko jengi katoaa ulos pakkaseen? Mitä jos ajamme kolarin eikä kukaan tiedä, että lemmikkimme ovat keskenään mökissä? Kun mieheni lähtee autolla johonkin, olen hermostunut. Mitä jos hän ajaa kolarin? Miksi hän ei vastaa puhelimeensa? Onko jotakin tapahtunut? Kun sisarukseni, vanhempani tai ystäväni eivät vastaa puhelimeen, olen varma, että jotain on vialla. Kun joku heistä on soittanut minulle moneen kertaan, pelästyn. Onko jotakin pahaa tapahtunut?

Kun syksyn aikana olen joutunut kohtaamaan kuolemaa ja menetyksiä, en enää usko olevani turvassa miltään. Ei ole olemassa pahojen asioiden mittaria, joka täyttyessään estäisi uusia pahoja asioita tapahtumasta minulle. Olen haavoittuvainen ja elämäni voi särkyä sirpaleiksi sekunnissa. Minä en ole millään tavalla turvassa. Jotenkin minun on pakko oppia taas luottamaan elämään.

sunnuntai 6. tammikuuta 2013

Ahdistusta ja paniikkia

Ahdistus on seurannut minua jo pitkään. Se on ollut olemassa möykkynä rinnassa, vaikeutena hengittää ja oksettavana olona kurkussa. Ajatukset ahdistuksesta ovat jo pitkään keskittyneet rahavaikeuksiin. Tässä kuussa rahavaikeudet kuitenkin hetkeksi hellittivät. Kuvittelin siis, että niin hellittää ahdistuskin. Nyt saan viimein hengittää vapaasti ja keskittyä opiskelemiseen ja töihini kunnolla. Oli todella väärässä. Sen sijaan, että ahdistus olisi hellittänyt, se on päivä päivältä vain pahentunut. Siitä tuli opiskeluahdistusta ja työahdistusta ja seuraavien kuukausien raha-ahdistusta.

Olen oikeasti joutunut monena päivänä piiloutumaan sänkyyni peiton alle koko maailmaa. Otan mukaani kännykän ja Netflixin ja vedän peiton pääni yli. Keskityn elokuvien maailmaan ja olen niin piilossa kuin mahdollista. Se helpottaa hetkeksi ja jopa vähän naurattaakin. Siellä peiton alla olen hetken turvassa, vaikka tiedänkin, että en voi sinne jäädä pitkäksi aikaa.

Eilinen päivä oli tähänastisista pahin. Vietin aamupäivän peiton alla, kunnes pakotin itseni kaupungille järjestelemään kirpputoripöytää. Siellä siivotessani se iski. Sydämeni alkoi hakata, käteni alkoivat täristä ja tuntui, etten saanut kunnolla henkeä. Sain keskityttyä mekaaniseen työhöni ja nopeasti olo alkoi helpottaa. Taisin siis saada paniikkikohtauksen.

Kotiin päästyäni harrastin sitten googlettelua ja totesin, että ahdistukseni ja paniikkikohtaukseni taustalla saattaisivat olla henkisen surutyöni lisäksi hormonit. Reilun kuukauden aikana olen piikittänyt itseeni Gonalia ja Pregnyliä, lykkinyt Lugesteronia ja sen päälle vielä syönyt melkein liuskallisen e-pillereitä. Hormonia sinne ja hormonia tänne. Pakkohan sen on johonkin vaikuttaa.

Huomenna soitan vihdoin polille ilmoittaakseni negatiivisesta testituloksesta ja pyytääkseni aikaa loppukeskustelulle. E-pillereitä on varmaankin syytä vaihtaa ja endometrioosin hoito muutenkin saada järjestykseen.

Psykiatriseen hoitoonkin olen menossa. Soitin jo perjantaina sairaalan psykiatriselle hoitajalle, jonka luona olen muutaman kerran käynyt. Valitettavasti hän ei juuri nyt ota asiakkaita vastaan ja hoitojen loppuminen tarkoittaa myös psykiatristen palvelujen loppumista. Hänen sijaisensa kuitenkin soittaa minulle maanantaina ja saan yhden ajan hänen luokseen, ennen kuin hoitoni tulevat kokonaan loppuun. Lisäksi olen päättänyt varata aikaa YTHS:n mielenterveyspalveluihin. Siellä ei varsinaisesti ole asiantuntemusta lapsettomuudesta, mutta ehkä saan sitä kautta jonkinlaista apua ahdistukseeni. Tänään aloitan myös liikunnan pitkän tauon jälkeen. Se tuntuu ihanalta ja varmasti osaltaan auttaa.

perjantai 4. tammikuuta 2013

Blogini tulevaisuus

Olen pohtinut paljon blogini tulevaisuutta. Bloggaaminen on minulle tärkeää ja se on minulle varmasti tärkeää tulevaisuudessakin. Kirjoittamista en siis ole missään tapauksessa lopettamassa. Mutta pitäisikö minun aloittaa uusi blogi adoptiotaipaleellemme?

Pari vuotta sitten aloin aavistella, että en saisi lasta kamalan helposti. Etsin tukea blogeista etenkin Blogilistan kautta. Minun oli hankala löytää sellaisia blogeja, joihin samaistua, koska monet suositut lapsettomuusblogit olivat jo kauan sitten muuttuneet lapsiperheblogeiksi. Minua ärsytti, kun blogista toiseen siirtyessäni huomasin, että vertaistukea ei kuitenkaan meinaa löytyä. Toki samassa elämäntilanteessa elävienkin blogeja löytyi nopeasti, joten ihan kamalan suuresta ongelmasta ei lopulta ollut kysymys.

Olisiko kuitenkin parempi, että tämä blogini jäisi tähän ja aloittaisin adoptiomatkani kokonaan uudelta pöydältä? Mutta voinko selvärajaisesti erottaa lapsettomuustaivaltani adoptiotaipaleesta? Missä vaiheessa lapsettomuusaihe muuttuu adoptioaiheeksi? Mitä hyötyä uudesta blogista olisi? Vanhat lukijani löytävät minut täältä eikä uusienkaan lukijoiden ole hankala eksyä blogiini.

Taidan siis toistaiseksi jäädä tähän.

keskiviikko 2. tammikuuta 2013

Erilainen joulunaika

Tämä joulunaika oli kovin erilainen kuin edelliset. Meidän lapsettomuutemme taipaleelle on osunut nyt yhteensä kolme joulua. Tiedän, että se on paljon vähemmän kuin monella muulla. Tiedän myös, että lapsettomia jouluja on meillä vielä edessämmekin.

Vuonna 2010 olimme vasta pari kuukautta aikaisemmin aloittaneet yrittämisen. En siis ollut vielä kamalan pettynyt, kun kuukautiseni alkoivat jouluaattona. Kipeä kuitenkin olin. Siinä vaiheessa en tiennyt kuukautiskivuissani olevan mitään erikoista. Söin aivan liian paljon Ketoriinia ja yritin kestää. Jouluruoka ei meinannut mahtua mahaani ja syömisen jälkeen makasin monta tuntia sohvalla sikiöasennossa ja yritin kestää. Mieheni sai joulupuurosta mantelin ja halusin kovasti hänen toivovan meille lasta seuraavaksi jouluksi. (Myöhemmin kuulin, että mies oli kuitenkin toivonut jalkapallojoukkueelleen mestaruutta. Se toive toteutui!) Uskoin, että meillä saattaisi hyvinkin olla seuraavana jouluna lapsi. Sen enempää en lapsesta kuitenkaan uskaltanut haaveilla.

Vuonna 2011 olin käynyt joulukuun alussa laparoskopiassa. Olin saanut sieltä diagnoosin ja tyrmäävän tuomion: luomulasta ei kannata edes yrittää. Aloitin e-pillereiden syömisen ja odotin edessä olevia ivf-hoitoja. Ensimmäiset laparoskopian jälkeiset kuukautiset olivat olleet helpot ja uskoin kovasti ivf-hoitojen tuottavan meille tuloksia. Mieheni sai jälleen joulupuuron mantelin ja tällä kertaa toivoi oikeasti lasta. (Joukkue voitti tosin jälleen kerran mestaruuden.) Ajattelimme, että ehkä ensi jouluna meillä jo olisi lapsi. Tämän enempää en uskaltanut haaveisiin päästää tänäkään jouluna.

Vuonna 2012 hedelmöityshoitomme ovat päättyneet ja olemme lähdössä adoptiopolulle. Tänä jouluna emme voineet ajatella, että ensi jouluna meitä jo olisi kolme. Tiedämme, että näin ei ole. Menee vielä useampikin joulu ilman lasta. Tänä jouluna uskalsimme kuitenkin ensimmäistä kertaa haaveilla joulusta lapsen kanssa. Kuinka isä ja lapsi menisivät hakemaan kuusta ja koristelisivat sen. Kuinka katsoisimme yhdessä lapsen kanssa Joulupukin kuumaa linjaa. Kuinka jonakin vuonna hän ehkä haluaisi soittaa sinne. Kuinka voisimme kertoa tarinoita ja jännittää yhdessä joulupukin tulemista. Kuinka heräisimme lapsen kanssa keskellä yötä syömään karkkia, koska se on luvallista vain jouluna. Kuinka täysi joulumme olisikaan. Tänä jouluna olimme onnellisempia ja surullisempia kuin pitkään aikaan.

Psst. Tänä jouluna minä sain mantelin.