Sivun näyttöjä yhteensä

sunnuntai 6. tammikuuta 2013

Ahdistusta ja paniikkia

Ahdistus on seurannut minua jo pitkään. Se on ollut olemassa möykkynä rinnassa, vaikeutena hengittää ja oksettavana olona kurkussa. Ajatukset ahdistuksesta ovat jo pitkään keskittyneet rahavaikeuksiin. Tässä kuussa rahavaikeudet kuitenkin hetkeksi hellittivät. Kuvittelin siis, että niin hellittää ahdistuskin. Nyt saan viimein hengittää vapaasti ja keskittyä opiskelemiseen ja töihini kunnolla. Oli todella väärässä. Sen sijaan, että ahdistus olisi hellittänyt, se on päivä päivältä vain pahentunut. Siitä tuli opiskeluahdistusta ja työahdistusta ja seuraavien kuukausien raha-ahdistusta.

Olen oikeasti joutunut monena päivänä piiloutumaan sänkyyni peiton alle koko maailmaa. Otan mukaani kännykän ja Netflixin ja vedän peiton pääni yli. Keskityn elokuvien maailmaan ja olen niin piilossa kuin mahdollista. Se helpottaa hetkeksi ja jopa vähän naurattaakin. Siellä peiton alla olen hetken turvassa, vaikka tiedänkin, että en voi sinne jäädä pitkäksi aikaa.

Eilinen päivä oli tähänastisista pahin. Vietin aamupäivän peiton alla, kunnes pakotin itseni kaupungille järjestelemään kirpputoripöytää. Siellä siivotessani se iski. Sydämeni alkoi hakata, käteni alkoivat täristä ja tuntui, etten saanut kunnolla henkeä. Sain keskityttyä mekaaniseen työhöni ja nopeasti olo alkoi helpottaa. Taisin siis saada paniikkikohtauksen.

Kotiin päästyäni harrastin sitten googlettelua ja totesin, että ahdistukseni ja paniikkikohtaukseni taustalla saattaisivat olla henkisen surutyöni lisäksi hormonit. Reilun kuukauden aikana olen piikittänyt itseeni Gonalia ja Pregnyliä, lykkinyt Lugesteronia ja sen päälle vielä syönyt melkein liuskallisen e-pillereitä. Hormonia sinne ja hormonia tänne. Pakkohan sen on johonkin vaikuttaa.

Huomenna soitan vihdoin polille ilmoittaakseni negatiivisesta testituloksesta ja pyytääkseni aikaa loppukeskustelulle. E-pillereitä on varmaankin syytä vaihtaa ja endometrioosin hoito muutenkin saada järjestykseen.

Psykiatriseen hoitoonkin olen menossa. Soitin jo perjantaina sairaalan psykiatriselle hoitajalle, jonka luona olen muutaman kerran käynyt. Valitettavasti hän ei juuri nyt ota asiakkaita vastaan ja hoitojen loppuminen tarkoittaa myös psykiatristen palvelujen loppumista. Hänen sijaisensa kuitenkin soittaa minulle maanantaina ja saan yhden ajan hänen luokseen, ennen kuin hoitoni tulevat kokonaan loppuun. Lisäksi olen päättänyt varata aikaa YTHS:n mielenterveyspalveluihin. Siellä ei varsinaisesti ole asiantuntemusta lapsettomuudesta, mutta ehkä saan sitä kautta jonkinlaista apua ahdistukseeni. Tänään aloitan myös liikunnan pitkän tauon jälkeen. Se tuntuu ihanalta ja varmasti osaltaan auttaa.

3 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Hei, tässä yksi melko samassa jamassa oleva - 3 IVF:ää takana ja hoidot nyt lopetettu. Hoitoihin niin väsynyt, että jo hoidon nimenkin kirjoittaminen tekee pahaa.
Halusin vain sanoa miten tärkeä tämä kirpeä ja elämänmakuinen blogi on ollut minulle, ja kiitos että kerrot asioista kaunistelematta. Helpottaa omien tunnemyrskyjen hyväksymistä, kun huomaa että nämä inhottavat tunteet on aika normaaleja ja kuuluvat prosessiin.
Sain viimeisen negatiivisen tuloksen 39-vuotissyntymäpäivänäni, ja ainoa ajatukseni oli alussa että jos Jumala on olemassa, hän ei voi olla näin julma. Sen jälkeen unettomuutta, ruokahaluttomuutta ja toisaalta myös helpotusta uudesta vuodesta ja uudesta vaiheesta- olin googlettanut hoitosivuja siihen pisteeseen, että uutta tietoa ei enää löytynyt. En saanut töissä mitään tehtyä, kun hoidoissa onnistuminen vei kaikki ajatukset. Tuntuu helpotukselta kääntää ajatukset vaihteeksi pois omasta navasta ja pystyä keskustelemaan yleismaailmallisista asioista hoitojen sijaan.
Toivoisin voivani hakea apua uni- yms ongelmiin, mutta työterveyslääkärille en oikein uskalla jutella, kun adoptioneuvonta on alkamassa ja terveystodistuksia pitää kohta käydä pyytämässä. Yksityisen lapsettomuusklinikan hoitajan kanssa olen uskaltanut jutella muutaman kerran, kun ajatellut ettei siitä ainakaan saa masennusdiagnoosia. Miten muut ovat ratkaisseet psykologisen avun saannin lapsettomuushoitojen aikaan/jälkeen, ennen adoptioneuvontaa? Mikä on ns turvallista apua, josta ei koidu lisäkysymyksiä neuvonnassa? Tuntuu erityisen julmalta (ja itselle vahingolliselta) jättää asioita käsittelemättä leimautumisen pelossa...
T. Katinka

K kirjoitti...

Voi rakas ystävä. :( Voisinpa jotenkin auttaa. <3

Illusia kirjoitti...

Kiitos!