Siirry pääsisältöön

Erilainen joulunaika

Tämä joulunaika oli kovin erilainen kuin edelliset. Meidän lapsettomuutemme taipaleelle on osunut nyt yhteensä kolme joulua. Tiedän, että se on paljon vähemmän kuin monella muulla. Tiedän myös, että lapsettomia jouluja on meillä vielä edessämmekin.

Vuonna 2010 olimme vasta pari kuukautta aikaisemmin aloittaneet yrittämisen. En siis ollut vielä kamalan pettynyt, kun kuukautiseni alkoivat jouluaattona. Kipeä kuitenkin olin. Siinä vaiheessa en tiennyt kuukautiskivuissani olevan mitään erikoista. Söin aivan liian paljon Ketoriinia ja yritin kestää. Jouluruoka ei meinannut mahtua mahaani ja syömisen jälkeen makasin monta tuntia sohvalla sikiöasennossa ja yritin kestää. Mieheni sai joulupuurosta mantelin ja halusin kovasti hänen toivovan meille lasta seuraavaksi jouluksi. (Myöhemmin kuulin, että mies oli kuitenkin toivonut jalkapallojoukkueelleen mestaruutta. Se toive toteutui!) Uskoin, että meillä saattaisi hyvinkin olla seuraavana jouluna lapsi. Sen enempää en lapsesta kuitenkaan uskaltanut haaveilla.

Vuonna 2011 olin käynyt joulukuun alussa laparoskopiassa. Olin saanut sieltä diagnoosin ja tyrmäävän tuomion: luomulasta ei kannata edes yrittää. Aloitin e-pillereiden syömisen ja odotin edessä olevia ivf-hoitoja. Ensimmäiset laparoskopian jälkeiset kuukautiset olivat olleet helpot ja uskoin kovasti ivf-hoitojen tuottavan meille tuloksia. Mieheni sai jälleen joulupuuron mantelin ja tällä kertaa toivoi oikeasti lasta. (Joukkue voitti tosin jälleen kerran mestaruuden.) Ajattelimme, että ehkä ensi jouluna meillä jo olisi lapsi. Tämän enempää en uskaltanut haaveisiin päästää tänäkään jouluna.

Vuonna 2012 hedelmöityshoitomme ovat päättyneet ja olemme lähdössä adoptiopolulle. Tänä jouluna emme voineet ajatella, että ensi jouluna meitä jo olisi kolme. Tiedämme, että näin ei ole. Menee vielä useampikin joulu ilman lasta. Tänä jouluna uskalsimme kuitenkin ensimmäistä kertaa haaveilla joulusta lapsen kanssa. Kuinka isä ja lapsi menisivät hakemaan kuusta ja koristelisivat sen. Kuinka katsoisimme yhdessä lapsen kanssa Joulupukin kuumaa linjaa. Kuinka jonakin vuonna hän ehkä haluaisi soittaa sinne. Kuinka voisimme kertoa tarinoita ja jännittää yhdessä joulupukin tulemista. Kuinka heräisimme lapsen kanssa keskellä yötä syömään karkkia, koska se on luvallista vain jouluna. Kuinka täysi joulumme olisikaan. Tänä jouluna olimme onnellisempia ja surullisempia kuin pitkään aikaan.

Psst. Tänä jouluna minä sain mantelin.


Kommentit

Anonyymi sanoi…
Tämä postaus puhutteli, kosketti ja hymyilyttikin. Paljon asiaa, johon samastun ja mehevä kirjoitustyyli miellytti. Onnea mantelista. Veikkaan ettei toiveesi välttämättä liity jalkapallojoukkueisiin...
Illusia sanoi…
Kiitos!

Minun toiveeni ei kyllä ollut myöskään raskaaksi tuleminen. Miksi toivoa sellaista mikä ei tule toteutumaan. Muuten en tietysti voi toivettani paljastaa.

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emme me lukkiutuneetkaan kotiin

Adoptioon valmistautuessamme kävimme kursseilla ja neuvonnassa. Niistä jäi monia asioita mieleen. Yksi niistä asioista on se, että kiintymyssuhteen kehittymisen vuoksi olisi hyvä rauhoittaa aluksi elämä oman perheen keskeiseksi. Lapsen on hyvä oppia ensin tuntemaan omat vanhemmat ja vasta sitten alkaa tutustua muuhun maailmaan.
Me emme ole totelleet.
Jo hakumatkalla kyläilimme tuttavaperheessä ja kotiin päästyämme olemme tavanneet monia ihmisiä. Tietysti monet haluavat nähdä meidät. Ja me haluamme nähdä ystäviämme ja perhettämme! Tietenkin haluamme. Meillä oli heitä aivan älytön ikävä silloin, kun vietimme melkein neljä viikkoa hotellin muurien sisäpuolella tutustumassa toisiimme.
Meidän elämämme on sellaista. Me tapaamme ihmisiä, koska ihmiset ovat meille tärkeitä. Vietämme me tietysti paljon aikaa keskenämmekin. Halaamme, sylittelemme ja leikimme. Kerromme, että rakastamme. Meidän ihana perheemme!

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

Onnen keskelle tuli myös suru

Siitä on nyt tarkalleen viikko. Hain koiran veljeni luota kotiin. Kävin sen kanssa viimeisellä lenkillä. Rapsuttelin sitä takapihalla ja syötin viimeisiä herkkuja. Nostin sen viimeisen kerran autoon, ja mieheni ajoi sen kanssa eläinlääkäriin.

Koiran kuolema sattuu kovasti. Tuntuu syylliseltä. Aina välillä havahdun ajattelemaan, ettei kukaan pidä huolta siitä. Se on nyt aivan yksin. Me hylkäsimme sen.

Olen onnellinen. Sain ihanan koiran, joka kulki mukana niin monessa. Kahdentoista vuoden ajan minä pidin huolta siitä ja se piti huolta minusta. Se vei minut ulos silloinkin, kun olisin mieluummin jäänyt ikuisiksi ajoiksi itkemään sänkyyn. Se juoksi minun kanssani silloin, kun oli pakko juosta kovaa, että saisi ahdistuksen salpaamat keuhkot taas toimimaan.

Minulla on aivan älytön ikävä. En saa enää koskaan silittää sen mustaa pehmeää karvaa. Se ei enää koskaan nuku jaloissani. Se ei enää saa hepuleita pelkästä elämän ilosta. Se ei enää ulvo, kun paloauto ajaa ohi. Sen tyhjä panta makaa kä…