Siirry pääsisältöön

Kiire, stressi, tekemättömiä töitä

Olen aina ollut sellainen, että kerään itselleni tekemistä. Otan vastaan yhdistyspestejä ja sivutöitä, vaikka opiskelutkin ovat kesken. Lähden mukaan siihen ja tuohon toimintaan enkä halua jättää kivoja asioita tekemättä. Tähän mennessä olen saanut arkeni toimimaan. Opiskeluni ovat edenneet jo pitkään hitaasti, mutta ne ovat silti edenneet,  kokopäivätyöstä huolimatta. Todennäköisesti ne olisivat edenneet aivan yhtä hitaasti, vaikka minulla ei olisikaan mitään ylimääräistä.

Ensimmäistä kertaa elämässäni tunnen todella olevani ylikuormitettu. Se aiheuttaa minulle suurta epäonnistumisen tunnetta ja paljon paineita. Olen jo luopunut ja kieltäytynyt monesta. Syksyllä kieltäydyin kahden yhdistyksen hallituspaikasta, jättäydyin pois eräästä vapaaehtoistyöstä ja olen järkeistänyt myös liikuntaharrastuksen määrää. Olen keksinyt uusia kiinnostavia juttuja ja päättänyt kuitenkin jättää ne myöhemmäksi. Jäljellä on silti paljon asioita ja keväällä sivutyörintamallakin tapahtuu paljon.

Eilen ja tänään sain hoidettua yhden tärkeän homman ja siitä innostuneena listasin ylös tekemättömiä asioita. Lyhyellä aikaperspektiivillä se tuntuu virheeltä. Minua alkoi ahdistaa niin kamalasti. Tässä hieman riisuttu lista kaikesta keväällä tehtävästä:
  • Kokopäivätyö (noin 28-32 tuntia /vko)
  • Gradu valmiiksi,
  • Puuttuva kurssi pääaineesta,
  • Puuttuva essee sivuaineeseen,
  • Kirjatentti pääaineeseen
  • Sivutyö 1 (vie noin 70 tuntia)
  • Sivutyö 2 (vie noin 30 tuntia)
  • Sivutyö 3 (vie noin 20 tuntia)
  • Yhdistys 1:n projekti (vie noin 10 tuntia)
  • Yhdistys 2, kokouksia (noin 6 tuntia)
  • Harrastus 1 (2 tuntia / viikko)
  • Harrastus 2 ( 2 tuntia joka toinen viikko)
  • Liikuntaharrastus (2 - 3 tuntia viikossa)
Yhteen listaan kasattuna kaikki tämä vaikuttaa aivan kamalalta. Minun kannattaisi varmaankin tehdä itselleni aikataulu ja pyrkiä muutenkin tässä vaiheessa aikataulun hallintaan. Listassa on toki muutamia asioita, joita voin jättää väliin. Yhdistyksissä voi välillä pysyä taka-alalla. Toisaalta tuo projekti kiinnostaa minua todella paljon ja menee hieman limittäin kokopäivätyönikin kanssa. Toisestakin yhdistyksestä on hyötyä työhöni ja ne molemmat näyttävät CV:ssä hyvälle. Harrastukseni tuottavat minulle hyvää mieltä ja liikunnasta on apua myös jaksamiseen. Sivutöitä voi toki vähentää, mutta niistä tulee lisää rahaa ja mukava lisää myös CV:seen.  Ne ovat myös aidosti kiinnostavia hommia. Opiskeluja voin jälleen kerran venyttää, mutta olen venyttänyt niitä jo aivan liian pitkään.

Jos henkinen kapasiteettini olisi normaalilla tasolla, uskoisin selviytyväni tästä keväästä hyvin. Minun täytyisi vain keskittää voimani työntekoon ja uskoa siihen, että opiskelut on mahdollista saada päätökseen. Henkinen kapasiteettini on kuitenkin kuormittunut. Aivoissani on ruuhkaa ja se aiheuttaa suuria hankaluuksia etenkin opiskelulle. Kuinka saisin mitään uutta mahtumaan mieleeni, joka on jo valmiiksi aivan täynnä?

Toisaalta kunnon työnteko voi auttaakin minua. Voin pitkästä aikaa keskittyä muihinkin asioihin kuin lapsettomuuteen ja hoidoissa käymiseen. Pelkään kuitenkin työkykyni puolesta. Uupumukseen saakka minun ei kannata itseäni ajaa. Toisaalta uskallan luottaa itseeni. Osaan myös laiskotella ja keskittää ajatukseni muualle. Olen aikaisemminkin kyennyt hallitsemaan kaoottisia aikatauluja ja selvinnyt töistäni hienosti. Minulla on tähän kykyä. Tärkeintä kai on pitää omaa jaksamista silmällä ja muistaa pysähtyä ajoissa. On tartuttava toimeen, koska peiton alle piiloutumisella en saa mitään aikaiseksi.

Tästä aiheesta minun on varmaan järkevää keskustella myös psykiatrisen hoitajan kanssa. Kuunnella hänen mielipiteitään ja luopua myös asioista, jos siihen on tarvetta. Haluaisin myös kuulla teidän mielipiteitänne. Miltä kaikki tämä kuulostaa? Oletko itse kova haalimaan itsellesi hommia vai keskitytkö mieluummin yhteen asiaan kerrallaan? Jos olet hommien haalija, oletko joutunut karsimaan asioita lapsettomuuden käsittelyn vuoksi? Oletko palanut loppuun? Millaisia merkkejä loppuunpalamisesta huomasit? Uskaltaisitko enää jatkaa hommien haalimista?

Tämän sekavan pohdinnan päätteeksi kuitenkin kerrottakoon, että aion siirtyä loppuillaksi sohvalle katsomaan televisiota. Järkevää päiväaikataulua on noudatettava ja se tarkoittaa sitä, että riittävän unen takaamiseksi hommat on lopetettava hyvissä ajoin ja rauhoittumiselle on annettava aikaa.

Kommentit

Anonyymi sanoi…
Meinasin jo kommentoida edellistä kirjoitustasi tai tarkemmin sanottuna kiittää siitä. Ymmärsin yhtäkkiä, mistä oma ärtyisyyteni ja ilkeyteni kumpuaa. Purkamatonta vihaa.

Mutta tämä aihe on tullut viimeisen vuoden aikana niin tutuksi, että mielelläni jaan muutaman oireen lähestyvästä uupumuksesta. Lapsettomuudessa on niin paljon käsittelemistä, että se ja aivan normaalikin arki voivat hyvin ajaa kenet vain uupumukseen. Puhumattakaan erilaisista työhön liittyvistä projekteista, haasteista, pienistäkin muutoksista jne. Itse aloin huolestua kun en enää halunnut/jaksanut harrastaa, nähdä ystäviä, vastata puhelimeen. Kun tuntui siltä, etten enää ole oma itseni. Ja kun aloin ajatella, että olen epäonnistunut ja huono ihminen, en hallitse työtäni, olen muille taakaksi jne. Ja kun yöunet alkoivat jäädä lyhyiksi, kun itkin melkein joka päivä, kun joka aamu tuntui siltä, ettei haluaisi herätä ja rämpiä taas yhtä päivää eteenpäin.

Tässä muutama oire. Haluaisin kuitenkin lisätä, etten mennyt rajan yli, vaan aloin purkaa tilannetta. Puhuin ystävien ja asiantuntijoiden kanssa. Kevensin työtaakkaa. Itkin ja itkin. Kunnes tuli viikko, jolloin itku lakkasi ja enemmän niitä päiviä, jotka olivat siedettäviä. Enemmän hetkiä, jolloin tunsin jaksavani. Aamuja, jotka alkoi huomaamatta. Päivän mittaan kirjoittamieni sähköpostien määrä alkoi kasvaa. Kuulin ystävien, että ääneni on iloisempi. Vieläkään en koe olevani ennallani. Enkä tiedä tulenkokaan koskaan olemaan se vanha positiivinen ja energinen itseni.

Mutta olo on nyt parempi. En voi muuta sanoa kuin, että pidä huolta itsestäsi.
Lumi sanoi…
Sinulla on Illusia kyllä kovasti tekemistä. Onko noin ollut koko yritys- ja hoitojaksonkin ajan? Miten ihmeessä olet jaksanut? Hattua täytyy nostaa.

Terv. Kokopäivätyö + sohva

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emme me lukkiutuneetkaan kotiin

Adoptioon valmistautuessamme kävimme kursseilla ja neuvonnassa. Niistä jäi monia asioita mieleen. Yksi niistä asioista on se, että kiintymyssuhteen kehittymisen vuoksi olisi hyvä rauhoittaa aluksi elämä oman perheen keskeiseksi. Lapsen on hyvä oppia ensin tuntemaan omat vanhemmat ja vasta sitten alkaa tutustua muuhun maailmaan.
Me emme ole totelleet.
Jo hakumatkalla kyläilimme tuttavaperheessä ja kotiin päästyämme olemme tavanneet monia ihmisiä. Tietysti monet haluavat nähdä meidät. Ja me haluamme nähdä ystäviämme ja perhettämme! Tietenkin haluamme. Meillä oli heitä aivan älytön ikävä silloin, kun vietimme melkein neljä viikkoa hotellin muurien sisäpuolella tutustumassa toisiimme.
Meidän elämämme on sellaista. Me tapaamme ihmisiä, koska ihmiset ovat meille tärkeitä. Vietämme me tietysti paljon aikaa keskenämmekin. Halaamme, sylittelemme ja leikimme. Kerromme, että rakastamme. Meidän ihana perheemme!

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

Onnen keskelle tuli myös suru

Siitä on nyt tarkalleen viikko. Hain koiran veljeni luota kotiin. Kävin sen kanssa viimeisellä lenkillä. Rapsuttelin sitä takapihalla ja syötin viimeisiä herkkuja. Nostin sen viimeisen kerran autoon, ja mieheni ajoi sen kanssa eläinlääkäriin.

Koiran kuolema sattuu kovasti. Tuntuu syylliseltä. Aina välillä havahdun ajattelemaan, ettei kukaan pidä huolta siitä. Se on nyt aivan yksin. Me hylkäsimme sen.

Olen onnellinen. Sain ihanan koiran, joka kulki mukana niin monessa. Kahdentoista vuoden ajan minä pidin huolta siitä ja se piti huolta minusta. Se vei minut ulos silloinkin, kun olisin mieluummin jäänyt ikuisiksi ajoiksi itkemään sänkyyn. Se juoksi minun kanssani silloin, kun oli pakko juosta kovaa, että saisi ahdistuksen salpaamat keuhkot taas toimimaan.

Minulla on aivan älytön ikävä. En saa enää koskaan silittää sen mustaa pehmeää karvaa. Se ei enää koskaan nuku jaloissani. Se ei enää saa hepuleita pelkästä elämän ilosta. Se ei enää ulvo, kun paloauto ajaa ohi. Sen tyhjä panta makaa kä…