Siirry pääsisältöön

Kiire, stressi, tekemättömiä töitä

Olen aina ollut sellainen, että kerään itselleni tekemistä. Otan vastaan yhdistyspestejä ja sivutöitä, vaikka opiskelutkin ovat kesken. Lähden mukaan siihen ja tuohon toimintaan enkä halua jättää kivoja asioita tekemättä. Tähän mennessä olen saanut arkeni toimimaan. Opiskeluni ovat edenneet jo pitkään hitaasti, mutta ne ovat silti edenneet,  kokopäivätyöstä huolimatta. Todennäköisesti ne olisivat edenneet aivan yhtä hitaasti, vaikka minulla ei olisikaan mitään ylimääräistä.

Ensimmäistä kertaa elämässäni tunnen todella olevani ylikuormitettu. Se aiheuttaa minulle suurta epäonnistumisen tunnetta ja paljon paineita. Olen jo luopunut ja kieltäytynyt monesta. Syksyllä kieltäydyin kahden yhdistyksen hallituspaikasta, jättäydyin pois eräästä vapaaehtoistyöstä ja olen järkeistänyt myös liikuntaharrastuksen määrää. Olen keksinyt uusia kiinnostavia juttuja ja päättänyt kuitenkin jättää ne myöhemmäksi. Jäljellä on silti paljon asioita ja keväällä sivutyörintamallakin tapahtuu paljon.

Eilen ja tänään sain hoidettua yhden tärkeän homman ja siitä innostuneena listasin ylös tekemättömiä asioita. Lyhyellä aikaperspektiivillä se tuntuu virheeltä. Minua alkoi ahdistaa niin kamalasti. Tässä hieman riisuttu lista kaikesta keväällä tehtävästä:
  • Kokopäivätyö (noin 28-32 tuntia /vko)
  • Gradu valmiiksi,
  • Puuttuva kurssi pääaineesta,
  • Puuttuva essee sivuaineeseen,
  • Kirjatentti pääaineeseen
  • Sivutyö 1 (vie noin 70 tuntia)
  • Sivutyö 2 (vie noin 30 tuntia)
  • Sivutyö 3 (vie noin 20 tuntia)
  • Yhdistys 1:n projekti (vie noin 10 tuntia)
  • Yhdistys 2, kokouksia (noin 6 tuntia)
  • Harrastus 1 (2 tuntia / viikko)
  • Harrastus 2 ( 2 tuntia joka toinen viikko)
  • Liikuntaharrastus (2 - 3 tuntia viikossa)
Yhteen listaan kasattuna kaikki tämä vaikuttaa aivan kamalalta. Minun kannattaisi varmaankin tehdä itselleni aikataulu ja pyrkiä muutenkin tässä vaiheessa aikataulun hallintaan. Listassa on toki muutamia asioita, joita voin jättää väliin. Yhdistyksissä voi välillä pysyä taka-alalla. Toisaalta tuo projekti kiinnostaa minua todella paljon ja menee hieman limittäin kokopäivätyönikin kanssa. Toisestakin yhdistyksestä on hyötyä työhöni ja ne molemmat näyttävät CV:ssä hyvälle. Harrastukseni tuottavat minulle hyvää mieltä ja liikunnasta on apua myös jaksamiseen. Sivutöitä voi toki vähentää, mutta niistä tulee lisää rahaa ja mukava lisää myös CV:seen.  Ne ovat myös aidosti kiinnostavia hommia. Opiskeluja voin jälleen kerran venyttää, mutta olen venyttänyt niitä jo aivan liian pitkään.

Jos henkinen kapasiteettini olisi normaalilla tasolla, uskoisin selviytyväni tästä keväästä hyvin. Minun täytyisi vain keskittää voimani työntekoon ja uskoa siihen, että opiskelut on mahdollista saada päätökseen. Henkinen kapasiteettini on kuitenkin kuormittunut. Aivoissani on ruuhkaa ja se aiheuttaa suuria hankaluuksia etenkin opiskelulle. Kuinka saisin mitään uutta mahtumaan mieleeni, joka on jo valmiiksi aivan täynnä?

Toisaalta kunnon työnteko voi auttaakin minua. Voin pitkästä aikaa keskittyä muihinkin asioihin kuin lapsettomuuteen ja hoidoissa käymiseen. Pelkään kuitenkin työkykyni puolesta. Uupumukseen saakka minun ei kannata itseäni ajaa. Toisaalta uskallan luottaa itseeni. Osaan myös laiskotella ja keskittää ajatukseni muualle. Olen aikaisemminkin kyennyt hallitsemaan kaoottisia aikatauluja ja selvinnyt töistäni hienosti. Minulla on tähän kykyä. Tärkeintä kai on pitää omaa jaksamista silmällä ja muistaa pysähtyä ajoissa. On tartuttava toimeen, koska peiton alle piiloutumisella en saa mitään aikaiseksi.

Tästä aiheesta minun on varmaan järkevää keskustella myös psykiatrisen hoitajan kanssa. Kuunnella hänen mielipiteitään ja luopua myös asioista, jos siihen on tarvetta. Haluaisin myös kuulla teidän mielipiteitänne. Miltä kaikki tämä kuulostaa? Oletko itse kova haalimaan itsellesi hommia vai keskitytkö mieluummin yhteen asiaan kerrallaan? Jos olet hommien haalija, oletko joutunut karsimaan asioita lapsettomuuden käsittelyn vuoksi? Oletko palanut loppuun? Millaisia merkkejä loppuunpalamisesta huomasit? Uskaltaisitko enää jatkaa hommien haalimista?

Tämän sekavan pohdinnan päätteeksi kuitenkin kerrottakoon, että aion siirtyä loppuillaksi sohvalle katsomaan televisiota. Järkevää päiväaikataulua on noudatettava ja se tarkoittaa sitä, että riittävän unen takaamiseksi hommat on lopetettava hyvissä ajoin ja rauhoittumiselle on annettava aikaa.

Kommentit

Anonyymi sanoi…
Meinasin jo kommentoida edellistä kirjoitustasi tai tarkemmin sanottuna kiittää siitä. Ymmärsin yhtäkkiä, mistä oma ärtyisyyteni ja ilkeyteni kumpuaa. Purkamatonta vihaa.

Mutta tämä aihe on tullut viimeisen vuoden aikana niin tutuksi, että mielelläni jaan muutaman oireen lähestyvästä uupumuksesta. Lapsettomuudessa on niin paljon käsittelemistä, että se ja aivan normaalikin arki voivat hyvin ajaa kenet vain uupumukseen. Puhumattakaan erilaisista työhön liittyvistä projekteista, haasteista, pienistäkin muutoksista jne. Itse aloin huolestua kun en enää halunnut/jaksanut harrastaa, nähdä ystäviä, vastata puhelimeen. Kun tuntui siltä, etten enää ole oma itseni. Ja kun aloin ajatella, että olen epäonnistunut ja huono ihminen, en hallitse työtäni, olen muille taakaksi jne. Ja kun yöunet alkoivat jäädä lyhyiksi, kun itkin melkein joka päivä, kun joka aamu tuntui siltä, ettei haluaisi herätä ja rämpiä taas yhtä päivää eteenpäin.

Tässä muutama oire. Haluaisin kuitenkin lisätä, etten mennyt rajan yli, vaan aloin purkaa tilannetta. Puhuin ystävien ja asiantuntijoiden kanssa. Kevensin työtaakkaa. Itkin ja itkin. Kunnes tuli viikko, jolloin itku lakkasi ja enemmän niitä päiviä, jotka olivat siedettäviä. Enemmän hetkiä, jolloin tunsin jaksavani. Aamuja, jotka alkoi huomaamatta. Päivän mittaan kirjoittamieni sähköpostien määrä alkoi kasvaa. Kuulin ystävien, että ääneni on iloisempi. Vieläkään en koe olevani ennallani. Enkä tiedä tulenkokaan koskaan olemaan se vanha positiivinen ja energinen itseni.

Mutta olo on nyt parempi. En voi muuta sanoa kuin, että pidä huolta itsestäsi.
Lumi sanoi…
Sinulla on Illusia kyllä kovasti tekemistä. Onko noin ollut koko yritys- ja hoitojaksonkin ajan? Miten ihmeessä olet jaksanut? Hattua täytyy nostaa.

Terv. Kokopäivätyö + sohva

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

"Naakat lentää yhdessä"

Minun on pitänyt kirjoittaa moneen otteeseen lapsen kielen kehittymisestä. Se on niin kiinnostavaa! Kiinnostavaa sekä yksityisesti että ammatillisesti.

Olen aloittanutkin sen postauksen kirjoittamista, mutta en ole ehtinyt sitä tehdä. En vielä hautaa ajatusta, mutta totean tässä vaiheessa sen, että kieli on kehittynyt käsittämättömän huimaa vauhtia.

Tänään hän kertoi minulle bussimatkalla esimerkiksi nämä asiat:
"Aurinko laskee alas. On menny jo. Hämärää. Pimeää. Valo päällä. Yö."
"Naakat lentää yhdessä. Lentää taivaalla. Sininen taivas."
"Junaa ei tankata. Sähkö tulee ylhäältä. Sähköjohto ylhäällä."
"Isi-ukkeli on jo kotona. Isi bussilla kotiin. Isi odottaa. Kissat odottaa."

Hän siis puhuu jo suomea. Voi kun itsekin oppisi kieliä tuota tahtia!

Vertaiset vertaansa vailla

Olen todella tyytyväinen siihen, että asuinpaikaksemme on valikoitunut yksi Suomen suurimmista kaupungeista. Täältä löytyy nimittäin kaikkea, mitä tarvitsen. Myös paljon muita adoptioperheitä.
Tapaamme muita adoptioperheitä virallisissa tapaamisissa kaksi kertaa kuukaudessa. On isompi adoptiokerho, joka kokoontuu viikonloppuna ja pienempi, joka kokoontuu arkisena aamupäivänä.
Eniten kadun odotuksessani sitä, että en ikinä etsiytynyt näihin kerhoihin. Odottaminen tuntui niin epävarmalta ja tuskastuttavalta, että pelkäsin tavata perheitä. Pelkäsin, että ikävä kasvaisi liian kovaksi ja että lasten ja vanhempien näkeminen riipaisisi yhtä syvältä kuin kriisin pahimpana aikana. 
Olisi kannattanut päästä pelosta yli. Olisin nähnyt, kuinka tavallista ja luonnollista elämä adoptiolapsen kanssa on. Kuinka tuoreetkin perheet voivat poistua kotoaan ja osallistua kerhoon. Kuinka erityistarpeet, kiintymyssuhteet ja muut ongelmat eivät olekaan olemista määrittävä tekijä. Kuinka iloista ja riehakasta…