Siirry pääsisältöön

Oikeita sanoja

Sen olen nyt kuullut moneen kertaan. Kukaan ei oikein tunne löytävänsä oikeita sanoja, kun kerron omasta surustani. Eikä niitä sen kummempia oikeita sanoja ole olemassakaan. Ei ole sanoja, jotka jotenkin ihmeellisesti poistaisivat ahdistukseni ja tuskani. Enkä minä sellaisia sanoja kaipaakaan. Minusta tuntuu hyvältä jo sekin, että tiedän kuulijan ottavan murheeni tosissaan ja elävän siinä myötä. Se tieto lämmittää todella paljon.

Ihmiset myös tuntuvat haluavan niin kovasti keskittyä positiiviseen. Minun itseni on vaikea uskoa olevani erityisen vahva juuri nyt. Näytän varmasti ulospäin vahvalta, mutta siltä minusta ei todellakaan tunnu. Suurimman osan ajasta tunnen itseni heikoksi ja niin kamalan väsyneeksi. En ole selvinnyt tästä. En lähellekään. En tiedä, olisiko minun jo pitänyt selvitä. Enkö toivu aikataulussa? Jäänkö suruuni ja ahdistukseeni jumiin? Tuleeko minusta katkera?

Olen myös pohtinut rooliani vertaistuen joukossa. Osa vertaisista onnistuu ja jatkaa suuntaansa kohti lapsiperheen elämää. Ehkä minä ja surkea kohtaloni unohtuvat heiltä kokonaan. Ei heidän tarvitse enää kiinnostua siitä, kuinka hoitojen epäonnistumisesta selvitään. Toisaalta hoitojen keskellä eläville olen muuttunut pelottavaksi peikoksi. Esimerkiksi siitä, että hoidot eivät välttämättä onnistukaan. Että ihan kuka vain voi lopulta huomata jääneensä ilman biologista lasta. Toisaalta yhtäkkiä kukaan ei tunnu olevan vertainen minun kanssani. En saa mistään täsmävertaisen tukea. Ehkä tarvitsisin sitä, koska minua epäilyttää, olenko erityisen hidas ja huono selviäjä.

Huoh, nyt lähden uuteen lempipaikkaani, piiloon peiton alle. Siellä on hyvä paikka paeta maailmaa.

Kommentit

Maija Dahlia sanoi…
Luulen että selviämiseen ja toipumiseen menee aikaa vielä senkin jälkeen, kun jo välillä tuntuu että kyllä tästä selvitään.

Ja ihmiset nyt on semmosia. Aina välttelemässä ikäviä ajatuksia. Puhuttiin kahden kaverin kanssa yhtenä iltamyöhänä kaikista elämän Suurista Ongelmista (yksinäisyys, aviokriisi, lapsettomuus), ja toinen kuittasi nämä sanomalla, että nämä meidän ongelmat on vaan pieniä arkipäivän ongelmia. Olin että häh. Mitkä sitten on niitä suuria?
Harriet sanoi…
Voimia! Vie oman aikansa ennen kuin siitä selviää! Ja saattaa se siltikin jäädä sellaiseksi loppuelämän suruhunnuksi mukaan kulkemaan, mutta ei tietenkään niin vahvana, kuin se nyt tuntuu.

Ole itsellesi armollinen. Se asia on vain käytävä läpi ja siitä kyllä selviää, vaikkei nyt siltä tunnukkaan. Hetki kerrallaan pienin askelin.

Minullekin sanottiin suurimman suruvaiheen keskelle, että kyllä se siitä, hommaat itsellesi jonkun uuden kivan harrastuksen!! Silläkö siitä selviää?

On lupa surra ja ne asiat vain pitää käydä läpi, tai ei pääse eteenpäin!!

Minullakin monet tuloksettomat hoidot takana ja lapset tulleet sitten muuta kautta! Et ole ainoa, etkä yksin!
Anonyymi sanoi…
meitä on muitakin, joille hoidot eivät tuottaneet tulosta ja joilla suru lapsettomuudesta on osa jokaista päivää, jotain mitä sellaisen läpikäymätön ei koskaan voi ymmärtää...siitä huolimatta, vähitellen elämä alkaa etsiä uusia uomia - vuosienkaan jälkeen suru ei kuitenkaan koskaan katoa - sen kanssa oppi elämään,ja sille oppii jopa joskus nauramaan ja lopulta siitä tulee osa omaa identiteettiä, joka seuraa mukana mutta ei enää rajoita elämää...tämä siis vain minun kokemukseni - jokainen tarina on varmaan omanlaisensa vaikka suru lienee sama...myös meille miehille

Anonyymi sanoi…
Minäkin epäilen että ihmisillä yleensä ja kyllä myös minulla lapsettomuuskriisiä läpikäyvänä ihmisenä on joku tarve vakuutella itseä ja muita siitä, että "kaikki kääntyy vielä parhain päin, tavalla tai toisella". Luultavasti jossain määrin noin käykin, mutta eihän sekään ole varmaa. Ei mikään ole varmaa. Periaatteessa tämä voi tuhota ihmisen elämän myös.

Ehkäpä meidän (ihmisten yleensä) on vaikea kohdata surua. Olen itsekin saanut joskus palautetta siitä, kun ystävä on purkanut huoliaan ja olen kiirehtinyt etsimään ratkaisua, jotain positiivista, nopeasti. Sain silloin kuulla, ettei hän kaipaa minulta ratkaisua, haluaa vain jakaa murheensa.
Ehkä mekin voidaan vuorostamme koittaa kertoa lähipiirillemme, mitä kaipaamme tai mitä emme kaipaa tämän asian käsittelyssä.

Olen toistaiseksi puhunut aiheesta vähän ystävieni kanssa, mutta olen jo miettinyt, että annan vinkin tästä ja "Miksette hanki koiraa" -blogista, niille joita kiinnostaa tietää, miltä tämän asian käsittely tuntuu. Osaatte molemmat artikuloida ajatuksianne ja tunteitanne loistavasti kaikessa ristiriitaisuudessaan.

Luulen että yksi rankimmista jutuista tässä lapsettomuudessa (kuten varmaan muissakin elämän kriiseissä, jotka eivät välttämättä kerralla ratkea parhain päin) on epävarmuus ja epävarmuus myös oman kestämisen ja surun ja ahdistuksen jatkumisen suhteen. Se ajatus ja tunne, että nyt on paha olla ja saattaa olla että huomenna on vielä pahempi. Tai vaikka helpottaa, niin suru saattaa yllättää ja palata.

Takuulla sitä voi työstää ja luultavasti elämään sen kanssa. Uskon ja haluan uskoa, että voin "tarpeen vaatiessa" jossain vaiheessa elää onnellistakin elämää jopa ilman lasta. Ja silti suru ei välttämättä hellitä kokonaan otettaan.

Minusta sinun kirjoituksesi ovat todella tärkeitä ja nämä surullisimmatkin jotenkin lohdullisia, koska näistä tulee tunne, ettei me surra yksin.

Keskustelupalstalla on minusta ihan liikaa sellaista yksisilmäistä hokemista, että "pitää vain jaksaa tsempata ja kyllä me varmaan kaikki lopulta saadaan se lapsi, eikö saadakin". Totuus ei ole noin suoraviivainen ja on todella terveellistä, että myös muusta puhutaan, epävarmuudesta, lohduttomuudesta, yhden tien loppumisesta. Minun selviytymistäni se helpottaa, sillä olen tilanteessa, jossa ei ole perusteltua pitää todennäköisenä, että biologinen lapsi kyllä tulee kun vain jaksaa yrittää ja odottaa. Tarvitsen muunkinlaisia tarinoita kuin "reippaasti eteenpäin, lopussa kiitos seisoo!".

Tässä kaikki tämän postauksen edellisetkin kommentoijat ovat minua auttaneet. Kiitos siitä.

Sara


Illusia sanoi…
Kiitos todella paljon näistä kommenteista! On todella lohduttavaa kuulla, että kaikki eivät ole pelkästään kyllästyneitä näihin ahdistusbloggauksiini. Minua todella pelottaa, että ihmiset eivät jaksa kuunnella tai lukea. Kuinka se nyt edelleen vain jaksaa kieriskellä siinä ahdistuksessaan? Pääsisi jo yli!

Minä tiedän koko ajan tämän ahdistukseni keskelläkin, että tämä helpottaa vielä. Se on aivan selvää. Hankalinta onkin, että en tiedä, milloin helpottuminen alkaa. En tiedä sitäkään, olenko jo pohjalla vai tuleeko vielä jotakin pahempaa.

Olen päättänyt jo heti blogini alkutaipaleella, että pyrin kertomaan kaikista tunteistani avoimesti. Se on ollut tähän mennessä melko helppoa. Nyt minun kuitenkin tekisi mieli sensuroida näitä ahdistuspostauksia ja kirjoittaa vaikka väkisin jotakin positiivista. Toisaalta tekisin sillä tavalla karhunpalveluksen muille samassa tilanteessa olevalle.

Sara: Kiitos todella paljon kehuista! Ne lämmittivät todella paljon mieltä.

Etsijä sanoi…
Minulla suru ja ahdistus tulee kausissa. Tällä hetkellä tuntuu, että valoa näkyy tunnelin päässä. Kun päätimme vihdoin lähteä adoptioprosessiin mukaan, tuntui helpommalta hengittää. Neuvonnoissa olemme käyneet itkien läpi kipeitä asioita. Neuvonnan jälkeen on kuitenkin tuntunut paremmalta.
Et ole yksin. Me emme päässeet hoitohin, koska ei ole mitään mitä hoitaa. Selittämätön lapsettomuus on varmaankin diagnoosi.
Oikein paljon voimia!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

"Naakat lentää yhdessä"

Minun on pitänyt kirjoittaa moneen otteeseen lapsen kielen kehittymisestä. Se on niin kiinnostavaa! Kiinnostavaa sekä yksityisesti että ammatillisesti.

Olen aloittanutkin sen postauksen kirjoittamista, mutta en ole ehtinyt sitä tehdä. En vielä hautaa ajatusta, mutta totean tässä vaiheessa sen, että kieli on kehittynyt käsittämättömän huimaa vauhtia.

Tänään hän kertoi minulle bussimatkalla esimerkiksi nämä asiat:
"Aurinko laskee alas. On menny jo. Hämärää. Pimeää. Valo päällä. Yö."
"Naakat lentää yhdessä. Lentää taivaalla. Sininen taivas."
"Junaa ei tankata. Sähkö tulee ylhäältä. Sähköjohto ylhäällä."
"Isi-ukkeli on jo kotona. Isi bussilla kotiin. Isi odottaa. Kissat odottaa."

Hän siis puhuu jo suomea. Voi kun itsekin oppisi kieliä tuota tahtia!

Vertaiset vertaansa vailla

Olen todella tyytyväinen siihen, että asuinpaikaksemme on valikoitunut yksi Suomen suurimmista kaupungeista. Täältä löytyy nimittäin kaikkea, mitä tarvitsen. Myös paljon muita adoptioperheitä.
Tapaamme muita adoptioperheitä virallisissa tapaamisissa kaksi kertaa kuukaudessa. On isompi adoptiokerho, joka kokoontuu viikonloppuna ja pienempi, joka kokoontuu arkisena aamupäivänä.
Eniten kadun odotuksessani sitä, että en ikinä etsiytynyt näihin kerhoihin. Odottaminen tuntui niin epävarmalta ja tuskastuttavalta, että pelkäsin tavata perheitä. Pelkäsin, että ikävä kasvaisi liian kovaksi ja että lasten ja vanhempien näkeminen riipaisisi yhtä syvältä kuin kriisin pahimpana aikana. 
Olisi kannattanut päästä pelosta yli. Olisin nähnyt, kuinka tavallista ja luonnollista elämä adoptiolapsen kanssa on. Kuinka tuoreetkin perheet voivat poistua kotoaan ja osallistua kerhoon. Kuinka erityistarpeet, kiintymyssuhteet ja muut ongelmat eivät olekaan olemista määrittävä tekijä. Kuinka iloista ja riehakasta…