Siirry pääsisältöön

Oikeita sanoja

Sen olen nyt kuullut moneen kertaan. Kukaan ei oikein tunne löytävänsä oikeita sanoja, kun kerron omasta surustani. Eikä niitä sen kummempia oikeita sanoja ole olemassakaan. Ei ole sanoja, jotka jotenkin ihmeellisesti poistaisivat ahdistukseni ja tuskani. Enkä minä sellaisia sanoja kaipaakaan. Minusta tuntuu hyvältä jo sekin, että tiedän kuulijan ottavan murheeni tosissaan ja elävän siinä myötä. Se tieto lämmittää todella paljon.

Ihmiset myös tuntuvat haluavan niin kovasti keskittyä positiiviseen. Minun itseni on vaikea uskoa olevani erityisen vahva juuri nyt. Näytän varmasti ulospäin vahvalta, mutta siltä minusta ei todellakaan tunnu. Suurimman osan ajasta tunnen itseni heikoksi ja niin kamalan väsyneeksi. En ole selvinnyt tästä. En lähellekään. En tiedä, olisiko minun jo pitänyt selvitä. Enkö toivu aikataulussa? Jäänkö suruuni ja ahdistukseeni jumiin? Tuleeko minusta katkera?

Olen myös pohtinut rooliani vertaistuen joukossa. Osa vertaisista onnistuu ja jatkaa suuntaansa kohti lapsiperheen elämää. Ehkä minä ja surkea kohtaloni unohtuvat heiltä kokonaan. Ei heidän tarvitse enää kiinnostua siitä, kuinka hoitojen epäonnistumisesta selvitään. Toisaalta hoitojen keskellä eläville olen muuttunut pelottavaksi peikoksi. Esimerkiksi siitä, että hoidot eivät välttämättä onnistukaan. Että ihan kuka vain voi lopulta huomata jääneensä ilman biologista lasta. Toisaalta yhtäkkiä kukaan ei tunnu olevan vertainen minun kanssani. En saa mistään täsmävertaisen tukea. Ehkä tarvitsisin sitä, koska minua epäilyttää, olenko erityisen hidas ja huono selviäjä.

Huoh, nyt lähden uuteen lempipaikkaani, piiloon peiton alle. Siellä on hyvä paikka paeta maailmaa.

Kommentit

Maija Dahlia sanoi…
Luulen että selviämiseen ja toipumiseen menee aikaa vielä senkin jälkeen, kun jo välillä tuntuu että kyllä tästä selvitään.

Ja ihmiset nyt on semmosia. Aina välttelemässä ikäviä ajatuksia. Puhuttiin kahden kaverin kanssa yhtenä iltamyöhänä kaikista elämän Suurista Ongelmista (yksinäisyys, aviokriisi, lapsettomuus), ja toinen kuittasi nämä sanomalla, että nämä meidän ongelmat on vaan pieniä arkipäivän ongelmia. Olin että häh. Mitkä sitten on niitä suuria?
Harriet sanoi…
Voimia! Vie oman aikansa ennen kuin siitä selviää! Ja saattaa se siltikin jäädä sellaiseksi loppuelämän suruhunnuksi mukaan kulkemaan, mutta ei tietenkään niin vahvana, kuin se nyt tuntuu.

Ole itsellesi armollinen. Se asia on vain käytävä läpi ja siitä kyllä selviää, vaikkei nyt siltä tunnukkaan. Hetki kerrallaan pienin askelin.

Minullekin sanottiin suurimman suruvaiheen keskelle, että kyllä se siitä, hommaat itsellesi jonkun uuden kivan harrastuksen!! Silläkö siitä selviää?

On lupa surra ja ne asiat vain pitää käydä läpi, tai ei pääse eteenpäin!!

Minullakin monet tuloksettomat hoidot takana ja lapset tulleet sitten muuta kautta! Et ole ainoa, etkä yksin!
Anonyymi sanoi…
meitä on muitakin, joille hoidot eivät tuottaneet tulosta ja joilla suru lapsettomuudesta on osa jokaista päivää, jotain mitä sellaisen läpikäymätön ei koskaan voi ymmärtää...siitä huolimatta, vähitellen elämä alkaa etsiä uusia uomia - vuosienkaan jälkeen suru ei kuitenkaan koskaan katoa - sen kanssa oppi elämään,ja sille oppii jopa joskus nauramaan ja lopulta siitä tulee osa omaa identiteettiä, joka seuraa mukana mutta ei enää rajoita elämää...tämä siis vain minun kokemukseni - jokainen tarina on varmaan omanlaisensa vaikka suru lienee sama...myös meille miehille

Anonyymi sanoi…
Minäkin epäilen että ihmisillä yleensä ja kyllä myös minulla lapsettomuuskriisiä läpikäyvänä ihmisenä on joku tarve vakuutella itseä ja muita siitä, että "kaikki kääntyy vielä parhain päin, tavalla tai toisella". Luultavasti jossain määrin noin käykin, mutta eihän sekään ole varmaa. Ei mikään ole varmaa. Periaatteessa tämä voi tuhota ihmisen elämän myös.

Ehkäpä meidän (ihmisten yleensä) on vaikea kohdata surua. Olen itsekin saanut joskus palautetta siitä, kun ystävä on purkanut huoliaan ja olen kiirehtinyt etsimään ratkaisua, jotain positiivista, nopeasti. Sain silloin kuulla, ettei hän kaipaa minulta ratkaisua, haluaa vain jakaa murheensa.
Ehkä mekin voidaan vuorostamme koittaa kertoa lähipiirillemme, mitä kaipaamme tai mitä emme kaipaa tämän asian käsittelyssä.

Olen toistaiseksi puhunut aiheesta vähän ystävieni kanssa, mutta olen jo miettinyt, että annan vinkin tästä ja "Miksette hanki koiraa" -blogista, niille joita kiinnostaa tietää, miltä tämän asian käsittely tuntuu. Osaatte molemmat artikuloida ajatuksianne ja tunteitanne loistavasti kaikessa ristiriitaisuudessaan.

Luulen että yksi rankimmista jutuista tässä lapsettomuudessa (kuten varmaan muissakin elämän kriiseissä, jotka eivät välttämättä kerralla ratkea parhain päin) on epävarmuus ja epävarmuus myös oman kestämisen ja surun ja ahdistuksen jatkumisen suhteen. Se ajatus ja tunne, että nyt on paha olla ja saattaa olla että huomenna on vielä pahempi. Tai vaikka helpottaa, niin suru saattaa yllättää ja palata.

Takuulla sitä voi työstää ja luultavasti elämään sen kanssa. Uskon ja haluan uskoa, että voin "tarpeen vaatiessa" jossain vaiheessa elää onnellistakin elämää jopa ilman lasta. Ja silti suru ei välttämättä hellitä kokonaan otettaan.

Minusta sinun kirjoituksesi ovat todella tärkeitä ja nämä surullisimmatkin jotenkin lohdullisia, koska näistä tulee tunne, ettei me surra yksin.

Keskustelupalstalla on minusta ihan liikaa sellaista yksisilmäistä hokemista, että "pitää vain jaksaa tsempata ja kyllä me varmaan kaikki lopulta saadaan se lapsi, eikö saadakin". Totuus ei ole noin suoraviivainen ja on todella terveellistä, että myös muusta puhutaan, epävarmuudesta, lohduttomuudesta, yhden tien loppumisesta. Minun selviytymistäni se helpottaa, sillä olen tilanteessa, jossa ei ole perusteltua pitää todennäköisenä, että biologinen lapsi kyllä tulee kun vain jaksaa yrittää ja odottaa. Tarvitsen muunkinlaisia tarinoita kuin "reippaasti eteenpäin, lopussa kiitos seisoo!".

Tässä kaikki tämän postauksen edellisetkin kommentoijat ovat minua auttaneet. Kiitos siitä.

Sara


Illusia sanoi…
Kiitos todella paljon näistä kommenteista! On todella lohduttavaa kuulla, että kaikki eivät ole pelkästään kyllästyneitä näihin ahdistusbloggauksiini. Minua todella pelottaa, että ihmiset eivät jaksa kuunnella tai lukea. Kuinka se nyt edelleen vain jaksaa kieriskellä siinä ahdistuksessaan? Pääsisi jo yli!

Minä tiedän koko ajan tämän ahdistukseni keskelläkin, että tämä helpottaa vielä. Se on aivan selvää. Hankalinta onkin, että en tiedä, milloin helpottuminen alkaa. En tiedä sitäkään, olenko jo pohjalla vai tuleeko vielä jotakin pahempaa.

Olen päättänyt jo heti blogini alkutaipaleella, että pyrin kertomaan kaikista tunteistani avoimesti. Se on ollut tähän mennessä melko helppoa. Nyt minun kuitenkin tekisi mieli sensuroida näitä ahdistuspostauksia ja kirjoittaa vaikka väkisin jotakin positiivista. Toisaalta tekisin sillä tavalla karhunpalveluksen muille samassa tilanteessa olevalle.

Sara: Kiitos todella paljon kehuista! Ne lämmittivät todella paljon mieltä.

Etsijä sanoi…
Minulla suru ja ahdistus tulee kausissa. Tällä hetkellä tuntuu, että valoa näkyy tunnelin päässä. Kun päätimme vihdoin lähteä adoptioprosessiin mukaan, tuntui helpommalta hengittää. Neuvonnoissa olemme käyneet itkien läpi kipeitä asioita. Neuvonnan jälkeen on kuitenkin tuntunut paremmalta.
Et ole yksin. Me emme päässeet hoitohin, koska ei ole mitään mitä hoitaa. Selittämätön lapsettomuus on varmaankin diagnoosi.
Oikein paljon voimia!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emme me lukkiutuneetkaan kotiin

Adoptioon valmistautuessamme kävimme kursseilla ja neuvonnassa. Niistä jäi monia asioita mieleen. Yksi niistä asioista on se, että kiintymyssuhteen kehittymisen vuoksi olisi hyvä rauhoittaa aluksi elämä oman perheen keskeiseksi. Lapsen on hyvä oppia ensin tuntemaan omat vanhemmat ja vasta sitten alkaa tutustua muuhun maailmaan.
Me emme ole totelleet.
Jo hakumatkalla kyläilimme tuttavaperheessä ja kotiin päästyämme olemme tavanneet monia ihmisiä. Tietysti monet haluavat nähdä meidät. Ja me haluamme nähdä ystäviämme ja perhettämme! Tietenkin haluamme. Meillä oli heitä aivan älytön ikävä silloin, kun vietimme melkein neljä viikkoa hotellin muurien sisäpuolella tutustumassa toisiimme.
Meidän elämämme on sellaista. Me tapaamme ihmisiä, koska ihmiset ovat meille tärkeitä. Vietämme me tietysti paljon aikaa keskenämmekin. Halaamme, sylittelemme ja leikimme. Kerromme, että rakastamme. Meidän ihana perheemme!

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

Onnen keskelle tuli myös suru

Siitä on nyt tarkalleen viikko. Hain koiran veljeni luota kotiin. Kävin sen kanssa viimeisellä lenkillä. Rapsuttelin sitä takapihalla ja syötin viimeisiä herkkuja. Nostin sen viimeisen kerran autoon, ja mieheni ajoi sen kanssa eläinlääkäriin.

Koiran kuolema sattuu kovasti. Tuntuu syylliseltä. Aina välillä havahdun ajattelemaan, ettei kukaan pidä huolta siitä. Se on nyt aivan yksin. Me hylkäsimme sen.

Olen onnellinen. Sain ihanan koiran, joka kulki mukana niin monessa. Kahdentoista vuoden ajan minä pidin huolta siitä ja se piti huolta minusta. Se vei minut ulos silloinkin, kun olisin mieluummin jäänyt ikuisiksi ajoiksi itkemään sänkyyn. Se juoksi minun kanssani silloin, kun oli pakko juosta kovaa, että saisi ahdistuksen salpaamat keuhkot taas toimimaan.

Minulla on aivan älytön ikävä. En saa enää koskaan silittää sen mustaa pehmeää karvaa. Se ei enää koskaan nuku jaloissani. Se ei enää saa hepuleita pelkästä elämän ilosta. Se ei enää ulvo, kun paloauto ajaa ohi. Sen tyhjä panta makaa kä…