Siirry pääsisältöön

Turvallisuudentunne kadoksissa

Lapsettomuuteni on selkeästi vaikuttanut perusturvallisuudentunteeseeni. Kun jouluna jätimme lemmikkimme vuokramökkiin kaupassakäynnin ajaksi, oli kauhuissani. Mitä jos mökki syttyy palamaan? Mitä jos koira saa ovet auki ja koko jengi katoaa ulos pakkaseen? Mitä jos ajamme kolarin eikä kukaan tiedä, että lemmikkimme ovat keskenään mökissä? Kun mieheni lähtee autolla johonkin, olen hermostunut. Mitä jos hän ajaa kolarin? Miksi hän ei vastaa puhelimeensa? Onko jotakin tapahtunut? Kun sisarukseni, vanhempani tai ystäväni eivät vastaa puhelimeen, olen varma, että jotain on vialla. Kun joku heistä on soittanut minulle moneen kertaan, pelästyn. Onko jotakin pahaa tapahtunut?

Kun syksyn aikana olen joutunut kohtaamaan kuolemaa ja menetyksiä, en enää usko olevani turvassa miltään. Ei ole olemassa pahojen asioiden mittaria, joka täyttyessään estäisi uusia pahoja asioita tapahtumasta minulle. Olen haavoittuvainen ja elämäni voi särkyä sirpaleiksi sekunnissa. Minä en ole millään tavalla turvassa. Jotenkin minun on pakko oppia taas luottamaan elämään.

Kommentit

naley sanoi…
Samat tunteet täällä. Et siis ole näiden(kään) ajatuksiesi kanssa yksin.
Ainu sanoi…
Tutulta kuulostaa täälläkin. Mies vain ei ymmärrä, miten pelkään. Pelkään erityisesti niinä iltoina, kun hän tulee iltavuorosta myöhään kotiin. En uskalla nukahtaa, vaikka kuinka väsyttäisi, sillä mitä minä tekisin jos hän ei herätessäni olisikaan vierelläni?
tuuba sanoi…
Sama juttu. Pelko on seurana. Ja liioittelu. Ja pahimman pelkääminen. Kuulunee siis "taudinkuvaan"
Anonyymi sanoi…
Epävarmuus,luottamuksen puute, pelko,arkuus... on samaa,kun kaltoinkohdeltu lapsi,eläin...tuntee. Ei enää usko,että saakaan hyvää,kun pettymystä,kipua,tuskaa..tulee kaatamalla niskaan. Luottamus hyvään on mennyt. Kääntäen,kun saa hyvää,uskoo saavansa hyvää, tälläinen ihminen,eläin...kulkee itsevarmana,voitokkaana eteenpäin. Voimia sinulle.
Blueberry sanoi…
voi kuinka tutulta kuulostaa. Eikä siihen auta, vaikka toinen on tekstannut, että " tulen vasta yhdeksän jälkeen".. jo yhdeksältä on levoton olo eikä uni tule ennenkuin toinen on päässyt ovesta sisään ja varmasti "turvaan".

Mahtaakohan tämä edes helpottaa jos joskus tulisi raskaaksi, vai onkohan huoli silloinkin aina läsnä?

Anonyymi sanoi…
Minä tunnistan tuon myös. Erityisesti sattuneesta syystä kuolemantapauksia pelkään koko ajan, näen myös jatkuvasti unia joissa joku läheisistäni kuolee. Luulen, että kyse on jonkinlaisesta psyykkisestä valmentautumisesta. Koska on joutunut pettymään ja luopumaan ja tuntee sureneensa itsensä loppuun, pitää tehdä erityistä työtä valmistautuakseen tuleviin suruihin (joita pelkää tai odottaa). Siis koska on ikäänkuin jo kovin kuormittunut murheista ei kestä lisää murheita valmistautumatta niihin tai harjoittelematta niiden kohtaamista erityisesti. siis köökkipsykologin näkökulmasta näin.

TT
Illusia sanoi…
Kiitos kommenteistanne! Taas kerran on mukava kuulla, että samoja tunteita esiintyy muillakin.

TT on varmasti oikeassa. Kun valmistautuu kaikkeen mahdolliseen pahaan ajatuksissaan, minkään ei pitäisi tulla yllätyksenä. Kuolemanpelko on jännä juttu. Luulin aikaisemmin, että omaa kuolemaa pitäisi pelätä enemmän, mutta kyllä minua pelottaa oikeastaan pelkästään muiden kuolemat. Kun itse lähtee, ei tarvitse jäädä siitä selviytymään.
Anonyymi sanoi…
Menetin vuoden sisällä lähipiiristäni kolme ihmistä. Nykyään joka ilta tarkastan 10 kertaa, onko ovi varmasti lukossa, käyn tarkistamassa että uuni ja liesi ovat pois päältä, tarkistan myös saunan lauteiden alta, mahtaako siellä olla ketään. Minulle tulee hirveä huoli ja ahdistus, jos en heti saa jotakuta perheenjäsentäni kiinni puhelimella, olen kuvitellut jo valmiiksi hyvän ystäväni ja isäni hautajaiset, sekä kuvitellut monet kerrat kuinka joku pienikin asia saattaa aiheuttaa läheiseni kuoleman. Tiedän todellakin mistä puhut. Tämän kaltainen elämä ei todellakaan ole hyvälaatuista. Elämästähän pitäisi nauttia!
Ei se ole yksinkertaista. Ihmisen mieli on kyllä jotenkin hurjan kammottava ja jännittävä, toisaalta myös hyvin ymmärrettävää tuo kuolemanpelko. Voimia sinulle Illusia! Ja muista ettet ole yksin tuon ongelman kanssa.
Illusia sanoi…
Kiitos kommentistasi! Voimia myös sinulle suruusi.

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emme me lukkiutuneetkaan kotiin

Adoptioon valmistautuessamme kävimme kursseilla ja neuvonnassa. Niistä jäi monia asioita mieleen. Yksi niistä asioista on se, että kiintymyssuhteen kehittymisen vuoksi olisi hyvä rauhoittaa aluksi elämä oman perheen keskeiseksi. Lapsen on hyvä oppia ensin tuntemaan omat vanhemmat ja vasta sitten alkaa tutustua muuhun maailmaan.
Me emme ole totelleet.
Jo hakumatkalla kyläilimme tuttavaperheessä ja kotiin päästyämme olemme tavanneet monia ihmisiä. Tietysti monet haluavat nähdä meidät. Ja me haluamme nähdä ystäviämme ja perhettämme! Tietenkin haluamme. Meillä oli heitä aivan älytön ikävä silloin, kun vietimme melkein neljä viikkoa hotellin muurien sisäpuolella tutustumassa toisiimme.
Meidän elämämme on sellaista. Me tapaamme ihmisiä, koska ihmiset ovat meille tärkeitä. Vietämme me tietysti paljon aikaa keskenämmekin. Halaamme, sylittelemme ja leikimme. Kerromme, että rakastamme. Meidän ihana perheemme!

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

Onnen keskelle tuli myös suru

Siitä on nyt tarkalleen viikko. Hain koiran veljeni luota kotiin. Kävin sen kanssa viimeisellä lenkillä. Rapsuttelin sitä takapihalla ja syötin viimeisiä herkkuja. Nostin sen viimeisen kerran autoon, ja mieheni ajoi sen kanssa eläinlääkäriin.

Koiran kuolema sattuu kovasti. Tuntuu syylliseltä. Aina välillä havahdun ajattelemaan, ettei kukaan pidä huolta siitä. Se on nyt aivan yksin. Me hylkäsimme sen.

Olen onnellinen. Sain ihanan koiran, joka kulki mukana niin monessa. Kahdentoista vuoden ajan minä pidin huolta siitä ja se piti huolta minusta. Se vei minut ulos silloinkin, kun olisin mieluummin jäänyt ikuisiksi ajoiksi itkemään sänkyyn. Se juoksi minun kanssani silloin, kun oli pakko juosta kovaa, että saisi ahdistuksen salpaamat keuhkot taas toimimaan.

Minulla on aivan älytön ikävä. En saa enää koskaan silittää sen mustaa pehmeää karvaa. Se ei enää koskaan nuku jaloissani. Se ei enää saa hepuleita pelkästä elämän ilosta. Se ei enää ulvo, kun paloauto ajaa ohi. Sen tyhjä panta makaa kä…