Siirry pääsisältöön

Turvallisuudentunne kadoksissa

Lapsettomuuteni on selkeästi vaikuttanut perusturvallisuudentunteeseeni. Kun jouluna jätimme lemmikkimme vuokramökkiin kaupassakäynnin ajaksi, oli kauhuissani. Mitä jos mökki syttyy palamaan? Mitä jos koira saa ovet auki ja koko jengi katoaa ulos pakkaseen? Mitä jos ajamme kolarin eikä kukaan tiedä, että lemmikkimme ovat keskenään mökissä? Kun mieheni lähtee autolla johonkin, olen hermostunut. Mitä jos hän ajaa kolarin? Miksi hän ei vastaa puhelimeensa? Onko jotakin tapahtunut? Kun sisarukseni, vanhempani tai ystäväni eivät vastaa puhelimeen, olen varma, että jotain on vialla. Kun joku heistä on soittanut minulle moneen kertaan, pelästyn. Onko jotakin pahaa tapahtunut?

Kun syksyn aikana olen joutunut kohtaamaan kuolemaa ja menetyksiä, en enää usko olevani turvassa miltään. Ei ole olemassa pahojen asioiden mittaria, joka täyttyessään estäisi uusia pahoja asioita tapahtumasta minulle. Olen haavoittuvainen ja elämäni voi särkyä sirpaleiksi sekunnissa. Minä en ole millään tavalla turvassa. Jotenkin minun on pakko oppia taas luottamaan elämään.

Kommentit

naley sanoi…
Samat tunteet täällä. Et siis ole näiden(kään) ajatuksiesi kanssa yksin.
Ainu sanoi…
Tutulta kuulostaa täälläkin. Mies vain ei ymmärrä, miten pelkään. Pelkään erityisesti niinä iltoina, kun hän tulee iltavuorosta myöhään kotiin. En uskalla nukahtaa, vaikka kuinka väsyttäisi, sillä mitä minä tekisin jos hän ei herätessäni olisikaan vierelläni?
tuuba sanoi…
Sama juttu. Pelko on seurana. Ja liioittelu. Ja pahimman pelkääminen. Kuulunee siis "taudinkuvaan"
Anonyymi sanoi…
Epävarmuus,luottamuksen puute, pelko,arkuus... on samaa,kun kaltoinkohdeltu lapsi,eläin...tuntee. Ei enää usko,että saakaan hyvää,kun pettymystä,kipua,tuskaa..tulee kaatamalla niskaan. Luottamus hyvään on mennyt. Kääntäen,kun saa hyvää,uskoo saavansa hyvää, tälläinen ihminen,eläin...kulkee itsevarmana,voitokkaana eteenpäin. Voimia sinulle.
Blueberry sanoi…
voi kuinka tutulta kuulostaa. Eikä siihen auta, vaikka toinen on tekstannut, että " tulen vasta yhdeksän jälkeen".. jo yhdeksältä on levoton olo eikä uni tule ennenkuin toinen on päässyt ovesta sisään ja varmasti "turvaan".

Mahtaakohan tämä edes helpottaa jos joskus tulisi raskaaksi, vai onkohan huoli silloinkin aina läsnä?

Anonyymi sanoi…
Minä tunnistan tuon myös. Erityisesti sattuneesta syystä kuolemantapauksia pelkään koko ajan, näen myös jatkuvasti unia joissa joku läheisistäni kuolee. Luulen, että kyse on jonkinlaisesta psyykkisestä valmentautumisesta. Koska on joutunut pettymään ja luopumaan ja tuntee sureneensa itsensä loppuun, pitää tehdä erityistä työtä valmistautuakseen tuleviin suruihin (joita pelkää tai odottaa). Siis koska on ikäänkuin jo kovin kuormittunut murheista ei kestä lisää murheita valmistautumatta niihin tai harjoittelematta niiden kohtaamista erityisesti. siis köökkipsykologin näkökulmasta näin.

TT
Illusia sanoi…
Kiitos kommenteistanne! Taas kerran on mukava kuulla, että samoja tunteita esiintyy muillakin.

TT on varmasti oikeassa. Kun valmistautuu kaikkeen mahdolliseen pahaan ajatuksissaan, minkään ei pitäisi tulla yllätyksenä. Kuolemanpelko on jännä juttu. Luulin aikaisemmin, että omaa kuolemaa pitäisi pelätä enemmän, mutta kyllä minua pelottaa oikeastaan pelkästään muiden kuolemat. Kun itse lähtee, ei tarvitse jäädä siitä selviytymään.
Anonyymi sanoi…
Menetin vuoden sisällä lähipiiristäni kolme ihmistä. Nykyään joka ilta tarkastan 10 kertaa, onko ovi varmasti lukossa, käyn tarkistamassa että uuni ja liesi ovat pois päältä, tarkistan myös saunan lauteiden alta, mahtaako siellä olla ketään. Minulle tulee hirveä huoli ja ahdistus, jos en heti saa jotakuta perheenjäsentäni kiinni puhelimella, olen kuvitellut jo valmiiksi hyvän ystäväni ja isäni hautajaiset, sekä kuvitellut monet kerrat kuinka joku pienikin asia saattaa aiheuttaa läheiseni kuoleman. Tiedän todellakin mistä puhut. Tämän kaltainen elämä ei todellakaan ole hyvälaatuista. Elämästähän pitäisi nauttia!
Ei se ole yksinkertaista. Ihmisen mieli on kyllä jotenkin hurjan kammottava ja jännittävä, toisaalta myös hyvin ymmärrettävää tuo kuolemanpelko. Voimia sinulle Illusia! Ja muista ettet ole yksin tuon ongelman kanssa.
Illusia sanoi…
Kiitos kommentistasi! Voimia myös sinulle suruusi.

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

"Naakat lentää yhdessä"

Minun on pitänyt kirjoittaa moneen otteeseen lapsen kielen kehittymisestä. Se on niin kiinnostavaa! Kiinnostavaa sekä yksityisesti että ammatillisesti.

Olen aloittanutkin sen postauksen kirjoittamista, mutta en ole ehtinyt sitä tehdä. En vielä hautaa ajatusta, mutta totean tässä vaiheessa sen, että kieli on kehittynyt käsittämättömän huimaa vauhtia.

Tänään hän kertoi minulle bussimatkalla esimerkiksi nämä asiat:
"Aurinko laskee alas. On menny jo. Hämärää. Pimeää. Valo päällä. Yö."
"Naakat lentää yhdessä. Lentää taivaalla. Sininen taivas."
"Junaa ei tankata. Sähkö tulee ylhäältä. Sähköjohto ylhäällä."
"Isi-ukkeli on jo kotona. Isi bussilla kotiin. Isi odottaa. Kissat odottaa."

Hän siis puhuu jo suomea. Voi kun itsekin oppisi kieliä tuota tahtia!

Vertaiset vertaansa vailla

Olen todella tyytyväinen siihen, että asuinpaikaksemme on valikoitunut yksi Suomen suurimmista kaupungeista. Täältä löytyy nimittäin kaikkea, mitä tarvitsen. Myös paljon muita adoptioperheitä.
Tapaamme muita adoptioperheitä virallisissa tapaamisissa kaksi kertaa kuukaudessa. On isompi adoptiokerho, joka kokoontuu viikonloppuna ja pienempi, joka kokoontuu arkisena aamupäivänä.
Eniten kadun odotuksessani sitä, että en ikinä etsiytynyt näihin kerhoihin. Odottaminen tuntui niin epävarmalta ja tuskastuttavalta, että pelkäsin tavata perheitä. Pelkäsin, että ikävä kasvaisi liian kovaksi ja että lasten ja vanhempien näkeminen riipaisisi yhtä syvältä kuin kriisin pahimpana aikana. 
Olisi kannattanut päästä pelosta yli. Olisin nähnyt, kuinka tavallista ja luonnollista elämä adoptiolapsen kanssa on. Kuinka tuoreetkin perheet voivat poistua kotoaan ja osallistua kerhoon. Kuinka erityistarpeet, kiintymyssuhteet ja muut ongelmat eivät olekaan olemista määrittävä tekijä. Kuinka iloista ja riehakasta…