Siirry pääsisältöön

Vaihtoehtoja

Tänään huomasin, että minulla on vaihtoehto. Ahdistuksesta pääsee nimittäin yhdellä keinolla eroon. Jos olen todella väsynyt, en ole niin ahdistunut. En nimittäin enää jaksa välittää. Voin siis valita. Joko valvon jatkuvasti liian myöhään ja nukun liian vähän ja vietän päiväni väsyneenä ja ajatukset sumuisina, mutta en ihan niin ahdistuneena tai sitten nukun pidemmät yöunet ja kärsin ahdistuksesta enemmän. Hyvin nukkunutta tuo ahdistus tosin estää myös nukkumasta, koska ahdistuksen aikana ei oikein voi nukahtaa ja ahdistukseen saattaa myös herätä.

Kävin polilla loppukeskustelussa maanantaina. Päätimme siellä, että jatkan polin potilaana vielä endometrioosini vuoksi. Tiputteluvuoto ei ole tauonnut joulukuun puolenvälin jälkeen eivätkä kivutkaan ole oikein missään vaiheessa tauonneet. Siksi Yasmin-ehkäisypillerit vaihdetaan nyt Orgametril-nimiseen keltarauhashormoniin. Uusi lääke aloitetaan kiertopäivänä 1 eli minun täytyisi nyt aikatauluttaa kuukautiset johonkin väliin. Ei kamalasti huvittaisi, mutta muitakaan vaihtoehtoja ei ole. Toisaalta tekisikin mieli vetää pää täyteen Tramalia ja jäädä kärsimään sivuvaikutuksista peiton alle piiloon. Minulla ei vain oikein ole siihen aikaa.

Kommentit

Esperanza sanoi…
Mä voin istua iltaa sun kanssa aina tarvittaessa <3
Illusia sanoi…
Kiitos! Käytän mahdollisesti palveluasi hyväksi taas joku päivä.
Turnip sanoi…
Tuttu vaihtoehto. Aivan pikkusiskon kuoleman jälkeen yöt ahdistivat mua ihan hirveästi. Valvoin aina yhteen- kahteen yöllä, että varmasti nukkuisin ainakin aamukuuteen. Sama jatkui monta viikkoa. Ja lisäksi otin nukahtamislääkkeen nukkumaan mennessä etten vain heräisi pimeän yön aikana. Päivät kuljin sumussa ihan ihmisrauniona. Siitä on tässä muutamassa kuukaudessa jo tultu pitkä matka. Tässä alkavalla matkallani olen todennut jo monet kliseet todeksi. Kuten aika parantaa. Tai ei se paranna, Se ei ole totta, mutta ehkä se arpeuttaa. Sitä kipua oppii jollain laillla sietämään. Mulle psykologi sanoo että sitten kun asian hyväksyy, alkaa helpottaa. Siis ei tarvitse hyväksyä kuolemaa tai lapsettomuutta, mutta oppii hyväksymään sen osaksi omaa elämää. Siihen on kyllä vielä mullakin pitkä pitkä matka. Mä toivon sulle kovasti voimaa sun matkallesii.

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

"Naakat lentää yhdessä"

Minun on pitänyt kirjoittaa moneen otteeseen lapsen kielen kehittymisestä. Se on niin kiinnostavaa! Kiinnostavaa sekä yksityisesti että ammatillisesti.

Olen aloittanutkin sen postauksen kirjoittamista, mutta en ole ehtinyt sitä tehdä. En vielä hautaa ajatusta, mutta totean tässä vaiheessa sen, että kieli on kehittynyt käsittämättömän huimaa vauhtia.

Tänään hän kertoi minulle bussimatkalla esimerkiksi nämä asiat:
"Aurinko laskee alas. On menny jo. Hämärää. Pimeää. Valo päällä. Yö."
"Naakat lentää yhdessä. Lentää taivaalla. Sininen taivas."
"Junaa ei tankata. Sähkö tulee ylhäältä. Sähköjohto ylhäällä."
"Isi-ukkeli on jo kotona. Isi bussilla kotiin. Isi odottaa. Kissat odottaa."

Hän siis puhuu jo suomea. Voi kun itsekin oppisi kieliä tuota tahtia!

Vertaiset vertaansa vailla

Olen todella tyytyväinen siihen, että asuinpaikaksemme on valikoitunut yksi Suomen suurimmista kaupungeista. Täältä löytyy nimittäin kaikkea, mitä tarvitsen. Myös paljon muita adoptioperheitä.
Tapaamme muita adoptioperheitä virallisissa tapaamisissa kaksi kertaa kuukaudessa. On isompi adoptiokerho, joka kokoontuu viikonloppuna ja pienempi, joka kokoontuu arkisena aamupäivänä.
Eniten kadun odotuksessani sitä, että en ikinä etsiytynyt näihin kerhoihin. Odottaminen tuntui niin epävarmalta ja tuskastuttavalta, että pelkäsin tavata perheitä. Pelkäsin, että ikävä kasvaisi liian kovaksi ja että lasten ja vanhempien näkeminen riipaisisi yhtä syvältä kuin kriisin pahimpana aikana. 
Olisi kannattanut päästä pelosta yli. Olisin nähnyt, kuinka tavallista ja luonnollista elämä adoptiolapsen kanssa on. Kuinka tuoreetkin perheet voivat poistua kotoaan ja osallistua kerhoon. Kuinka erityistarpeet, kiintymyssuhteet ja muut ongelmat eivät olekaan olemista määrittävä tekijä. Kuinka iloista ja riehakasta…