Siirry pääsisältöön

Hetken meni jo paremmin

Kuvittelin oikeasti, että hoitojen lopettaminen olisi helpottanut elämääni. Olin todella väärässä! Viimeisestä raskaustestistäni on toki kulunut vasta kaksi kuukautta, mutta olo ei oikein tunnu helpottavan. Välillä jo ajattelin, että minulla menee paremmin. En ehtinyt ajatella lastani ollenkaan ja ahdistuskin häipyi toisinaan kaukaisuuteen. Nyt tunteet ovat kuitenkin taas nousseet pintaan ja ahdistuskin on palannut lähes jatkuvaksi seuralaiseksi.

Kaiken lisäksi olen äärettömän väsynyt. Iltaisin siirrän nukkumaanmenoa niin pitkään kuin mahdollista ja päivät kärsin väsymyksestä ja ajatukseni ovat kuin mössöä. Arkipäivät kuluvat kiireen ja väsymyksen keskellä epämääräisenä puurona ja viikonloppuisin ehdin vain palautua väsymyksestä ja tuntea tyytymättömyyttä tekemättömistä asioista, voinnistani ja mielialastani.

Kuukautisisten alkamisesta ja uuden lääkkeen aloittamisesta on nyt kolmetoista päivää. Jatkuva vuotaminen on loppunut, mutta kivut eivät vielä ole kokonaan hellittäneet. Kipuja ja väsymystä seuraa myös hyvin usein migreeni, joten päätänikin on särkenyt paljon viime aikoina.

Ensi viikolla hyppäämme mieheni kanssa lentokoneeseen ja lennämme viikoksi aurinkoon. Odotan lomalta todella paljon. Suunnitelmissa on vain maata auringossa, uida, syödä, juoda ja tietysti viettää aikaa kahdestaan. Toivon niin kovin, että palaan takaisin levänneenä ja voimaantuneena.

Kommentit

A sanoi…
Rentoa lomaa ja lepoa kaikesta Illusia! Pää ja keho vaativat varmasti oman aikansa olla päätöksesi kanssa samalla taajuudella.
Blueberry sanoi…
Ihanaa, että teillä on loma tiedossa. Olet todellakin sen ansainnut ja koko kehosi ja mielesi kaipaa rentoa aikaa ja aurinkoa.

Pitäkää toistanne siellä hyvä huoli ja antakaa loman tehdä taikojaan. Kaikkea hyvää toivottaen -B-
Ellenea sanoi…
Toivon samaa kuin aikaisemmatkin kommentoijat. Oikein rentouttavaa lomaa Sinulle. Tauko kaikesta tästä tekee varmasti hyvää.
Tuulari sanoi…
Rentouttavaa, voimaannuttavaa lomaa. Olet todella sen ansainnut, ja enemmän. Sulla on rankka vuosi takana, lepää nyt ja anna itsellesi ja parisuhteelle aikaa. Nauti auringosta ja lkaikesta vieraasta :) ..toisenlaisesta ruoasta, kielestä yms. <3
Illusia sanoi…
Kiitos teille!

Täällä on jo kovasti pakkailtu ja fiilistelty matkaa. Toivottavasti aurinko ja vapaa-aika antavat paljon energiaa.
Anonyymi sanoi…
Hei, ihana blogi sinulla. Samaistuin tekstiisi täysin, en ikinä vain itse osaisi itseäni noin hyvin ilmaista. Meillä on lapsettomuus hoidot vasta alkamassa ja oli hyvä lukea, että ei se vauvaa takaa. Hoitaja ja kaverit ovat olleet sitä mieltä, että tottakai teille vauva tulee, mutten itse uskalla siihen luottaa. Ja ehkä hyvä niin. Luotan siihen, että saadaan terve vauva vasta siinä vaiheessa, kun se on syntynyt ja terveenä. Meillä on yritystä takana 5vuotta, ja olinkin jo koko lapsi haaveen kuopannut ja ajattelin, että voihan sitä ilman lapsiakin elää, mutta aloin pohtia tulisinko minä yli 40-vuotiaana katumapäälle, ettei me lähdetty hoitoihin ja yritetty saada lasta "kunnolla" ja siinä vaiheessa se olisi jo myöhäistä.

Löysin blogisi vasta muutama päivä sitten ja vaikka huomasinkin jo tästä viimeisimmästä tekstistä ettei hoidot auttaneet, toivoin silti lukiessa, että tärppää nyt! Silmät kostuivat aina epäonnistumisista. Toivon todella, että adoptio asia teillä etenee ja saatte oman tähtenne =)

Ihanaa lomaa teille!

Lydia
Anonyymi sanoi…
Hei, en tiedä onko omasta tarinastani yhtään apua, mutta tässä lyhyesti.

Kävimme hoidoissa vuosia, ja reilu vuosi sitten hoitomme päättyivät tuloksettomina. Se oli kuin pahaa unta, ei se voinut tapahtua minulle. En voinut uskoa asiaa, ja suru oli aivan kamalaa. Itkin illat kotona, ja kyyneleitä tuli töissäkin. Elämästäni oli kuollut läheinen, vaikka ketään ei ollut syntynyt.

En muista keväästä paljoakaan, se oli selviytymistä päivästä toiseen. Vähitellen alkoi helpottaa, vaikka niitä huonojakin päiviä tuli. Aloitimme adoptioneuvonnan, ja se tuntui heti hyvältä. Nyt on hoitojen päättymisestä mennyt reilu vuosi, ja elämä on hymyillyt taas jo pitkään. Olen hetkittäin surullinen lapsettomuudesta, mutta en sure enää biologisen lapsen puuttumista. Mieltä askarruttaviin kysymyksiin on löytynyt vastauksia. Voin omasta kokemuksestani kertoa, että lapsettomuudestakin voi selvitä, vaikka se tuntuisi nyt aivan mahdottomalta.

t. Onnellinen adoptiolapsen tuleva äiti (toivottavasti)
Illusia sanoi…
Lydia: Paljon kiitoksia kommentistasi! Mukava kuulla, että blogistani on sinulle apua.

Hoitohenkilökunta ja tietysti kaikki muutkin tosiaan keskittyvät mielestäni liiaksikin siihen optimistiseen ajatukseen. Hoitojen epäonnistumisesta ei oikein kukaan suostu puhumaankaan. Itse olin aika hukassa viimeisen hoidon epäonnistuttua, koska sitä vaihtoehtoa ei ollut polillakaan otettu huomioon ja joulutauon takia en saanut oikein ketään kiinnikään. On tosiaan tärkeää muistaa ja tiedostaa, että eivät ne hoidot aina onnistu ja että siihenkään maailma ei lopu, vaikka se todella pahalta tuntuukin.

Jospa teillä kuitenkin onnistuisi!

Onnellinen adoptiolapsen tuleva äiti: Kiitos sinullekin kommentista. On tärkeää kuulla, että en ole ainoa, joka ottaa hoitojen epäonnistumisen vielä kuukausienkin päästä raskaasti. Välillä tulee sellainen olo, että minun odotetaan jo päässeen tästä yli. Tuohan adoptio kuitenkin toivoa lapsen saamisesta.

Kyllä, kuolemasta tässä on kyse, vaikka vainajaa ei olekaan ikinä ollut olemassa. On se oma lapsi kuitenkin ajatuksissa ollut jo pitkään eikä sen ajatuksen hautaaminen ole pikkujuttu.

Kyllä tämä helpottaa. Hitaasti, mutta silti selvästi. Parempia aikoja on tulossa!

Paljon tsemppiä odotukseen!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emme me lukkiutuneetkaan kotiin

Adoptioon valmistautuessamme kävimme kursseilla ja neuvonnassa. Niistä jäi monia asioita mieleen. Yksi niistä asioista on se, että kiintymyssuhteen kehittymisen vuoksi olisi hyvä rauhoittaa aluksi elämä oman perheen keskeiseksi. Lapsen on hyvä oppia ensin tuntemaan omat vanhemmat ja vasta sitten alkaa tutustua muuhun maailmaan.
Me emme ole totelleet.
Jo hakumatkalla kyläilimme tuttavaperheessä ja kotiin päästyämme olemme tavanneet monia ihmisiä. Tietysti monet haluavat nähdä meidät. Ja me haluamme nähdä ystäviämme ja perhettämme! Tietenkin haluamme. Meillä oli heitä aivan älytön ikävä silloin, kun vietimme melkein neljä viikkoa hotellin muurien sisäpuolella tutustumassa toisiimme.
Meidän elämämme on sellaista. Me tapaamme ihmisiä, koska ihmiset ovat meille tärkeitä. Vietämme me tietysti paljon aikaa keskenämmekin. Halaamme, sylittelemme ja leikimme. Kerromme, että rakastamme. Meidän ihana perheemme!

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

Onnen keskelle tuli myös suru

Siitä on nyt tarkalleen viikko. Hain koiran veljeni luota kotiin. Kävin sen kanssa viimeisellä lenkillä. Rapsuttelin sitä takapihalla ja syötin viimeisiä herkkuja. Nostin sen viimeisen kerran autoon, ja mieheni ajoi sen kanssa eläinlääkäriin.

Koiran kuolema sattuu kovasti. Tuntuu syylliseltä. Aina välillä havahdun ajattelemaan, ettei kukaan pidä huolta siitä. Se on nyt aivan yksin. Me hylkäsimme sen.

Olen onnellinen. Sain ihanan koiran, joka kulki mukana niin monessa. Kahdentoista vuoden ajan minä pidin huolta siitä ja se piti huolta minusta. Se vei minut ulos silloinkin, kun olisin mieluummin jäänyt ikuisiksi ajoiksi itkemään sänkyyn. Se juoksi minun kanssani silloin, kun oli pakko juosta kovaa, että saisi ahdistuksen salpaamat keuhkot taas toimimaan.

Minulla on aivan älytön ikävä. En saa enää koskaan silittää sen mustaa pehmeää karvaa. Se ei enää koskaan nuku jaloissani. Se ei enää saa hepuleita pelkästä elämän ilosta. Se ei enää ulvo, kun paloauto ajaa ohi. Sen tyhjä panta makaa kä…