Siirry pääsisältöön

Hetken meni jo paremmin

Kuvittelin oikeasti, että hoitojen lopettaminen olisi helpottanut elämääni. Olin todella väärässä! Viimeisestä raskaustestistäni on toki kulunut vasta kaksi kuukautta, mutta olo ei oikein tunnu helpottavan. Välillä jo ajattelin, että minulla menee paremmin. En ehtinyt ajatella lastani ollenkaan ja ahdistuskin häipyi toisinaan kaukaisuuteen. Nyt tunteet ovat kuitenkin taas nousseet pintaan ja ahdistuskin on palannut lähes jatkuvaksi seuralaiseksi.

Kaiken lisäksi olen äärettömän väsynyt. Iltaisin siirrän nukkumaanmenoa niin pitkään kuin mahdollista ja päivät kärsin väsymyksestä ja ajatukseni ovat kuin mössöä. Arkipäivät kuluvat kiireen ja väsymyksen keskellä epämääräisenä puurona ja viikonloppuisin ehdin vain palautua väsymyksestä ja tuntea tyytymättömyyttä tekemättömistä asioista, voinnistani ja mielialastani.

Kuukautisisten alkamisesta ja uuden lääkkeen aloittamisesta on nyt kolmetoista päivää. Jatkuva vuotaminen on loppunut, mutta kivut eivät vielä ole kokonaan hellittäneet. Kipuja ja väsymystä seuraa myös hyvin usein migreeni, joten päätänikin on särkenyt paljon viime aikoina.

Ensi viikolla hyppäämme mieheni kanssa lentokoneeseen ja lennämme viikoksi aurinkoon. Odotan lomalta todella paljon. Suunnitelmissa on vain maata auringossa, uida, syödä, juoda ja tietysti viettää aikaa kahdestaan. Toivon niin kovin, että palaan takaisin levänneenä ja voimaantuneena.

Kommentit

A sanoi…
Rentoa lomaa ja lepoa kaikesta Illusia! Pää ja keho vaativat varmasti oman aikansa olla päätöksesi kanssa samalla taajuudella.
Blueberry sanoi…
Ihanaa, että teillä on loma tiedossa. Olet todellakin sen ansainnut ja koko kehosi ja mielesi kaipaa rentoa aikaa ja aurinkoa.

Pitäkää toistanne siellä hyvä huoli ja antakaa loman tehdä taikojaan. Kaikkea hyvää toivottaen -B-
Ellenea sanoi…
Toivon samaa kuin aikaisemmatkin kommentoijat. Oikein rentouttavaa lomaa Sinulle. Tauko kaikesta tästä tekee varmasti hyvää.
Tuulari sanoi…
Rentouttavaa, voimaannuttavaa lomaa. Olet todella sen ansainnut, ja enemmän. Sulla on rankka vuosi takana, lepää nyt ja anna itsellesi ja parisuhteelle aikaa. Nauti auringosta ja lkaikesta vieraasta :) ..toisenlaisesta ruoasta, kielestä yms. <3
Illusia sanoi…
Kiitos teille!

Täällä on jo kovasti pakkailtu ja fiilistelty matkaa. Toivottavasti aurinko ja vapaa-aika antavat paljon energiaa.
Anonyymi sanoi…
Hei, ihana blogi sinulla. Samaistuin tekstiisi täysin, en ikinä vain itse osaisi itseäni noin hyvin ilmaista. Meillä on lapsettomuus hoidot vasta alkamassa ja oli hyvä lukea, että ei se vauvaa takaa. Hoitaja ja kaverit ovat olleet sitä mieltä, että tottakai teille vauva tulee, mutten itse uskalla siihen luottaa. Ja ehkä hyvä niin. Luotan siihen, että saadaan terve vauva vasta siinä vaiheessa, kun se on syntynyt ja terveenä. Meillä on yritystä takana 5vuotta, ja olinkin jo koko lapsi haaveen kuopannut ja ajattelin, että voihan sitä ilman lapsiakin elää, mutta aloin pohtia tulisinko minä yli 40-vuotiaana katumapäälle, ettei me lähdetty hoitoihin ja yritetty saada lasta "kunnolla" ja siinä vaiheessa se olisi jo myöhäistä.

Löysin blogisi vasta muutama päivä sitten ja vaikka huomasinkin jo tästä viimeisimmästä tekstistä ettei hoidot auttaneet, toivoin silti lukiessa, että tärppää nyt! Silmät kostuivat aina epäonnistumisista. Toivon todella, että adoptio asia teillä etenee ja saatte oman tähtenne =)

Ihanaa lomaa teille!

Lydia
Anonyymi sanoi…
Hei, en tiedä onko omasta tarinastani yhtään apua, mutta tässä lyhyesti.

Kävimme hoidoissa vuosia, ja reilu vuosi sitten hoitomme päättyivät tuloksettomina. Se oli kuin pahaa unta, ei se voinut tapahtua minulle. En voinut uskoa asiaa, ja suru oli aivan kamalaa. Itkin illat kotona, ja kyyneleitä tuli töissäkin. Elämästäni oli kuollut läheinen, vaikka ketään ei ollut syntynyt.

En muista keväästä paljoakaan, se oli selviytymistä päivästä toiseen. Vähitellen alkoi helpottaa, vaikka niitä huonojakin päiviä tuli. Aloitimme adoptioneuvonnan, ja se tuntui heti hyvältä. Nyt on hoitojen päättymisestä mennyt reilu vuosi, ja elämä on hymyillyt taas jo pitkään. Olen hetkittäin surullinen lapsettomuudesta, mutta en sure enää biologisen lapsen puuttumista. Mieltä askarruttaviin kysymyksiin on löytynyt vastauksia. Voin omasta kokemuksestani kertoa, että lapsettomuudestakin voi selvitä, vaikka se tuntuisi nyt aivan mahdottomalta.

t. Onnellinen adoptiolapsen tuleva äiti (toivottavasti)
Illusia sanoi…
Lydia: Paljon kiitoksia kommentistasi! Mukava kuulla, että blogistani on sinulle apua.

Hoitohenkilökunta ja tietysti kaikki muutkin tosiaan keskittyvät mielestäni liiaksikin siihen optimistiseen ajatukseen. Hoitojen epäonnistumisesta ei oikein kukaan suostu puhumaankaan. Itse olin aika hukassa viimeisen hoidon epäonnistuttua, koska sitä vaihtoehtoa ei ollut polillakaan otettu huomioon ja joulutauon takia en saanut oikein ketään kiinnikään. On tosiaan tärkeää muistaa ja tiedostaa, että eivät ne hoidot aina onnistu ja että siihenkään maailma ei lopu, vaikka se todella pahalta tuntuukin.

Jospa teillä kuitenkin onnistuisi!

Onnellinen adoptiolapsen tuleva äiti: Kiitos sinullekin kommentista. On tärkeää kuulla, että en ole ainoa, joka ottaa hoitojen epäonnistumisen vielä kuukausienkin päästä raskaasti. Välillä tulee sellainen olo, että minun odotetaan jo päässeen tästä yli. Tuohan adoptio kuitenkin toivoa lapsen saamisesta.

Kyllä, kuolemasta tässä on kyse, vaikka vainajaa ei olekaan ikinä ollut olemassa. On se oma lapsi kuitenkin ajatuksissa ollut jo pitkään eikä sen ajatuksen hautaaminen ole pikkujuttu.

Kyllä tämä helpottaa. Hitaasti, mutta silti selvästi. Parempia aikoja on tulossa!

Paljon tsemppiä odotukseen!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

"Naakat lentää yhdessä"

Minun on pitänyt kirjoittaa moneen otteeseen lapsen kielen kehittymisestä. Se on niin kiinnostavaa! Kiinnostavaa sekä yksityisesti että ammatillisesti.

Olen aloittanutkin sen postauksen kirjoittamista, mutta en ole ehtinyt sitä tehdä. En vielä hautaa ajatusta, mutta totean tässä vaiheessa sen, että kieli on kehittynyt käsittämättömän huimaa vauhtia.

Tänään hän kertoi minulle bussimatkalla esimerkiksi nämä asiat:
"Aurinko laskee alas. On menny jo. Hämärää. Pimeää. Valo päällä. Yö."
"Naakat lentää yhdessä. Lentää taivaalla. Sininen taivas."
"Junaa ei tankata. Sähkö tulee ylhäältä. Sähköjohto ylhäällä."
"Isi-ukkeli on jo kotona. Isi bussilla kotiin. Isi odottaa. Kissat odottaa."

Hän siis puhuu jo suomea. Voi kun itsekin oppisi kieliä tuota tahtia!

Vertaiset vertaansa vailla

Olen todella tyytyväinen siihen, että asuinpaikaksemme on valikoitunut yksi Suomen suurimmista kaupungeista. Täältä löytyy nimittäin kaikkea, mitä tarvitsen. Myös paljon muita adoptioperheitä.
Tapaamme muita adoptioperheitä virallisissa tapaamisissa kaksi kertaa kuukaudessa. On isompi adoptiokerho, joka kokoontuu viikonloppuna ja pienempi, joka kokoontuu arkisena aamupäivänä.
Eniten kadun odotuksessani sitä, että en ikinä etsiytynyt näihin kerhoihin. Odottaminen tuntui niin epävarmalta ja tuskastuttavalta, että pelkäsin tavata perheitä. Pelkäsin, että ikävä kasvaisi liian kovaksi ja että lasten ja vanhempien näkeminen riipaisisi yhtä syvältä kuin kriisin pahimpana aikana. 
Olisi kannattanut päästä pelosta yli. Olisin nähnyt, kuinka tavallista ja luonnollista elämä adoptiolapsen kanssa on. Kuinka tuoreetkin perheet voivat poistua kotoaan ja osallistua kerhoon. Kuinka erityistarpeet, kiintymyssuhteet ja muut ongelmat eivät olekaan olemista määrittävä tekijä. Kuinka iloista ja riehakasta…