Siirry pääsisältöön

Kipuja ja syyllisyyttä

Ensimmäinen kiertopäivä ja sairausloma sen kunniaksi. Olen sopinut sairauslomasta pomoni kanssa jo huomiseksikin. Yleensä pahin kipujakso menee ohi parissa päivässä. Toisaalta olen helpottunut siitä, että saan olla vain kotona. Nukuin aamulla pitkät päiväunet soitettuani töihin ja olen saanut vähän asioita aikaiseksikin. Kipulääkkeiden avulla olo on kuitenkin ihan siedettävä. Toisaalta kärsin huonosta omatunnosta. Olenhan mennyt kamalammissakin kivuissa töihin. Miksi nyt olisi jollakin tavalla erilainen juttu? Olen mennyt töihin kivuissa, vaikka olisin vasta aamulla tehnyt negatiivisen raskaustestin. Olen ollut töissä lähes pää kainalossa ja nyt olenkin kotona, vaikka kykenen esimerkiksi istumaan tässä koneen edessä.

Järkevä ja tietoinen minäni on sitä mieltä, että sairausloman ottaminen tässä vaiheessa on vain fiksua. Minun ei tarvitse mennä kärsimään kivuistani ja lääkepöhnästäni töihin ja lisäksi saan parin päivän sairausloman aikana levätä sen verran, että työtehoni taatusti nousee pitkäksi aikaa. Jos lääkepöhnä ja kivut sallivat, voin aivan hyvin tehdä opintoasioita. Se ei tee minusta yhtään vähemmän kipeää. Mutta toinen minäni kokee syyllisyyttä ja huutelee takaraivossa siitä, kuinka en ole tarpeeksi sairas, jos pystyn lähettämään sähköpostia ja kirjoittamaan blogipäivitystä. Että minun ei kannata ottaa särkylääkettä, vaan kivun pitää tuntua, kun kerran sen vuoksi olen jäänyt laakereilleni lepäämään.

Tuo syyllistävä minäni taitaa olla ahdistuksenikin perimmäinen syy. Kun koen jatkuvasti tekeväni asioita huonosti tai liian vähän, ahdistun ja stressaannun. Tietysti. Mutta syyllistävä minäni ei kuuntele järjen ääntä. Se ei usko, jos sille sanoo, että olen oikeasti ahkera ja aikaansaava ihminen. Se huutelee huutelemasta päästyään ja kiusaa minua koko ajan.

Järkevä minäni kuitenkin taputtelee minua tänään vähän olkapäälle ja sanoo, kuinka ahkera olin, kun kipeänäkin sain pitkään mieltä vaivanneen sähköpostin viimein lähetettyä ja viimeisen kurssisuorituksenkin palautettua. Järkevä minäni päättää pian mennä sohvalle katsomaan televisiota, koska sitä saa sairaana tehdä vaikka koko päivän.

Tänään Yasmin-pillerit vaihtuvat Orgametril-nimisiin keltarauhashormonipillereihin. Niitä syödään yksi päivässä, mutta jos vuoto tulee läpi, annosta nostetaan kahteen. Yasmineiden kanssa olen vuotanut tauotta joulukuun puolesta välistä saakka. Ehkä vuodot ja niiden myötä myös kivut nyt saadaan kuriin.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

"Naakat lentää yhdessä"

Minun on pitänyt kirjoittaa moneen otteeseen lapsen kielen kehittymisestä. Se on niin kiinnostavaa! Kiinnostavaa sekä yksityisesti että ammatillisesti.

Olen aloittanutkin sen postauksen kirjoittamista, mutta en ole ehtinyt sitä tehdä. En vielä hautaa ajatusta, mutta totean tässä vaiheessa sen, että kieli on kehittynyt käsittämättömän huimaa vauhtia.

Tänään hän kertoi minulle bussimatkalla esimerkiksi nämä asiat:
"Aurinko laskee alas. On menny jo. Hämärää. Pimeää. Valo päällä. Yö."
"Naakat lentää yhdessä. Lentää taivaalla. Sininen taivas."
"Junaa ei tankata. Sähkö tulee ylhäältä. Sähköjohto ylhäällä."
"Isi-ukkeli on jo kotona. Isi bussilla kotiin. Isi odottaa. Kissat odottaa."

Hän siis puhuu jo suomea. Voi kun itsekin oppisi kieliä tuota tahtia!

Vertaiset vertaansa vailla

Olen todella tyytyväinen siihen, että asuinpaikaksemme on valikoitunut yksi Suomen suurimmista kaupungeista. Täältä löytyy nimittäin kaikkea, mitä tarvitsen. Myös paljon muita adoptioperheitä.
Tapaamme muita adoptioperheitä virallisissa tapaamisissa kaksi kertaa kuukaudessa. On isompi adoptiokerho, joka kokoontuu viikonloppuna ja pienempi, joka kokoontuu arkisena aamupäivänä.
Eniten kadun odotuksessani sitä, että en ikinä etsiytynyt näihin kerhoihin. Odottaminen tuntui niin epävarmalta ja tuskastuttavalta, että pelkäsin tavata perheitä. Pelkäsin, että ikävä kasvaisi liian kovaksi ja että lasten ja vanhempien näkeminen riipaisisi yhtä syvältä kuin kriisin pahimpana aikana. 
Olisi kannattanut päästä pelosta yli. Olisin nähnyt, kuinka tavallista ja luonnollista elämä adoptiolapsen kanssa on. Kuinka tuoreetkin perheet voivat poistua kotoaan ja osallistua kerhoon. Kuinka erityistarpeet, kiintymyssuhteet ja muut ongelmat eivät olekaan olemista määrittävä tekijä. Kuinka iloista ja riehakasta…