Siirry pääsisältöön

Kipuja ja syyllisyyttä

Ensimmäinen kiertopäivä ja sairausloma sen kunniaksi. Olen sopinut sairauslomasta pomoni kanssa jo huomiseksikin. Yleensä pahin kipujakso menee ohi parissa päivässä. Toisaalta olen helpottunut siitä, että saan olla vain kotona. Nukuin aamulla pitkät päiväunet soitettuani töihin ja olen saanut vähän asioita aikaiseksikin. Kipulääkkeiden avulla olo on kuitenkin ihan siedettävä. Toisaalta kärsin huonosta omatunnosta. Olenhan mennyt kamalammissakin kivuissa töihin. Miksi nyt olisi jollakin tavalla erilainen juttu? Olen mennyt töihin kivuissa, vaikka olisin vasta aamulla tehnyt negatiivisen raskaustestin. Olen ollut töissä lähes pää kainalossa ja nyt olenkin kotona, vaikka kykenen esimerkiksi istumaan tässä koneen edessä.

Järkevä ja tietoinen minäni on sitä mieltä, että sairausloman ottaminen tässä vaiheessa on vain fiksua. Minun ei tarvitse mennä kärsimään kivuistani ja lääkepöhnästäni töihin ja lisäksi saan parin päivän sairausloman aikana levätä sen verran, että työtehoni taatusti nousee pitkäksi aikaa. Jos lääkepöhnä ja kivut sallivat, voin aivan hyvin tehdä opintoasioita. Se ei tee minusta yhtään vähemmän kipeää. Mutta toinen minäni kokee syyllisyyttä ja huutelee takaraivossa siitä, kuinka en ole tarpeeksi sairas, jos pystyn lähettämään sähköpostia ja kirjoittamaan blogipäivitystä. Että minun ei kannata ottaa särkylääkettä, vaan kivun pitää tuntua, kun kerran sen vuoksi olen jäänyt laakereilleni lepäämään.

Tuo syyllistävä minäni taitaa olla ahdistuksenikin perimmäinen syy. Kun koen jatkuvasti tekeväni asioita huonosti tai liian vähän, ahdistun ja stressaannun. Tietysti. Mutta syyllistävä minäni ei kuuntele järjen ääntä. Se ei usko, jos sille sanoo, että olen oikeasti ahkera ja aikaansaava ihminen. Se huutelee huutelemasta päästyään ja kiusaa minua koko ajan.

Järkevä minäni kuitenkin taputtelee minua tänään vähän olkapäälle ja sanoo, kuinka ahkera olin, kun kipeänäkin sain pitkään mieltä vaivanneen sähköpostin viimein lähetettyä ja viimeisen kurssisuorituksenkin palautettua. Järkevä minäni päättää pian mennä sohvalle katsomaan televisiota, koska sitä saa sairaana tehdä vaikka koko päivän.

Tänään Yasmin-pillerit vaihtuvat Orgametril-nimisiin keltarauhashormonipillereihin. Niitä syödään yksi päivässä, mutta jos vuoto tulee läpi, annosta nostetaan kahteen. Yasmineiden kanssa olen vuotanut tauotta joulukuun puolesta välistä saakka. Ehkä vuodot ja niiden myötä myös kivut nyt saadaan kuriin.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emme me lukkiutuneetkaan kotiin

Adoptioon valmistautuessamme kävimme kursseilla ja neuvonnassa. Niistä jäi monia asioita mieleen. Yksi niistä asioista on se, että kiintymyssuhteen kehittymisen vuoksi olisi hyvä rauhoittaa aluksi elämä oman perheen keskeiseksi. Lapsen on hyvä oppia ensin tuntemaan omat vanhemmat ja vasta sitten alkaa tutustua muuhun maailmaan.
Me emme ole totelleet.
Jo hakumatkalla kyläilimme tuttavaperheessä ja kotiin päästyämme olemme tavanneet monia ihmisiä. Tietysti monet haluavat nähdä meidät. Ja me haluamme nähdä ystäviämme ja perhettämme! Tietenkin haluamme. Meillä oli heitä aivan älytön ikävä silloin, kun vietimme melkein neljä viikkoa hotellin muurien sisäpuolella tutustumassa toisiimme.
Meidän elämämme on sellaista. Me tapaamme ihmisiä, koska ihmiset ovat meille tärkeitä. Vietämme me tietysti paljon aikaa keskenämmekin. Halaamme, sylittelemme ja leikimme. Kerromme, että rakastamme. Meidän ihana perheemme!

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

Onnen keskelle tuli myös suru

Siitä on nyt tarkalleen viikko. Hain koiran veljeni luota kotiin. Kävin sen kanssa viimeisellä lenkillä. Rapsuttelin sitä takapihalla ja syötin viimeisiä herkkuja. Nostin sen viimeisen kerran autoon, ja mieheni ajoi sen kanssa eläinlääkäriin.

Koiran kuolema sattuu kovasti. Tuntuu syylliseltä. Aina välillä havahdun ajattelemaan, ettei kukaan pidä huolta siitä. Se on nyt aivan yksin. Me hylkäsimme sen.

Olen onnellinen. Sain ihanan koiran, joka kulki mukana niin monessa. Kahdentoista vuoden ajan minä pidin huolta siitä ja se piti huolta minusta. Se vei minut ulos silloinkin, kun olisin mieluummin jäänyt ikuisiksi ajoiksi itkemään sänkyyn. Se juoksi minun kanssani silloin, kun oli pakko juosta kovaa, että saisi ahdistuksen salpaamat keuhkot taas toimimaan.

Minulla on aivan älytön ikävä. En saa enää koskaan silittää sen mustaa pehmeää karvaa. Se ei enää koskaan nuku jaloissani. Se ei enää saa hepuleita pelkästä elämän ilosta. Se ei enää ulvo, kun paloauto ajaa ohi. Sen tyhjä panta makaa kä…