Sivun näyttöjä yhteensä

keskiviikko 20. maaliskuuta 2013

Mitäs siinä valitat?

Mitäs siinä valitat ja vellot surussasi? Itsehän sinä luovutit. Olisit voinut vielä jatkaa hoitoja. Seuraava olisi hyvinkin saattanut onnistua. Olisit voinut mennä vielä yksityiselle ja sen jälkeen kokeilla lahjasoluilla. Kuka käski jättää leikin kesken? Omien päätösten takana on seisottava. Toiset jaksavat vuosikausia ja onnistuvat lopulta. Miksi et itse jaksanut?

Tällaisia ajatuksiakin tulee toisinaan pyöriteltyä ja toisaalta myös pelkään, että nämä ovat muiden ajatuksia. Blogini lukijoiden ajatuksia tai minua kuuntelevien ajatuksia. Pohjimmiltani kuitenkin tiedän, että päätöksemme oli oikea. En olisi enää jaksanut eikä luopuminen ja surutyö olisi vuosien yrittämisen jälkeen yhtään tämän helpompaa.

maanantai 18. maaliskuuta 2013

Vaikea vertaistuki

Vertaistuki ja sen tarve muuttaa jatkuvasti muotoaan. Juuri nyt tilanteeni on ristiriitainen. Saan itse vertaistukea sekä täältä blogimaailmasta että Simpukan vertaistukiryhmän kautta. Juuri nyt suhteeni vertaistukeen tuntuu kuohuvan. Siksi siitä on syytä kirjoittaa.

Aluksi vertaistukea kaipaa aivan älyttömästi. Kun oma lapsettomuus alkaa valjeta itselle, etsii pakonomaisesti tietoa muista samaan tilanteeseen joutuneilta. Siinä vaiheessa hyvää vertaistukea löytyy netistä. Blogeissa moni on käynyt läpi samoja asioita, ajatellut samalla tavalla ja tuntenut samoja tunteita. Toisaalta tietää, että koska ei itse ole vielä virallisesti lapseton, ei voi aivan edes tietää, millaista on olla virallisesti lapseton. Millaista on sitten, kun lasta on odotettu se maaginen vuosi. Tietää, että pidempään lasta toivoneet eivät vielä pidä minun lapsettomuuttani minään. Saatanhan tulla raskaaksi minä hetkenä hyvänsä. Samaan aikaan jo kuitenkin tietää, että itsellä saattaa olla edessä vielä hyvinkin pitkä taival eikä kaikki välttämättä pääty hyvin.

Myöhemmin vertaistuesta tulee henkireikä. On tärkeää, että joku ymmärtää täysin, mitä itse tarkoittaa, ajattelee ja tuntee. Vertaisiinsa kokee suurta yhteenkuuluvaisuuden tunnetta ja heistä tulee todella tärkeitä. Koko ajan kuitenkin pelkää vähän, että joku muu ehtii tulla ensin raskaaksi, koska tietää, että se ihminen siirtyy sitten eteenpäin eikä enää palaa takaisin vertaiseksi. Toisaalta vähän pelkää, että itse tulee raskaaksi ja joutuu toisten vertaisten hyljeksimäksi.

Sitten on ollut mukana vertaisjoukossa jo niin kauan, että hyvin moni vertaisista on jo raskaana tai ehtinyt jo synnyttääkin. Omien hoitojen ollessa kesken se antaa kuitenkin toivoa. Joku onnistuukin tällä polulla. Eivät nämä hoidot sentään pelkkiä epäonnistumisia ole. Mutta kun itse epäonnistuukin lopullisesti, kaikki muuttuu. Raskaana olevat ja lapsensa kanssa jo elävät ovat saaneet juuri sen, mitä itse ei enää pysty saamaan. He elävät sellaisessa maailmassa, josta minulla ei tule olemaan aavistustakaan. Heidän elämänsä ei enää luo toivoa onnistumisesta, vaan se vain alleviivaa sitä, mitä itse ei saanut. Vaikka adoptiolapsen joskus toivottavasti saankin, ensimmäiset kuukaudet lapseni kanssa tulevat olemaan täysin erilaiset kuin biologisen lapsen saaneella.

Kaikesta tästä huolimatta vertaiset ovat tärkeitä. Vertaistukimaailman sääntöihin vain sattuu kuulumaan, että ihmisten polut lähtevät eri suuntiin ja väistämättä joku jää aina jäljelle. Peli on raakaa, mutta uskon, että saldo jää kuitenkin aina plussan puolelle.

lauantai 16. maaliskuuta 2013

Sivuoireita - lääke vaihtoon?

Päätä särkee. On vähän paha olo? Onkohan minulle tulossa migreeni? Olen huomannut sanovani näin nykyään aika usein. Useampaan kertaan viikon aikana minulla on joko pienempää tai suurempaa migreenin oiretta.

Öisin minulla on myös ikävä oire. Hikoilen todella paljon, mutta minulla ei ole kuitenkaan lämmin. Saatan herätä siihen, että hiki valuu kasvojani pitkin, mutta jos nostan peittoa pois päältäni, minulle tulee heti kamalan kylmä. Hikoilu on siis todella erilaista kuin kesäisten kuumien aaltojen aikana.

Melko pitkään siinä kesti, mutta lopulta tajusin kaivaa esiin Orgametrilin pakkausselosteen. Haittavaikutuksina mainitaan sekä migreenipäänsäryt että hikoilun lisääminen. Tarkoittaakohan tämä taas kerran lääkkeen vaihtamista? Vuoto ja kivut ovat näillä lääkkeillä pysyneet aika hyvin poissa. Olisin kovasti toivonut, että tämä lääke olisi ollut minulle sopiva. Uuteen lääkkeeseen vaihtaminen on inhottavaa. Taas uudet kuukautiset, uudet sivuoireet, uusi sopeutumisaika. Jospa lääkäreillä olisi joku kikka vielä olemassa. Täytyy olla taas yhteydessä polille.

torstai 14. maaliskuuta 2013

Minulle oikeasti kävi näin!

Kun aloin huomata, että lapsen saaminen ei minulle ole helppoa, en pystynyt viemään sitä ajatusta loppuun saakka. En uskaltanut ajatella sitä hoitojen aikanakaan. Vasta aivan hoitojen lopussa uskalsin antaa ajatukselle periksi, mutta ei se siltikään vielä uponnut tajuntaani. Mitä jos hoidot eivöt onnistukaan? Mitä jos en ikinä tulekaan raskaaksi?

Mutta eihän sellaista ajatusta saa hoitojen keskellä päästää mieleensä. On oltava positiivinen ja optimistinen, koska ehkä mielialakin vaikuttaa hoitojen onnistumiseen. Kun hoito menee pieleen, lohduttajien on helppo valaa uskoa seuraavan hoidon onnistumiseen. Kyllä se vielä onnistuu. Sen on pakko onnistua. Olemme ansainneet sen.

Sitten huomaa viimeisen hoidon epäonnistuneen. Näinkö tässä kävikin? Ei se onnistunutkaan. Iskee lamaannus. Lohduttajat eivät löydä sanoja, mutta ei niitä sanoja ole itselläkään

Vasta kun aikaa on ehtinyt kulua, se alkaa upota tajuntaan kunnolla. Sitten sen vasta alkaa kokonaisuutena ymmärtää. Se ei tosiaan onnistunut. Minä en tosiaankaan ikinä tule olemaan raskaana. Minä epäonnistuin maailman luonnollisimmassa asiassa. Minun kroppani todella petti minut. Juuri minä, joka olen valmistautunut äitiyteen koko ikäni, en onnistu saamaan lasta. Juuri minä jään paitsi niin kamalan monesta asiasta. Ja juuri minä olen nyt niin kamalan yksin, kun lohduttajatkin ovat ehtineet siirtyä eteenpäin. Eihän kenenkään pitäisi velloa synkkyydessä loputtomiin, kun toivoa lapsen saamisestakin vielä on.

tiistai 12. maaliskuuta 2013

Raskas psykologikäynti

Olen kaikeksi onneksi saanut vielä käydä psykologilla noin kahden - kolmen viikon välein. Nuo käynnit ovat olleet minulle äärettömän tärkeitä ja moni ajatus on siellä muotoutunut kokonaiseksi. On myös helpottavaa, kun tämä suruni ja luopumiseni aiheuttama tuska ja ahdistus otetaan tosissaan. Psykologini ei sitä taatusti vähättele.

Käynnit ovat kuitenkin aina äärettömän raskaita. Kahtena viimeisenä kertana olen itkenyt todella paljon, vaikka muuten minua ei enää niin paljon olekaan itkettänyt. Tänään itkin taas ja nyt olen aivan uupunut. Päätäni särkee ja minua väsyttää aivan tajuttomasti, vaikka takanani ei olekaan muuta kuin lyhyt työpäivä ja tunteroinen nyyhkimistä.

Mikä minua sitten niin kamalasti itkettää? Suurimmat pettymyksethän ovat jo takanapäin. Eihän suruni enää pitäisi olla miteenkään akuuttia. Kuitenkin tuntuu, että vasta nyt alan oikeasti tajuta, mitä kaikkea minulle on tapahtunut ja mihin kaikkeen se vaikuttaa. Vaikka toivo lapsen saamisesta on vielä olemassa, minun on luovuttava monesta haaveesta ja toiveesta. Hoitoihin käytetty vuosi oli äärimmäisen raskas, enkä kaikesta huolimatta ehtinyt silloin vielä ymmärtää ja surra koko asiaa. Nyt siihen on aikaa, vaikka se onkin aika raskasta.

Vinkvink! Sarjakuvablogeja aiheesta ei koskaan ole liikaa. Tässä on yksi hieno sellainen.
Munasarjojen vastarintaoireyhtymä

keskiviikko 6. maaliskuuta 2013

Miksi en ikinä opi?

Eilen alkoi tuntua kiristystä selässä ja migreenin tuntua. Ajattelin, että se johtuu maanantaisesta tuplajumpasta ja venyttelyn vähäisyydestä. Maha pömpötti ja tuntui kipeältä. Varmaan lomamatkan ruokien aiheuttamaa pömppöä, vaikka vatsalihasten päällä ei tunnukaan entistä suurempaa rasvakerrosta. Pitäisi syödä paremmin. Pitäisi urheilla paremmin. Olisi pitänyt mennä sinne salille eilen, vaikka se tuntuikin huonolta ajatukselta. Olisi pitänyt venytellä enemmän.

Tänään alkoi tuhruvuoto. Kyse olikin siis kuukautiskivuista, jotka Orgametrilinkin alta näköjään pääsevät kummittelemaan. Lääkettä on nyt syöty noin kuukauden verran. Toivottavasti tuhruttelu ja kipu laantuvat. Jos eivät, joudun alkaa syömään kahta pilleriä päivässä.

Miksi en ikinä opi antamaan armoa itselleni? Ei huono vointi aina ole minun oma syyni!

perjantai 1. maaliskuuta 2013

Tuliainen Afrikasta

Loma on takana. Kerron vielä myöhemmin loman tunnelmista ja muutenkin voinnistani. Nyt haluan kuitenkin jakaa kanssanne tuliaisen, jonka ostin matkalta lastamme varten.

Tämä pieni surusilmäinen nukke saa paikan yöpöydältäni siihen saakka, kun lapsemme saapuu meille. Sitten nukke voi siirtyä valvomaan lapseni unta. Iltaisin voin toivottaa nuken avulla hyvää yötä myös pienelleni. Ehkä hän on jo jossain olemassa.

Olemme jo kovasti miettineet adoptiomaatamme. Afrikka kiinnostaa meitä molempia kovasti ja olemmekin jo alkaneet selvittää mahdollisuuksiamme lähteä hakemaan adoptiota Keniasta. Kenia on adoptiomaista sillä tavalla erikoinen kohde, että siellä tulee asua vuoden ajan. Saa nähdä, onko edessämme vuosi Nairobissa.

Tässä vaiheessa ajatus on tosin niin hurja, että pelkään toivoa liikaa. Afrikka ei kuitenkaan ole vielä nähnyt meitä viimeistä kertaa. Ehkä tämä nukke ei ole viimeinen Afrikasta tuomamme tuliainen.