Sivun näyttöjä yhteensä

torstai 14. maaliskuuta 2013

Minulle oikeasti kävi näin!

Kun aloin huomata, että lapsen saaminen ei minulle ole helppoa, en pystynyt viemään sitä ajatusta loppuun saakka. En uskaltanut ajatella sitä hoitojen aikanakaan. Vasta aivan hoitojen lopussa uskalsin antaa ajatukselle periksi, mutta ei se siltikään vielä uponnut tajuntaani. Mitä jos hoidot eivöt onnistukaan? Mitä jos en ikinä tulekaan raskaaksi?

Mutta eihän sellaista ajatusta saa hoitojen keskellä päästää mieleensä. On oltava positiivinen ja optimistinen, koska ehkä mielialakin vaikuttaa hoitojen onnistumiseen. Kun hoito menee pieleen, lohduttajien on helppo valaa uskoa seuraavan hoidon onnistumiseen. Kyllä se vielä onnistuu. Sen on pakko onnistua. Olemme ansainneet sen.

Sitten huomaa viimeisen hoidon epäonnistuneen. Näinkö tässä kävikin? Ei se onnistunutkaan. Iskee lamaannus. Lohduttajat eivät löydä sanoja, mutta ei niitä sanoja ole itselläkään

Vasta kun aikaa on ehtinyt kulua, se alkaa upota tajuntaan kunnolla. Sitten sen vasta alkaa kokonaisuutena ymmärtää. Se ei tosiaan onnistunut. Minä en tosiaankaan ikinä tule olemaan raskaana. Minä epäonnistuin maailman luonnollisimmassa asiassa. Minun kroppani todella petti minut. Juuri minä, joka olen valmistautunut äitiyteen koko ikäni, en onnistu saamaan lasta. Juuri minä jään paitsi niin kamalan monesta asiasta. Ja juuri minä olen nyt niin kamalan yksin, kun lohduttajatkin ovat ehtineet siirtyä eteenpäin. Eihän kenenkään pitäisi velloa synkkyydessä loputtomiin, kun toivoa lapsen saamisestakin vielä on.

9 kommenttia:

K kirjoitti...

Suru, elämän nurja puoli. Jaksamista ja helpotusta! <3

Adelie kirjoitti...

Teidän matka kuulostaa hieman samanlaiselta kuin meidänkin. Alle vuodessa ollaan käyty läpi 3 icsiä, joista ainoastaan viimeisessä ollaan saatu 1 alkio pakkaseen. Päätimme pitää taukoa ennen kuin mennään PASsiin, pelottaa käyttää se viimeinen mahdollisuus, koska nythän voin vielä toivoa ja ajatella että meillä on vielä yksi pienenpieni mahdollisuus.. Viimeisimmässä hoidossa meillä myös siirrettiin kaksi alkioita, mutta kumpikaan ei kiinnittynyt. PS. Kiitos edellisen postauksen sarjakuvablogi -vinkistä! Ja suuresti voimia sinun elämään..

Illusia kirjoitti...

Kiitos!

tyynala kirjoitti...

Paljon, paljon tsemppiä ja voimia!

Lapsettomuus on niin kamalan suuri asia, ettei siitä noin vaan pääse yli eikä ympäri - varsinkaan ilman muita. Hienoa, että käyt puhumassa. Se varmasti auttaa jäsentelemään ajatuksia. Minäkin aloitin psykologikäynnit, jospa sitten osaisin taas elää itseni kanssa :)

Ja kiitos, huomasin sun linkittäneen ed. kirjoituksessa. :)

Anonyymi kirjoitti...

Olen ennenkin kommentoinut vähän samaan malliin, mutta tekee mieli sanoa uudestaan: Kiitos että jaksat ja haluat kirjoittaa myös tästä vaiheesta, joka usein jää pimentoon!

Siitä surullisesta tosiasiasta että kaikki eivät hoidoillakaan saa lasta, vaikka miten paljon ponnistelisivat ja toivoisivat ja uskoisivat.

Oma hoitotieni ei ole ihan vielä lopussaan, mutta on aika todennäköistä että se päättyy tuloksettomasti. Olen jo pitkään huomannut ärsyyntyväni ja ahdistuvanikin keskustelupalstojen positiivisiksi tarkoitetuista kommenteista hoitojen kanssa kamppaileville: "tällä kerralla ei tärpännyt, voi miten kurjaa, mutta kyllä se lapsi sieltä vielä tulee".

Ei se aina tuota reittiä tule, ehkä jotenkin muuten.
Kiitos että sanot tämän ääneen ja kerrot omista kokemuksistasi. Surullisinakin ne ovat minulle tärkeä "todiste" elämän jatkumisesta hoitojen päättymisen jälkeen.

Voimia sinulle tähän raskaaseen vaiheeseen ja surun käsittelyyn.

Sara

Blueberry kirjoitti...

Voi Illusia, toivon sinulle voimia ja vahvuutta tunnelmien ja ajatustesi parissa. Optimismi ei ole helppoa, jos olosuhteet ovat vaikeat, mutta sitä silti kannattaa yrittää! Lämmin halaus!

Ainu kirjoitti...

Yksi eniten mua tahattomasti satuttava kannustus on se, kun joku valitsee sinänsä täysin puhtaasti hyvää tarkoittavan tsemppaaviksi sanoiksi "sä ansaitset lapsen". Ansaitsen? Tottakai. Niinhän varmasti säkin Illusia. Mutta se vaan ei merkitse yhtään mitään. Hedelmöittyminen ja alkion kiinnittyminen ja vauvaksi asti kehittyminen ja syntyminen ei tapahdu ansaitusti. Se on uskomaton, ihmeellinen tapahtumaketju, jota kaikki meistä vain yksinkertaisesti ei saa ikinä kokea. Ei vaikka kuinka toivoisi, haluaisi, kaipaisi, yrittäisi, rukoilisi, ansaitsisi. Niinkuin Sara tuossa yllä toteaa, se on surullinen tosiasia. Kamalan surullinen. Ja silti, elämä jatkuu. Ja tästä kaikesta selviää jotenkin, johonkin.

Illusia kirjoitti...

Adelie: Olemme näköjään kommentoineet aivan samaan aikaan torstaina! Kiitos paljon kommentistasi. Viimeisen mahdollisuuden käyttäminen on riipaisevaa. Toivon sinulle rohkeutta ja aurinkoa! Ja tietysti onnistumista!

tyynala: Kiitos! Hyvä, että sinäkin saat keskusteluapua. Vihdoin sain linkityksen onnistumaan. Täytyi linkittää, kun blogisi on niin hieno!

Sara: Kiitos sanoistasi! Koen itsekin tärkeänä kertoa tästä aiheesta. Hoitojen keskellä optimismi on varmasti tärkeääkin, mutta liian usein tämä mahdollisuus jää käsittelemättä. Kyllähän se tosiaan kaikesta huolimatta niin on, että tuloksettomienkin hoitojen jälkeen elämä jatkuu, vaikka surun kanssa jonkin aikaa joutuukin painimaan. Hetki hetkeltä voin kuitenkin paremmin.

Blueberry: Kiitos paljon!

Ainu: Niinpä! Lapsia ei ansaita. Jotkut saavat niitä, vaikka eivät niitä ansaitsisikaan ja toiset eivät saa, vaikka kuinka ansaitsisivat. Elämä ei ole reilua. Niin se vain on. Selvittävähän tästä on. Ei minulla muitakaan vaihtoehtoja ole.

Rowan kirjoitti...

Voi Illusia! <3

Tutun oloisia mietteitä, vaikka itse en ole vielä uskaltanut ajatella asiaa ihan loppuun saakka . Kuitenkin kun nyt meilläkin alkaa näyttää siltä, etten tule koskaan raskaana olemaan (vaikka toki me toivotaankin että se vielä tapahtuisi), on ollut vähn pakko jo ajatella sitäkin, että meille todellakin on käymässä näin...

Ja pelkään jo etukäteen ihmisten kommentteja asiasta siinä vaiheessa. Vaikka hyväähän he tarkoittavat. Silti pelkään, miten kestän ne sanat.