Siirry pääsisältöön

Minulle oikeasti kävi näin!

Kun aloin huomata, että lapsen saaminen ei minulle ole helppoa, en pystynyt viemään sitä ajatusta loppuun saakka. En uskaltanut ajatella sitä hoitojen aikanakaan. Vasta aivan hoitojen lopussa uskalsin antaa ajatukselle periksi, mutta ei se siltikään vielä uponnut tajuntaani. Mitä jos hoidot eivöt onnistukaan? Mitä jos en ikinä tulekaan raskaaksi?

Mutta eihän sellaista ajatusta saa hoitojen keskellä päästää mieleensä. On oltava positiivinen ja optimistinen, koska ehkä mielialakin vaikuttaa hoitojen onnistumiseen. Kun hoito menee pieleen, lohduttajien on helppo valaa uskoa seuraavan hoidon onnistumiseen. Kyllä se vielä onnistuu. Sen on pakko onnistua. Olemme ansainneet sen.

Sitten huomaa viimeisen hoidon epäonnistuneen. Näinkö tässä kävikin? Ei se onnistunutkaan. Iskee lamaannus. Lohduttajat eivät löydä sanoja, mutta ei niitä sanoja ole itselläkään

Vasta kun aikaa on ehtinyt kulua, se alkaa upota tajuntaan kunnolla. Sitten sen vasta alkaa kokonaisuutena ymmärtää. Se ei tosiaan onnistunut. Minä en tosiaankaan ikinä tule olemaan raskaana. Minä epäonnistuin maailman luonnollisimmassa asiassa. Minun kroppani todella petti minut. Juuri minä, joka olen valmistautunut äitiyteen koko ikäni, en onnistu saamaan lasta. Juuri minä jään paitsi niin kamalan monesta asiasta. Ja juuri minä olen nyt niin kamalan yksin, kun lohduttajatkin ovat ehtineet siirtyä eteenpäin. Eihän kenenkään pitäisi velloa synkkyydessä loputtomiin, kun toivoa lapsen saamisestakin vielä on.

Kommentit

K sanoi…
Suru, elämän nurja puoli. Jaksamista ja helpotusta! <3
Adelie sanoi…
Teidän matka kuulostaa hieman samanlaiselta kuin meidänkin. Alle vuodessa ollaan käyty läpi 3 icsiä, joista ainoastaan viimeisessä ollaan saatu 1 alkio pakkaseen. Päätimme pitää taukoa ennen kuin mennään PASsiin, pelottaa käyttää se viimeinen mahdollisuus, koska nythän voin vielä toivoa ja ajatella että meillä on vielä yksi pienenpieni mahdollisuus.. Viimeisimmässä hoidossa meillä myös siirrettiin kaksi alkioita, mutta kumpikaan ei kiinnittynyt. PS. Kiitos edellisen postauksen sarjakuvablogi -vinkistä! Ja suuresti voimia sinun elämään..
tyynala sanoi…
Paljon, paljon tsemppiä ja voimia!

Lapsettomuus on niin kamalan suuri asia, ettei siitä noin vaan pääse yli eikä ympäri - varsinkaan ilman muita. Hienoa, että käyt puhumassa. Se varmasti auttaa jäsentelemään ajatuksia. Minäkin aloitin psykologikäynnit, jospa sitten osaisin taas elää itseni kanssa :)

Ja kiitos, huomasin sun linkittäneen ed. kirjoituksessa. :)
Anonyymi sanoi…
Olen ennenkin kommentoinut vähän samaan malliin, mutta tekee mieli sanoa uudestaan: Kiitos että jaksat ja haluat kirjoittaa myös tästä vaiheesta, joka usein jää pimentoon!

Siitä surullisesta tosiasiasta että kaikki eivät hoidoillakaan saa lasta, vaikka miten paljon ponnistelisivat ja toivoisivat ja uskoisivat.

Oma hoitotieni ei ole ihan vielä lopussaan, mutta on aika todennäköistä että se päättyy tuloksettomasti. Olen jo pitkään huomannut ärsyyntyväni ja ahdistuvanikin keskustelupalstojen positiivisiksi tarkoitetuista kommenteista hoitojen kanssa kamppaileville: "tällä kerralla ei tärpännyt, voi miten kurjaa, mutta kyllä se lapsi sieltä vielä tulee".

Ei se aina tuota reittiä tule, ehkä jotenkin muuten.
Kiitos että sanot tämän ääneen ja kerrot omista kokemuksistasi. Surullisinakin ne ovat minulle tärkeä "todiste" elämän jatkumisesta hoitojen päättymisen jälkeen.

Voimia sinulle tähän raskaaseen vaiheeseen ja surun käsittelyyn.

Sara
Blueberry sanoi…
Voi Illusia, toivon sinulle voimia ja vahvuutta tunnelmien ja ajatustesi parissa. Optimismi ei ole helppoa, jos olosuhteet ovat vaikeat, mutta sitä silti kannattaa yrittää! Lämmin halaus!
Ainu sanoi…
Yksi eniten mua tahattomasti satuttava kannustus on se, kun joku valitsee sinänsä täysin puhtaasti hyvää tarkoittavan tsemppaaviksi sanoiksi "sä ansaitset lapsen". Ansaitsen? Tottakai. Niinhän varmasti säkin Illusia. Mutta se vaan ei merkitse yhtään mitään. Hedelmöittyminen ja alkion kiinnittyminen ja vauvaksi asti kehittyminen ja syntyminen ei tapahdu ansaitusti. Se on uskomaton, ihmeellinen tapahtumaketju, jota kaikki meistä vain yksinkertaisesti ei saa ikinä kokea. Ei vaikka kuinka toivoisi, haluaisi, kaipaisi, yrittäisi, rukoilisi, ansaitsisi. Niinkuin Sara tuossa yllä toteaa, se on surullinen tosiasia. Kamalan surullinen. Ja silti, elämä jatkuu. Ja tästä kaikesta selviää jotenkin, johonkin.
Illusia sanoi…
Adelie: Olemme näköjään kommentoineet aivan samaan aikaan torstaina! Kiitos paljon kommentistasi. Viimeisen mahdollisuuden käyttäminen on riipaisevaa. Toivon sinulle rohkeutta ja aurinkoa! Ja tietysti onnistumista!

tyynala: Kiitos! Hyvä, että sinäkin saat keskusteluapua. Vihdoin sain linkityksen onnistumaan. Täytyi linkittää, kun blogisi on niin hieno!

Sara: Kiitos sanoistasi! Koen itsekin tärkeänä kertoa tästä aiheesta. Hoitojen keskellä optimismi on varmasti tärkeääkin, mutta liian usein tämä mahdollisuus jää käsittelemättä. Kyllähän se tosiaan kaikesta huolimatta niin on, että tuloksettomienkin hoitojen jälkeen elämä jatkuu, vaikka surun kanssa jonkin aikaa joutuukin painimaan. Hetki hetkeltä voin kuitenkin paremmin.

Blueberry: Kiitos paljon!

Ainu: Niinpä! Lapsia ei ansaita. Jotkut saavat niitä, vaikka eivät niitä ansaitsisikaan ja toiset eivät saa, vaikka kuinka ansaitsisivat. Elämä ei ole reilua. Niin se vain on. Selvittävähän tästä on. Ei minulla muitakaan vaihtoehtoja ole.
Rowan sanoi…
Voi Illusia! <3

Tutun oloisia mietteitä, vaikka itse en ole vielä uskaltanut ajatella asiaa ihan loppuun saakka . Kuitenkin kun nyt meilläkin alkaa näyttää siltä, etten tule koskaan raskaana olemaan (vaikka toki me toivotaankin että se vielä tapahtuisi), on ollut vähn pakko jo ajatella sitäkin, että meille todellakin on käymässä näin...

Ja pelkään jo etukäteen ihmisten kommentteja asiasta siinä vaiheessa. Vaikka hyväähän he tarkoittavat. Silti pelkään, miten kestän ne sanat.

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

"Naakat lentää yhdessä"

Minun on pitänyt kirjoittaa moneen otteeseen lapsen kielen kehittymisestä. Se on niin kiinnostavaa! Kiinnostavaa sekä yksityisesti että ammatillisesti.

Olen aloittanutkin sen postauksen kirjoittamista, mutta en ole ehtinyt sitä tehdä. En vielä hautaa ajatusta, mutta totean tässä vaiheessa sen, että kieli on kehittynyt käsittämättömän huimaa vauhtia.

Tänään hän kertoi minulle bussimatkalla esimerkiksi nämä asiat:
"Aurinko laskee alas. On menny jo. Hämärää. Pimeää. Valo päällä. Yö."
"Naakat lentää yhdessä. Lentää taivaalla. Sininen taivas."
"Junaa ei tankata. Sähkö tulee ylhäältä. Sähköjohto ylhäällä."
"Isi-ukkeli on jo kotona. Isi bussilla kotiin. Isi odottaa. Kissat odottaa."

Hän siis puhuu jo suomea. Voi kun itsekin oppisi kieliä tuota tahtia!

Vertaiset vertaansa vailla

Olen todella tyytyväinen siihen, että asuinpaikaksemme on valikoitunut yksi Suomen suurimmista kaupungeista. Täältä löytyy nimittäin kaikkea, mitä tarvitsen. Myös paljon muita adoptioperheitä.
Tapaamme muita adoptioperheitä virallisissa tapaamisissa kaksi kertaa kuukaudessa. On isompi adoptiokerho, joka kokoontuu viikonloppuna ja pienempi, joka kokoontuu arkisena aamupäivänä.
Eniten kadun odotuksessani sitä, että en ikinä etsiytynyt näihin kerhoihin. Odottaminen tuntui niin epävarmalta ja tuskastuttavalta, että pelkäsin tavata perheitä. Pelkäsin, että ikävä kasvaisi liian kovaksi ja että lasten ja vanhempien näkeminen riipaisisi yhtä syvältä kuin kriisin pahimpana aikana. 
Olisi kannattanut päästä pelosta yli. Olisin nähnyt, kuinka tavallista ja luonnollista elämä adoptiolapsen kanssa on. Kuinka tuoreetkin perheet voivat poistua kotoaan ja osallistua kerhoon. Kuinka erityistarpeet, kiintymyssuhteet ja muut ongelmat eivät olekaan olemista määrittävä tekijä. Kuinka iloista ja riehakasta…