Siirry pääsisältöön

Tuliainen Afrikasta

Loma on takana. Kerron vielä myöhemmin loman tunnelmista ja muutenkin voinnistani. Nyt haluan kuitenkin jakaa kanssanne tuliaisen, jonka ostin matkalta lastamme varten.

Tämä pieni surusilmäinen nukke saa paikan yöpöydältäni siihen saakka, kun lapsemme saapuu meille. Sitten nukke voi siirtyä valvomaan lapseni unta. Iltaisin voin toivottaa nuken avulla hyvää yötä myös pienelleni. Ehkä hän on jo jossain olemassa.

Olemme jo kovasti miettineet adoptiomaatamme. Afrikka kiinnostaa meitä molempia kovasti ja olemmekin jo alkaneet selvittää mahdollisuuksiamme lähteä hakemaan adoptiota Keniasta. Kenia on adoptiomaista sillä tavalla erikoinen kohde, että siellä tulee asua vuoden ajan. Saa nähdä, onko edessämme vuosi Nairobissa.

Tässä vaiheessa ajatus on tosin niin hurja, että pelkään toivoa liikaa. Afrikka ei kuitenkaan ole vielä nähnyt meitä viimeistä kertaa. Ehkä tämä nukke ei ole viimeinen Afrikasta tuomamme tuliainen.

Kommentit

K sanoi…
<3 Ihana surusilmä ja ihana sinäkin!
Blueberry sanoi…
Aivan ihana ajatus tuo nuken liittäminen omiin haaveisiin ja ajatuksiin pienestä! Vuosi Nairobissa olisi varmasti todellinen elämys aivan sanan kaikessa merkityksessä. Olen ylpeä rohkeudestanne ja avoimuudestanne kaikkiin erilaisiin vaihtoehtoihin. Elämänne tulee olevaan varmasti hyvin rikas tämänlaisen ajattelun lähtökohdalla!
Illusia sanoi…
Kiitos kaikille kommenteista! Tuli hyvä mieli!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emme me lukkiutuneetkaan kotiin

Adoptioon valmistautuessamme kävimme kursseilla ja neuvonnassa. Niistä jäi monia asioita mieleen. Yksi niistä asioista on se, että kiintymyssuhteen kehittymisen vuoksi olisi hyvä rauhoittaa aluksi elämä oman perheen keskeiseksi. Lapsen on hyvä oppia ensin tuntemaan omat vanhemmat ja vasta sitten alkaa tutustua muuhun maailmaan.
Me emme ole totelleet.
Jo hakumatkalla kyläilimme tuttavaperheessä ja kotiin päästyämme olemme tavanneet monia ihmisiä. Tietysti monet haluavat nähdä meidät. Ja me haluamme nähdä ystäviämme ja perhettämme! Tietenkin haluamme. Meillä oli heitä aivan älytön ikävä silloin, kun vietimme melkein neljä viikkoa hotellin muurien sisäpuolella tutustumassa toisiimme.
Meidän elämämme on sellaista. Me tapaamme ihmisiä, koska ihmiset ovat meille tärkeitä. Vietämme me tietysti paljon aikaa keskenämmekin. Halaamme, sylittelemme ja leikimme. Kerromme, että rakastamme. Meidän ihana perheemme!

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

Onnen keskelle tuli myös suru

Siitä on nyt tarkalleen viikko. Hain koiran veljeni luota kotiin. Kävin sen kanssa viimeisellä lenkillä. Rapsuttelin sitä takapihalla ja syötin viimeisiä herkkuja. Nostin sen viimeisen kerran autoon, ja mieheni ajoi sen kanssa eläinlääkäriin.

Koiran kuolema sattuu kovasti. Tuntuu syylliseltä. Aina välillä havahdun ajattelemaan, ettei kukaan pidä huolta siitä. Se on nyt aivan yksin. Me hylkäsimme sen.

Olen onnellinen. Sain ihanan koiran, joka kulki mukana niin monessa. Kahdentoista vuoden ajan minä pidin huolta siitä ja se piti huolta minusta. Se vei minut ulos silloinkin, kun olisin mieluummin jäänyt ikuisiksi ajoiksi itkemään sänkyyn. Se juoksi minun kanssani silloin, kun oli pakko juosta kovaa, että saisi ahdistuksen salpaamat keuhkot taas toimimaan.

Minulla on aivan älytön ikävä. En saa enää koskaan silittää sen mustaa pehmeää karvaa. Se ei enää koskaan nuku jaloissani. Se ei enää saa hepuleita pelkästä elämän ilosta. Se ei enää ulvo, kun paloauto ajaa ohi. Sen tyhjä panta makaa kä…