Siirry pääsisältöön

Vaikea vertaistuki

Vertaistuki ja sen tarve muuttaa jatkuvasti muotoaan. Juuri nyt tilanteeni on ristiriitainen. Saan itse vertaistukea sekä täältä blogimaailmasta että Simpukan vertaistukiryhmän kautta. Juuri nyt suhteeni vertaistukeen tuntuu kuohuvan. Siksi siitä on syytä kirjoittaa.

Aluksi vertaistukea kaipaa aivan älyttömästi. Kun oma lapsettomuus alkaa valjeta itselle, etsii pakonomaisesti tietoa muista samaan tilanteeseen joutuneilta. Siinä vaiheessa hyvää vertaistukea löytyy netistä. Blogeissa moni on käynyt läpi samoja asioita, ajatellut samalla tavalla ja tuntenut samoja tunteita. Toisaalta tietää, että koska ei itse ole vielä virallisesti lapseton, ei voi aivan edes tietää, millaista on olla virallisesti lapseton. Millaista on sitten, kun lasta on odotettu se maaginen vuosi. Tietää, että pidempään lasta toivoneet eivät vielä pidä minun lapsettomuuttani minään. Saatanhan tulla raskaaksi minä hetkenä hyvänsä. Samaan aikaan jo kuitenkin tietää, että itsellä saattaa olla edessä vielä hyvinkin pitkä taival eikä kaikki välttämättä pääty hyvin.

Myöhemmin vertaistuesta tulee henkireikä. On tärkeää, että joku ymmärtää täysin, mitä itse tarkoittaa, ajattelee ja tuntee. Vertaisiinsa kokee suurta yhteenkuuluvaisuuden tunnetta ja heistä tulee todella tärkeitä. Koko ajan kuitenkin pelkää vähän, että joku muu ehtii tulla ensin raskaaksi, koska tietää, että se ihminen siirtyy sitten eteenpäin eikä enää palaa takaisin vertaiseksi. Toisaalta vähän pelkää, että itse tulee raskaaksi ja joutuu toisten vertaisten hyljeksimäksi.

Sitten on ollut mukana vertaisjoukossa jo niin kauan, että hyvin moni vertaisista on jo raskaana tai ehtinyt jo synnyttääkin. Omien hoitojen ollessa kesken se antaa kuitenkin toivoa. Joku onnistuukin tällä polulla. Eivät nämä hoidot sentään pelkkiä epäonnistumisia ole. Mutta kun itse epäonnistuukin lopullisesti, kaikki muuttuu. Raskaana olevat ja lapsensa kanssa jo elävät ovat saaneet juuri sen, mitä itse ei enää pysty saamaan. He elävät sellaisessa maailmassa, josta minulla ei tule olemaan aavistustakaan. Heidän elämänsä ei enää luo toivoa onnistumisesta, vaan se vain alleviivaa sitä, mitä itse ei saanut. Vaikka adoptiolapsen joskus toivottavasti saankin, ensimmäiset kuukaudet lapseni kanssa tulevat olemaan täysin erilaiset kuin biologisen lapsen saaneella.

Kaikesta tästä huolimatta vertaiset ovat tärkeitä. Vertaistukimaailman sääntöihin vain sattuu kuulumaan, että ihmisten polut lähtevät eri suuntiin ja väistämättä joku jää aina jäljelle. Peli on raakaa, mutta uskon, että saldo jää kuitenkin aina plussan puolelle.

Kommentit

Maija Dahlia sanoi…
Näinhän se menee. Kyllä plussan puolelle jää minustakin, ehdottomasti. En tiedä miten sitä itse selviäisi, jos ei blogeja ja näitä ihmisten tarinoita olisi. En tunne IRL ketään samassa tilanteessa olevaa. Täältä löytyy aina se, joka on tai on ollut samassa tilanteessa. Ja sellainenkin, joka on siinä itselle mahdollisesti tulevassa tilanteessa.
Peikkomagneetti sanoi…
tosi hienosti kirjoitettu! Kiitos.
Illusia sanoi…
Kiitos teille kovasti!
Hilkka Susinen sanoi…
Entä... (toivottavasti löydätte tän kommentin, vaikka tuleekin vähän jälkijunassa).

Onko teistä tuntunut ristiriitaiselta sellainen vertaistukeen liittyvä asia kuin:

Mitä sitten, jos musta itsestäni tuleekin se, joka pääsee tästä tilanteesta pois?

Koska olen itse tässä tilanteessa, mulla on "lupa" pitää lapsettomuutta maailman kauheimpana asiana ja sanoa, että tunnen hirveää alemmuutta lapsellisiin nähden - tuntuu kuin en olisi oikeasti nainen tai aikuinen tai tietäisi mitään oikeasta elämästä.

Mitä sitten, jos musta itsestäni kaiken tämän ajateltuani ja sanottuani tuleekin ei-lapseton? Ajattelevatko tahattomasti lapsettomiksi jääneet ystäväni silloin, että ajattelen heistä just noin?

En tarkoita tätä kauhean konkreettisella tasolla. En usko, että kukaan alituisesti ja tietoisesti ajattelisi noin, jos saisin lapsia. Mutta jollain tasolla jotenkin. Enkä minäkään ajattelisi tuolla tavalla muista. (Eli ehkä itse asiassa syytä tarkistaa omia ajatuksia tämänhetkisestä itsestä...)

Yhden tosielämän rakkaan ihmisen kanssa meille kävi jo vähän näin. Olimme samassa tilanteessa - kunnes selvisi, ettei hoitoja voida hänen kohdallaan jatkaa. Haluaisin lohduttaa häntä, mutten tiedä mitä sanoa.

PS: Illusialle moi. Kiitos kivasta blogista - olen seuraillut jo vähän aikaa. Ja kiitos, että linkkasit mun blogiin. Ja meille kaikille kauheasti voimia!



Hilkka Susinen sanoi…
Vielä sellainen olannainen lisätieto edelliseen kommenttiini, että ystäväni ja hänen miehensä ovat liian vanhoja saadakseen adoptoida.

Sinun blogisi on ollut minulle antoisaa luettava paljolti siksi, että vaikka tarinanne on rankka, olette uskaltaneet siirtyä eteenpäin yhdessä.

Samalla se on ollut myös vähän haikeaa luettavaa. Haluaisin itsekin adoptoida, mutta miehelleni se on vieras ajatus.
Hilkka Susinen sanoi…
Vielä lisäys: mies on liian vanha, ei ystävä.
Illusia sanoi…
Hilkka Susinen: Kiitos paljon kommenteistasi!

Hoitojen aikana mietin useinkin sitä, kuinka käy, jos itse onnistunkin. Olisi ollut vaikea kertoa asiasta muille lapsettomille ja olisi ollut myös haikeaa jättää heidät taakseen.

Jossakin vaiheessa (jos hyvin käy) minäkin siirryn eteenpäin. Kyllä se on varmasti kova paikka niille lapsettomille, joille adoptio ei ole vaihtoehto.

Niin kovin ristiriitainen tämä maailma on.

Kiitos kovasti lämmittävistä sanoistasi! Toivottavasti olette juuri niitä eteenpäin siirtyjiä.

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emme me lukkiutuneetkaan kotiin

Adoptioon valmistautuessamme kävimme kursseilla ja neuvonnassa. Niistä jäi monia asioita mieleen. Yksi niistä asioista on se, että kiintymyssuhteen kehittymisen vuoksi olisi hyvä rauhoittaa aluksi elämä oman perheen keskeiseksi. Lapsen on hyvä oppia ensin tuntemaan omat vanhemmat ja vasta sitten alkaa tutustua muuhun maailmaan.
Me emme ole totelleet.
Jo hakumatkalla kyläilimme tuttavaperheessä ja kotiin päästyämme olemme tavanneet monia ihmisiä. Tietysti monet haluavat nähdä meidät. Ja me haluamme nähdä ystäviämme ja perhettämme! Tietenkin haluamme. Meillä oli heitä aivan älytön ikävä silloin, kun vietimme melkein neljä viikkoa hotellin muurien sisäpuolella tutustumassa toisiimme.
Meidän elämämme on sellaista. Me tapaamme ihmisiä, koska ihmiset ovat meille tärkeitä. Vietämme me tietysti paljon aikaa keskenämmekin. Halaamme, sylittelemme ja leikimme. Kerromme, että rakastamme. Meidän ihana perheemme!

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

Onnen keskelle tuli myös suru

Siitä on nyt tarkalleen viikko. Hain koiran veljeni luota kotiin. Kävin sen kanssa viimeisellä lenkillä. Rapsuttelin sitä takapihalla ja syötin viimeisiä herkkuja. Nostin sen viimeisen kerran autoon, ja mieheni ajoi sen kanssa eläinlääkäriin.

Koiran kuolema sattuu kovasti. Tuntuu syylliseltä. Aina välillä havahdun ajattelemaan, ettei kukaan pidä huolta siitä. Se on nyt aivan yksin. Me hylkäsimme sen.

Olen onnellinen. Sain ihanan koiran, joka kulki mukana niin monessa. Kahdentoista vuoden ajan minä pidin huolta siitä ja se piti huolta minusta. Se vei minut ulos silloinkin, kun olisin mieluummin jäänyt ikuisiksi ajoiksi itkemään sänkyyn. Se juoksi minun kanssani silloin, kun oli pakko juosta kovaa, että saisi ahdistuksen salpaamat keuhkot taas toimimaan.

Minulla on aivan älytön ikävä. En saa enää koskaan silittää sen mustaa pehmeää karvaa. Se ei enää koskaan nuku jaloissani. Se ei enää saa hepuleita pelkästä elämän ilosta. Se ei enää ulvo, kun paloauto ajaa ohi. Sen tyhjä panta makaa kä…