Siirry pääsisältöön

Tunnelmia

Olisi niin mukava kirjoittaa, että tunnelmat ovat menneet parempaan suuntaan ja että onnistumisia on tapahtunut. En kuitenkaan voi kirjoittaa niin. Vaikka kuinka haluaisin, en voi väittää voivani paremmin.

Olo on niin kamalan raskas koko ajan. Olen turhautunut. En jaksaisi enää jauhaa surustani. En jaksaisi edes ajatella asiaa. Mutta kuitenkaan en usko, että asiaa välttelemällä mikään muuttuisi. Olen yrittänyt hukuttaa surua kovaan työntekoon, mutta ei se ole auttanut. Ei pidä kuitenkaan ymmärtää väärin. Nautin kovasti työnteosta ja olenkin kokenut paljon onnistumisia töissäni. Työ ei vain vie surua pois. Kuinka se voisikaan viedä? Surullani ei ole työni kanssa mitään tekemistä.

Kirjoittaminen on vaikeaa. Sanat eivät oikein meinaa löytää paikalleen. Ne ovat joko liian mitättömiä tai liian traagisia. Ne eivät osu enkä oikein meinaa jaksaa yrittää.

(Adoptiopaperit saimme vihdoin täytettyä viikonloppuna. Tänään sain myös lääkärintodistuksen hankittua. Kohta saavutamme jonon pään.)

Kommentit

Blueberry sanoi…
Illusia, on tärkeää olla rehellinen omille tunteilleen ja tuntemuksilleen. Ja täällä voit sitä varmasti olla. Olen iloinen, että olette saaneet yhden stepin adopioprosessissa eteenpäin : ) Vaikka se onkin kertomasi mukaan vasta jonon pää.

Kannustan kovasti kirjoittamaan filiksiä auki, jos se sinua vain auttaa auttaa.

Täältä paljon lämpimiä ajatuksia ja voimia!
K sanoi…
Mielestäni osaat todella hyvin kirjoittaa. Kaikki ei osaa, ja ovat kateellisia niille jotka osaavat.
Anonyymi sanoi…
Osaa upeasti tuoda tunteita ulos. Peilaan omia surutöitä ym tunteita kirjoituksistasi. Elämä on välillä niin epätasapuolista ja raskasta. On kuin juoksuhiekassa vaeltaisi. Arjen pyörittely,työ,pakolliset kuviot,lenkkeily,itku,raivo,kirjoittaminen,puhuminen,aika...ei tässä muuta voi. Askel askeleelta,hetki kerrallaan. Mikään ei poista surua,se on vaan surtava. Voimia. Anne
Illusia sanoi…
Kiitos tuhannesti kehuista! Nämä ovat tärkeitä kommentteja.

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emme me lukkiutuneetkaan kotiin

Adoptioon valmistautuessamme kävimme kursseilla ja neuvonnassa. Niistä jäi monia asioita mieleen. Yksi niistä asioista on se, että kiintymyssuhteen kehittymisen vuoksi olisi hyvä rauhoittaa aluksi elämä oman perheen keskeiseksi. Lapsen on hyvä oppia ensin tuntemaan omat vanhemmat ja vasta sitten alkaa tutustua muuhun maailmaan.
Me emme ole totelleet.
Jo hakumatkalla kyläilimme tuttavaperheessä ja kotiin päästyämme olemme tavanneet monia ihmisiä. Tietysti monet haluavat nähdä meidät. Ja me haluamme nähdä ystäviämme ja perhettämme! Tietenkin haluamme. Meillä oli heitä aivan älytön ikävä silloin, kun vietimme melkein neljä viikkoa hotellin muurien sisäpuolella tutustumassa toisiimme.
Meidän elämämme on sellaista. Me tapaamme ihmisiä, koska ihmiset ovat meille tärkeitä. Vietämme me tietysti paljon aikaa keskenämmekin. Halaamme, sylittelemme ja leikimme. Kerromme, että rakastamme. Meidän ihana perheemme!

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

Onnen keskelle tuli myös suru

Siitä on nyt tarkalleen viikko. Hain koiran veljeni luota kotiin. Kävin sen kanssa viimeisellä lenkillä. Rapsuttelin sitä takapihalla ja syötin viimeisiä herkkuja. Nostin sen viimeisen kerran autoon, ja mieheni ajoi sen kanssa eläinlääkäriin.

Koiran kuolema sattuu kovasti. Tuntuu syylliseltä. Aina välillä havahdun ajattelemaan, ettei kukaan pidä huolta siitä. Se on nyt aivan yksin. Me hylkäsimme sen.

Olen onnellinen. Sain ihanan koiran, joka kulki mukana niin monessa. Kahdentoista vuoden ajan minä pidin huolta siitä ja se piti huolta minusta. Se vei minut ulos silloinkin, kun olisin mieluummin jäänyt ikuisiksi ajoiksi itkemään sänkyyn. Se juoksi minun kanssani silloin, kun oli pakko juosta kovaa, että saisi ahdistuksen salpaamat keuhkot taas toimimaan.

Minulla on aivan älytön ikävä. En saa enää koskaan silittää sen mustaa pehmeää karvaa. Se ei enää koskaan nuku jaloissani. Se ei enää saa hepuleita pelkästä elämän ilosta. Se ei enää ulvo, kun paloauto ajaa ohi. Sen tyhjä panta makaa kä…