Siirry pääsisältöön

Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on toukokuu, 2013.

Vauvakuume

"Oi, tulee aivan kamala vauvakuume, kun noita pieniä käy täällä työpaikalla. Taitaa olla keväälläkin tekemistä asian kanssa", uskoutui työkaverini minulle lounastunnilla, jossa vilisi äitiyslomalaisia vauvoineen.
"Jaaha", vastasin minä.

Olin varmaan töykeä, vaikka en tarkoittanutkaan sitä niin. Olin vain niin kamalan yllättynyt. Olisin halunnut jutustella työkaverini kanssa, mutta hänen kommenttinsa tiputti minut kokonaan kärryiltä. En osannut.

Mikä vauvakuume? En ole enää pitkään aikaan muistanutkaan sellaisen olemassaolosta. Kyllä se minullakin joskus oli. Ihanan ruusunpunainen tunne siitä, että voisi saada itselleen vauvan. Sellainen hormonien hyrräys ja lempeä olo. Sitten vauvakuumeeni kroonistui. Se muuttui vakavaksi tarpeeksi. Konkreettiseksi ja fyysiseksi tyhjäksi syliksi. Toivo katosi eikä vauvakuume ole enää mikään lempeä ja ruusunpunainen tunne. Se on viiltävä fyysinenkin kipu, jota ei kannata ajatuksilla houkutella luokseen.

Ymmärtääköhän työkaverini, ku…

Jaksan

Oivalsin. Taas. Olen jo jonkin aikaa miettinyt, mistä johtuu, että tuhannen ja yhden tekemisen ja työtehtävän keskellä voin itseasiassa oikein hyvin. En ole väsynyt tai stressaantunut, vaan jaksan hyvin, saan aikaiseksi ja olen innoissani hommistani. Sitten alan pelätä uupumista. Ihmisen ei kuulu kuluttaa aikaansa töihin. Kuuluu kotoilla ja ottaa aikaa itselle ja levolle. Jos näin ei tee, uupuu. Tulee burn out ja joutuu sairauslomalle.
Mutta koska minusta tuntuu nyt hyvältä, en ole hidastanut vauhtia. Miksi hidastaisin, jos kerran jaksan tehdä ja nautin tekemisestäni.

Oivallus syntyi psykologini avustuksella: Mikä viime vuosina on ollut erilaista kuin nyt? Miksi viime vuosina olen kokenut itseni väsyneemmäksi ja saamattomammaksi kuin nyt? Mikä nyt on erilaista, kun lapsettomuuteen liittyvät ajatukset ja suru kuitenkin edelleen vievät paljon aivokapasiteettiani. Yksi asia kuitenkin on nyt kokonaan poissa – kipu. Minuun ei ole sattunut helmikuun jälkeen. Siis oikeasti sattunut. Pientä j…

Lapsettoman paikka

Sain tilaisuuden viettää viime viikonloppua ajatukset kaukana poissa äitienpäivästä. Lauantaita vietin uskomattoman sydämellisessä seurassa Simpukka ry:n 25-vuotisjuhlissa Helsingissä. Juhlissa julkaistiin mahtava ja koskettava runokirja nimeltään Lapsettoman paikka.


Tämä runo kosketti minua kovasti:


Extrakummitätinä

Tänään oli iloinen päivä. Tammikuussa bloggasin siitä, kuinka kaipaan elämääni rakkaita lapsia. Noin kuukausi sitten sain mahtavan viestin ystävältä. Viestissä ystävä pyysi minua lastensa extrakummiksi, koska varsinaiset kummit ja muutkin läheiset aikuiset asuvat kaukana heidän perheestään. Olin otettu tällaisesta kunniatehtävästä. Ystävän teko oli uskomattoman kaunis kädenojennus suuntaani.

Tänään tapasin extrakummilapseni ensimmäistä kertaa. Vietin monta tuntia ihanien tyttöjen seurassa ja minulla oli ihanaa. Odotan jo innolla seuraavaa tapaamistamme.

Kiitos tuhannesti, A! Tämä oli ja on kullanarvoista.

Alhaisia tunteita

Kateus, katkeruus, inho, pelko, kauna. Tunteeni ovat alhaisia. Olen kateellinen kaikille niille, joiden elämässä tapahtuu hyviä asioita. Niille, jotka onnistuvat työnhaussa ja opiskelussa. Niille, jotka suunnittelevat häitään tai ovat juuri aloittamassa lapsen yrittämistä. Niille, joilla on vielä mahdollisuus onnistua biologisen lapsen saamisessa ja niille, jotka ovat jo päässeet toipumisessa eteenpäin. Olen kateellinen niille bloggareille, jotka saavat positiivisiin uutisiinsa kasapäin kommentteja. Olen kateellinen niille, joilla ylipäänsä on jotain positiivista kerrottavaa. Olen kateellinen miehelleni, joka löytää iloa jalkapallojoukkueensa onnistumisista ja jota ystävät sitten ylenmäärin onnittelevat.

Olen katkera siitä, että olen jäänyt niin yksin. Että suruni on tullut haudatuksi muun elämän sekaan. Että minun voinnistani ei enää muisteta kysyä ja että ulkokuortani ja pinnallista puhettani uskotaan. Olen katkera siitä, että elämästäni ja tunteistani tehdään oletuksia eikä minua …