Sivun näyttöjä yhteensä

tiistai 28. toukokuuta 2013

Vauvakuume

"Oi, tulee aivan kamala vauvakuume, kun noita pieniä käy täällä työpaikalla. Taitaa olla keväälläkin tekemistä asian kanssa", uskoutui työkaverini minulle lounastunnilla, jossa vilisi äitiyslomalaisia vauvoineen.
"Jaaha", vastasin minä.

Olin varmaan töykeä, vaikka en tarkoittanutkaan sitä niin. Olin vain niin kamalan yllättynyt. Olisin halunnut jutustella työkaverini kanssa, mutta hänen kommenttinsa tiputti minut kokonaan kärryiltä. En osannut.

Mikä vauvakuume? En ole enää pitkään aikaan muistanutkaan sellaisen olemassaolosta. Kyllä se minullakin joskus oli. Ihanan ruusunpunainen tunne siitä, että voisi saada itselleen vauvan. Sellainen hormonien hyrräys ja lempeä olo. Sitten vauvakuumeeni kroonistui. Se muuttui vakavaksi tarpeeksi. Konkreettiseksi ja fyysiseksi tyhjäksi syliksi. Toivo katosi eikä vauvakuume ole enää mikään lempeä ja ruusunpunainen tunne. Se on viiltävä fyysinenkin kipu, jota ei kannata ajatuksilla houkutella luokseen.

Ymmärtääköhän työkaverini, kuinka onnekas on vauvakuumeensa kanssa?

sunnuntai 26. toukokuuta 2013

Jaksan

Oivalsin. Taas. Olen jo jonkin aikaa miettinyt, mistä johtuu, että tuhannen ja yhden tekemisen ja työtehtävän keskellä voin itseasiassa oikein hyvin. En ole väsynyt tai stressaantunut, vaan jaksan hyvin, saan aikaiseksi ja olen innoissani hommistani. Sitten alan pelätä uupumista. Ihmisen ei kuulu kuluttaa aikaansa töihin. Kuuluu kotoilla ja ottaa aikaa itselle ja levolle. Jos näin ei tee, uupuu. Tulee burn out ja joutuu sairauslomalle.
Mutta koska minusta tuntuu nyt hyvältä, en ole hidastanut vauhtia. Miksi hidastaisin, jos kerran jaksan tehdä ja nautin tekemisestäni.

Oivallus syntyi psykologini avustuksella: Mikä viime vuosina on ollut erilaista kuin nyt? Miksi viime vuosina olen kokenut itseni väsyneemmäksi ja saamattomammaksi kuin nyt? Mikä nyt on erilaista, kun lapsettomuuteen liittyvät ajatukset ja suru kuitenkin edelleen vievät paljon aivokapasiteettiani. Yksi asia kuitenkin on nyt kokonaan poissa – kipu. Minuun ei ole sattunut helmikuun jälkeen. Siis oikeasti sattunut. Pientä jomotusta ei nyt lasketa. Kipu on ollut poissa neljä kuukautta. Aikaisemmin kipu oli jatkuva vieras. Loppuaikoina olin kipeänä kolme neljästä viikosta ja ihan viimeisessä vaiheessa ennen uusinta lääkettä olin kipeä joulukuun puolesta välistä tammikuun loppuun.

Tietysti kipu vaikuttaa jaksamiseen ja tietysti kivun puuttuminen palauttaa voimia. Tämän oivalluksen myötä muistin myös taputella itseäni selkään. Kaiken kivunkin keskellä olen onnistunut hedelmöityshoitojen ja töidenkin ohella edistämään opintojani. Se meinaa taas tässä työnhakuruuhkan keskellä unohtua.

(Psst. Adoptiopaperit on saatu toimitettua Pelastakaa lapset ry:n toimistoon. Olemme olleet jonossa jo pari viikkoa. Syksyllä neuvontaan.)

tiistai 14. toukokuuta 2013

Lapsettoman paikka

Sain tilaisuuden viettää viime viikonloppua ajatukset kaukana poissa äitienpäivästä. Lauantaita vietin uskomattoman sydämellisessä seurassa Simpukka ry:n 25-vuotisjuhlissa Helsingissä. Juhlissa julkaistiin mahtava ja koskettava runokirja nimeltään Lapsettoman paikka.

Runokirjan voi tilata Simpukan verkkokaupasta. Tämä on linkki.

Tämä runo kosketti minua kovasti:



Yhteinen unelma

Iho vasten toista ihoa,
rakkaudesta hikinen iho.

Joskus hiljaa peiton alla pimeässä,
joskus ääneen iloiten päivänvalossa
sohva siirtyy paikaltaan.

On vain me kaksi,
sinä ja minä.

Yhteinen unelma,
yhteinen riemu,
yhteinen nauru,
yhteinen haave.

Iho vasten sairaalan paperista lakanaa,
tuskasta hikinen iho.

Jalat kiinni telineissä,
loisteputkivalaistus.

On me kaksi.
Ja nuo toiset.
Minuun sattuu,
en uskalla itkeä ääneen.

Yhteinen unelma,
yhteinen suru,
yhteinen ikävä,
yhteinen murtunut haave.

Olet lähempänä minua
kuin koskaan.

– Anna Mehtonen

sunnuntai 5. toukokuuta 2013

Extrakummitätinä

Tänään oli iloinen päivä. Tammikuussa bloggasin siitä, kuinka kaipaan elämääni rakkaita lapsia. Noin kuukausi sitten sain mahtavan viestin ystävältä. Viestissä ystävä pyysi minua lastensa extrakummiksi, koska varsinaiset kummit ja muutkin läheiset aikuiset asuvat kaukana heidän perheestään. Olin otettu tällaisesta kunniatehtävästä. Ystävän teko oli uskomattoman kaunis kädenojennus suuntaani.

Tänään tapasin extrakummilapseni ensimmäistä kertaa. Vietin monta tuntia ihanien tyttöjen seurassa ja minulla oli ihanaa. Odotan jo innolla seuraavaa tapaamistamme.

Kiitos tuhannesti, A! Tämä oli ja on kullanarvoista.

keskiviikko 1. toukokuuta 2013

Alhaisia tunteita

Kateus, katkeruus, inho, pelko, kauna. Tunteeni ovat alhaisia. Olen kateellinen kaikille niille, joiden elämässä tapahtuu hyviä asioita. Niille, jotka onnistuvat työnhaussa ja opiskelussa. Niille, jotka suunnittelevat häitään tai ovat juuri aloittamassa lapsen yrittämistä. Niille, joilla on vielä mahdollisuus onnistua biologisen lapsen saamisessa ja niille, jotka ovat jo päässeet toipumisessa eteenpäin. Olen kateellinen niille bloggareille, jotka saavat positiivisiin uutisiinsa kasapäin kommentteja. Olen kateellinen niille, joilla ylipäänsä on jotain positiivista kerrottavaa. Olen kateellinen miehelleni, joka löytää iloa jalkapallojoukkueensa onnistumisista ja jota ystävät sitten ylenmäärin onnittelevat.

Olen katkera siitä, että olen jäänyt niin yksin. Että suruni on tullut haudatuksi muun elämän sekaan. Että minun voinnistani ei enää muisteta kysyä ja että ulkokuortani ja pinnallista puhettani uskotaan. Olen katkera siitä, että elämästäni ja tunteistani tehdään oletuksia eikä minua muisteta kuunnella. Olen katkera siitä, että minua syyllistetään, jos en jaksa osallistua kaikkeen. Olen katkera siitä, että mikään ei tunnu elämässäni onnistuvan ja että jatkuva ponnistelu ei tuota tulosta.

Alhaiset tunteeni inhottavat minua. Inhoan itsesäälissä rypevää itseäni. Haluan piiskata itseäni tekemään enemmän töitä, jotta lopulta onnistuisin. Minua inhottaa paisuva vartaloni, ällöttävä endometrioosikudos, joka koko ajan valtaa tilaa sisältäni. Minua inhottaa jatkuvasti stressaava luonteeni. Minua inhottaa laiskuuteni ja minua inhottaa vaatia itseltäni niin paljon.

Minua pelottaa, että tämä ei koskaan lopu. Että ponnisteluistani riippumatta epäonnistun ikuisesti. Että raskas oloni ei koskaan kevene ja että vetäydyn aina vain kauemmaksi ystävistäni. Että katkeruus ja kateus saavat minusta vallan ja että en enää ikinä voi aidosti iloita toisten onnesta. Että kukaan ei enää jaksa kuunnella jatkuvaa jauhantaani samasta asiasta ja että eräänä päivänä huomaan olevani kokonaan yksin.