Siirry pääsisältöön

Alhaisia tunteita

Kateus, katkeruus, inho, pelko, kauna. Tunteeni ovat alhaisia. Olen kateellinen kaikille niille, joiden elämässä tapahtuu hyviä asioita. Niille, jotka onnistuvat työnhaussa ja opiskelussa. Niille, jotka suunnittelevat häitään tai ovat juuri aloittamassa lapsen yrittämistä. Niille, joilla on vielä mahdollisuus onnistua biologisen lapsen saamisessa ja niille, jotka ovat jo päässeet toipumisessa eteenpäin. Olen kateellinen niille bloggareille, jotka saavat positiivisiin uutisiinsa kasapäin kommentteja. Olen kateellinen niille, joilla ylipäänsä on jotain positiivista kerrottavaa. Olen kateellinen miehelleni, joka löytää iloa jalkapallojoukkueensa onnistumisista ja jota ystävät sitten ylenmäärin onnittelevat.

Olen katkera siitä, että olen jäänyt niin yksin. Että suruni on tullut haudatuksi muun elämän sekaan. Että minun voinnistani ei enää muisteta kysyä ja että ulkokuortani ja pinnallista puhettani uskotaan. Olen katkera siitä, että elämästäni ja tunteistani tehdään oletuksia eikä minua muisteta kuunnella. Olen katkera siitä, että minua syyllistetään, jos en jaksa osallistua kaikkeen. Olen katkera siitä, että mikään ei tunnu elämässäni onnistuvan ja että jatkuva ponnistelu ei tuota tulosta.

Alhaiset tunteeni inhottavat minua. Inhoan itsesäälissä rypevää itseäni. Haluan piiskata itseäni tekemään enemmän töitä, jotta lopulta onnistuisin. Minua inhottaa paisuva vartaloni, ällöttävä endometrioosikudos, joka koko ajan valtaa tilaa sisältäni. Minua inhottaa jatkuvasti stressaava luonteeni. Minua inhottaa laiskuuteni ja minua inhottaa vaatia itseltäni niin paljon.

Minua pelottaa, että tämä ei koskaan lopu. Että ponnisteluistani riippumatta epäonnistun ikuisesti. Että raskas oloni ei koskaan kevene ja että vetäydyn aina vain kauemmaksi ystävistäni. Että katkeruus ja kateus saavat minusta vallan ja että en enää ikinä voi aidosti iloita toisten onnesta. Että kukaan ei enää jaksa kuunnella jatkuvaa jauhantaani samasta asiasta ja että eräänä päivänä huomaan olevani kokonaan yksin.

Kommentit

Rowan sanoi…
Illusia! <3 Voi kuule et uskokaan, kuinka tasan tarkkaan tiedän miltä sinusta tuntuu. En olisi itse voinut pukea paremmin sanoiksi noita tunnelmia.

Kuka tällaista märisijää jaksaa enää kuunnella. Muilla on omat elämänsä, lapsensa, kaikki. Kuinka moni minustakin ajattelee myötätuntoisesti, mutta samalla on niin kiitollinen hiljaa mielessään, että tämä sama kohtalo ei ole osunut omalle kohdalle.

Oma elämä tuntuu nyt siltä, ettei tämä tästä iloksi muutu. Ei se voi koskaan.

Et siis ole yksin, Illusia. Et toellakaan! <3
Anonyymi sanoi…
Ne joilla on hyvin asiat harvoin ymmärtävät,miltä tuntuu,kun on paha olla. Juuri ne tuntee:katkeruus,kateus,pettymys...:( Tutut tunteet. Sydän vereslihalla. Kiitos vertaistuesta. A
Anonyymi sanoi…
Tuntuu jotenkin perverssiltä kirjoittaa näin, mutta minua helpottaa lukea tätä. En toivo noita / näitä tunteita kenellekään, toivon että sinulle tulisi mahdollisimman pian parempi olo, mutta olen kiitollinen siitä että sanot nuo sanat ääneen, jotka nyt ovat totta. Tuntuu tärkeältä (tavoilla, joita juuri nyt en jaksa eritellä) että tämä karu puoli tulee näkyviin.

Tunnistan tuon yksinäisyyden tunteen ja sen pelon.
Blueberry sanoi…
Voi Illusia! Kyyneleet kohosivat silmiini kuin luin tekstisi. Tiedän tasan mitä tarkoitat. Vaikka tätä surua ja kaipuuta voi puhumalla ja kirjoittamalla jakaa, ainakin yrittää jakaa, silti on monesti olo, että on siinä vain silti totaalisen yksin.

Se ajatushan/tunnetila ei unohdu mielestä/ olemuksesta hetkeksikään. vaikka kuinka töissä vetää pirteää roolia ja lähiperheen kanssa samoin.

Jso mitenkään voin olla avuksi, tueksi tai helpotukseksi, olen mielelläni. Olen täällä tukemassa sinua, jos ajatus sinua hieman helpottaa ja lohduttaa

Lämmin halaus
Anonyymi sanoi…
Niin, tuo voisi olla omasta päiväkirjastani ihan sanasta sanaan. On niin epäreilua, että useimpien ihmisten ei koskaan tarvitse kohdata näitä tunteita. Että meidän täytyy ja että meillä ei ole vaihtoehtoja, ei pakoa oman päämme sisällä asuvista ajatuksista. Hyvä kuitenkin, että kirjoitit ne ulos. Ja ainakin me täällä virtuaalimaailmassa haluamme kuulla mitä sinulle oikeasti kuuluu. Ei ole mitään niin rumaa ja kamalaa, mitä me emme jakaisi. Voimia sinulle.
Anonyymi sanoi…
Toivottavasti sinua lohduttaa se, että joku toinenkin kokee samoja tunteita. On todella rankkaa, että on huono olla ja vielä sen vuoksi tuntee huonommuutta. Yritän päivittäin takoa päähäni: "anna itsellesi aikaa". Minua auttaa myös se, että saan konkreettista tietoa kirjoista ja artikkeleista siitä, mitä vaiheita tällainen kriisi sisältää. Se antaa toivoa, joskus vielä helpottaa.
Maija Dahlia sanoi…
Kaikilla on alhaisia tunteita, niitä on vähän hyödytöntä inhota vai mitä? Ja kaikki, ihan kaikki loppuu aikanaan, että se pelko on myös turha.

Minua ärsytti ensimmäisen kerran kun kuulin sanat "sinä et ole sama kuin tunteesi. Tunteet tulevat ja menevät, ne ovat ohimeneviä." Mitä paskaa, ajattelin.

Se on kuitenkin totta. Tunteisiin voi jäädä jumiin ja joskus ahdistus kestää kauan, mutta aina se menee ohi. (Jos ei mene, niin pitää hakea apua.)

Tsemppiä Illusia!
Illusia sanoi…
Kiitos paljon kommenteistanne! Täytyy myöntää, että en meinannut uskaltaa kirjoittaa tästä aiheesta. On niin pelottavaa kertoa tunteista, joista joku saattaa myös loukkaantua.

On ihana huomata, että näitä ajatuksia on muillakin. Se helpottaa oikeasti.

Maija Dahlia: Kirjoitat viisaita sanoja. Tunteet ovat onneksi ohimeneviä. Olen vain niin kamalan väsynyt tähän oloon. Haluaisin tuntea oloni kevyemmäksi ja iloisemmaksi.

Onneksi minulla on saatavilla ammattiapua. Se on tärkeää, mutta niin äärettömän raskasta. Ilman ammattiapua yrittäisin varmasti tunkea nämä ajatukseni kauas pois mielestäni. Nyt en voi niin tehdä, kun joka toinen viikko minut pakotetaan kaivelemaan niitä. Onneksi pakotetaan.
Anonyymi sanoi…
Et sinä ole yksin.

t: Heidi
Ainu sanoi…
Kateus ja katkeruus ovat niin tuttuja tunteita mullekin. Eikä niistä pääse eroon vain sillä, että kavahtaa tuntevansa niin vahvasti. Tai että suuttuu itselleen, kun tuntee niin ikävästi. Olet rohkea, kun purat niitä tunteita. Ja että kaivelet itsestäsi sitäkin, jonka näkeminen on raskasta.

Halaus!
Adelie sanoi…
Täällä myös yksi, jolla samat ajatukset ja tunteet.
Lohduttavaa huomata, että meitä on muitakin.. niin surullista kuin se onkin.
Anonyymi sanoi…
Voi miten lähellä olet omia ajatuksiani tämän kirjoituksesi kanssa!

Olen siis (adoptioprosessia lukuunottamatta) kanssasi samassa tilanteessa. On todellatodella helpottavaa lukea tätä blogia!
Illusia sanoi…
Kiitos! Mukava kuulla, että teksteistäni on toisillekin hyötyä.

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

"Naakat lentää yhdessä"

Minun on pitänyt kirjoittaa moneen otteeseen lapsen kielen kehittymisestä. Se on niin kiinnostavaa! Kiinnostavaa sekä yksityisesti että ammatillisesti.

Olen aloittanutkin sen postauksen kirjoittamista, mutta en ole ehtinyt sitä tehdä. En vielä hautaa ajatusta, mutta totean tässä vaiheessa sen, että kieli on kehittynyt käsittämättömän huimaa vauhtia.

Tänään hän kertoi minulle bussimatkalla esimerkiksi nämä asiat:
"Aurinko laskee alas. On menny jo. Hämärää. Pimeää. Valo päällä. Yö."
"Naakat lentää yhdessä. Lentää taivaalla. Sininen taivas."
"Junaa ei tankata. Sähkö tulee ylhäältä. Sähköjohto ylhäällä."
"Isi-ukkeli on jo kotona. Isi bussilla kotiin. Isi odottaa. Kissat odottaa."

Hän siis puhuu jo suomea. Voi kun itsekin oppisi kieliä tuota tahtia!

Vertaiset vertaansa vailla

Olen todella tyytyväinen siihen, että asuinpaikaksemme on valikoitunut yksi Suomen suurimmista kaupungeista. Täältä löytyy nimittäin kaikkea, mitä tarvitsen. Myös paljon muita adoptioperheitä.
Tapaamme muita adoptioperheitä virallisissa tapaamisissa kaksi kertaa kuukaudessa. On isompi adoptiokerho, joka kokoontuu viikonloppuna ja pienempi, joka kokoontuu arkisena aamupäivänä.
Eniten kadun odotuksessani sitä, että en ikinä etsiytynyt näihin kerhoihin. Odottaminen tuntui niin epävarmalta ja tuskastuttavalta, että pelkäsin tavata perheitä. Pelkäsin, että ikävä kasvaisi liian kovaksi ja että lasten ja vanhempien näkeminen riipaisisi yhtä syvältä kuin kriisin pahimpana aikana. 
Olisi kannattanut päästä pelosta yli. Olisin nähnyt, kuinka tavallista ja luonnollista elämä adoptiolapsen kanssa on. Kuinka tuoreetkin perheet voivat poistua kotoaan ja osallistua kerhoon. Kuinka erityistarpeet, kiintymyssuhteet ja muut ongelmat eivät olekaan olemista määrittävä tekijä. Kuinka iloista ja riehakasta…