Siirry pääsisältöön

Jaksan

Oivalsin. Taas. Olen jo jonkin aikaa miettinyt, mistä johtuu, että tuhannen ja yhden tekemisen ja työtehtävän keskellä voin itseasiassa oikein hyvin. En ole väsynyt tai stressaantunut, vaan jaksan hyvin, saan aikaiseksi ja olen innoissani hommistani. Sitten alan pelätä uupumista. Ihmisen ei kuulu kuluttaa aikaansa töihin. Kuuluu kotoilla ja ottaa aikaa itselle ja levolle. Jos näin ei tee, uupuu. Tulee burn out ja joutuu sairauslomalle.
Mutta koska minusta tuntuu nyt hyvältä, en ole hidastanut vauhtia. Miksi hidastaisin, jos kerran jaksan tehdä ja nautin tekemisestäni.

Oivallus syntyi psykologini avustuksella: Mikä viime vuosina on ollut erilaista kuin nyt? Miksi viime vuosina olen kokenut itseni väsyneemmäksi ja saamattomammaksi kuin nyt? Mikä nyt on erilaista, kun lapsettomuuteen liittyvät ajatukset ja suru kuitenkin edelleen vievät paljon aivokapasiteettiani. Yksi asia kuitenkin on nyt kokonaan poissa – kipu. Minuun ei ole sattunut helmikuun jälkeen. Siis oikeasti sattunut. Pientä jomotusta ei nyt lasketa. Kipu on ollut poissa neljä kuukautta. Aikaisemmin kipu oli jatkuva vieras. Loppuaikoina olin kipeänä kolme neljästä viikosta ja ihan viimeisessä vaiheessa ennen uusinta lääkettä olin kipeä joulukuun puolesta välistä tammikuun loppuun.

Tietysti kipu vaikuttaa jaksamiseen ja tietysti kivun puuttuminen palauttaa voimia. Tämän oivalluksen myötä muistin myös taputella itseäni selkään. Kaiken kivunkin keskellä olen onnistunut hedelmöityshoitojen ja töidenkin ohella edistämään opintojani. Se meinaa taas tässä työnhakuruuhkan keskellä unohtua.

(Psst. Adoptiopaperit on saatu toimitettua Pelastakaa lapset ry:n toimistoon. Olemme olleet jonossa jo pari viikkoa. Syksyllä neuvontaan.)

Kommentit

Inka sanoi…
Ihanaa kuulla, ettet ole joutunut kärsimään kivuista. <3 ja voit paremmin. Ihan parasta!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

Miten se on jo nyt noin iso?

Jo nyt alan huomata, kuinka nopeasti lapsi kasvaa. Hän käy läpi vaiheita ja jokaisen vaiheen jälkeen hän tuntuu isommalta. Hän oppii koko ajan niin paljon. Hän puhuu koko ajan enemmän ja on sylissä vähemmän.

Hän ei enää tarvitse vaippaa eikä kantoreppua kannata ottaa mukaan. Aina ei tarvita kärryjäkään. Hän juoksee tai pyöräilee.

Hän kasvaa myös fyysisesti. Kädet ja jalat venyvät. Taapero alkaa muuttua leikki-ikäiseksi.

Jo nyt toivon ensimmäistä kertaa, ettei hän kasvaisi ihan niin nopeasti. Minun iso pieni lapseni.

"Naakat lentää yhdessä"

Minun on pitänyt kirjoittaa moneen otteeseen lapsen kielen kehittymisestä. Se on niin kiinnostavaa! Kiinnostavaa sekä yksityisesti että ammatillisesti.

Olen aloittanutkin sen postauksen kirjoittamista, mutta en ole ehtinyt sitä tehdä. En vielä hautaa ajatusta, mutta totean tässä vaiheessa sen, että kieli on kehittynyt käsittämättömän huimaa vauhtia.

Tänään hän kertoi minulle bussimatkalla esimerkiksi nämä asiat:
"Aurinko laskee alas. On menny jo. Hämärää. Pimeää. Valo päällä. Yö."
"Naakat lentää yhdessä. Lentää taivaalla. Sininen taivas."
"Junaa ei tankata. Sähkö tulee ylhäältä. Sähköjohto ylhäällä."
"Isi-ukkeli on jo kotona. Isi bussilla kotiin. Isi odottaa. Kissat odottaa."

Hän siis puhuu jo suomea. Voi kun itsekin oppisi kieliä tuota tahtia!