Sivun näyttöjä yhteensä

keskiviikko 19. kesäkuuta 2013

Ahdistus on niin kovin lähellä

Vaikka elämä alkaakin jo olla paljon aikaisempaa aurinkoisempaa, ajaudun vanhan tutun ahdistuksen valtaan todella helposti. Kaikki poikkeamat normaaliin rutiiniin saavat aikaan rintaa puristavan ahdistuksen. Rahanmeno tai laskujen maksaminen, ajatukset työnsaannista ja opintojen etenemisestä, raskas päivä tai huonosti nukuttu yö ja ahdistus palaa kuvioon.

Alkukesä on ollut minulle hankalaa aikaa. Mieheni on ollut paljon aikaisempaa enemmän poissa kotoa, itse olen kesälomalla, mutta minulla on kamalasti tekemistä sivutöissä ja opinnoissa. Tavallinen työ on kuitenkin tauolla ja sivutyöt tapahtuvat läppäriä tuijottaen. Niinpä tuijotan päivisin läppäriä ja iltaisin yksinäni televisiota. En oikein pysty purkamaan tunteitani. Mieheni on todella huono puhumaan puhelimessa, joten soitan äidilleni, jotta saisin puhua edes jollekin ihmiselle päivän aikana.

Toisaalta elämässä on tapahtunut myös paljon hyviä asioita. Mieheni ura sai juuri hienon nosteen ja näyttää siltä, että minullakin on edessäni työpaikka, jopa kesäpalkallinen sellainen. Parisuhteemmekin voi hyvin. Kun olemme yhdessä, olemme onnellisia, iloisia ja helliä. On niin hienoa olla juuri oikeanlaisessa parisuhteessa ja on ihanaa huomata, että olemme kestäneet vaikeiden aikojen yli.

Yksin kuitenkin ahdistun ja pariin otteeseen olen hoitanut sitä maailman typerimmällä tavalla eli alkoholia juomalla. Kuohuviinin kanssa ahdistus ei enää tunnukaan niin pahalta. Tiedän, että tälle tielle olisi todella helppo lähteä ja se pelottaa minua. Minulla on hyvä itsekuri, joten en usko, että oikeasti alan lääkitä itseäni alkoholilla, mutta kyllä alkoholin tai toisaalta kolmiosärkkärin ottaminen usein ahdistuksen keskellä houkuttaa.

Nyt kuitenkin helpottaa hetkeksi. Lähden parin tunnin päästä junalla kohti pohjoista ja vietän loppukuukauden vanhempieni huomassa kesäpaikassamme keskellä metsää. Aion kuunnella käen kukuntaa (tai sääskien ininää) ja antaa luonnon ja hiljaisuuden hoitaa itseäni.

maanantai 10. kesäkuuta 2013

Lapseni vanhemmat

Missäköhän minun lapseni vanhemmat ovat juuri nyt? Mitä äiti tekee nyt? Entä isä? Ovatkohan he jo tavanneet toisensa? Toivon kovasti, että he molemmat ovat hyviä ihmisiä ja tapaavat toisensa hyvissä ja ystävällisissä merkeissä. Osaavatkohan he vielä aavistaakaan, millainen traaginen asia heillä on edessään? He joutuvat luopumaan lapsestaan aivan pian. Osaavatkohan he aavistaa, että täällä kaukana, aivan toisella mantereella, on olemassa äiti ja isä, jotka jo tietävät, että meidän elämämme kohtaavat jonakin päivänä äärettömän tärkeän asian kautta? Elämämme kohtaavat, mutta emme kuitenkaan todennäköisesti tule ikinä toisiamme kohtaamaan.

Mitäköhän hänen äitinsä ajattelee, kun huomaa olevansa raskaana? Osaako hän olla siitä onnellinen? Missä vaiheessa hänen äitinsä tajuaa, että hänen on luovuttava lapsestaan. Ehtiikö onni käydä hänen luonaan ollenkaan vai onko hän koko ajan raskaudestaan surullinen? Tai jos hän ehtii olla onnellinen, milloin tuo onni kääntyy suruksi ja varmuudeksi siitä, että lapsi on jätettävä? Kuinka hän kestää sen kaiken? Luottaako hän siihen, että lapsi saa vielä hyvät vanhemmat ja että lapselle käy lopulta hyvin?

Milloinkohan minun lapseni saa alkunsa? Jos hän tulee meille vanhempana, hän on jo saattanut saada alkunsa. Hän saattaa olla nyt kohdussa ja syntyä aivan pian. Tai sitten häntä ei vielä ole missään. Ehkä hän saa alkunsa tänä vuonna. Tai ensi vuonna tai vielä myöhemmin. Minusta tulee hänen äitinsä, mutta minä en kuitenkaan voi tietää, milloin hän syntyy ja millaista hänen elämänsä heti syntymän jälkeen on. En välttämättä saa tietää sitä ikinä.