Siirry pääsisältöön

Ahdistus on niin kovin lähellä

Vaikka elämä alkaakin jo olla paljon aikaisempaa aurinkoisempaa, ajaudun vanhan tutun ahdistuksen valtaan todella helposti. Kaikki poikkeamat normaaliin rutiiniin saavat aikaan rintaa puristavan ahdistuksen. Rahanmeno tai laskujen maksaminen, ajatukset työnsaannista ja opintojen etenemisestä, raskas päivä tai huonosti nukuttu yö ja ahdistus palaa kuvioon.

Alkukesä on ollut minulle hankalaa aikaa. Mieheni on ollut paljon aikaisempaa enemmän poissa kotoa, itse olen kesälomalla, mutta minulla on kamalasti tekemistä sivutöissä ja opinnoissa. Tavallinen työ on kuitenkin tauolla ja sivutyöt tapahtuvat läppäriä tuijottaen. Niinpä tuijotan päivisin läppäriä ja iltaisin yksinäni televisiota. En oikein pysty purkamaan tunteitani. Mieheni on todella huono puhumaan puhelimessa, joten soitan äidilleni, jotta saisin puhua edes jollekin ihmiselle päivän aikana.

Toisaalta elämässä on tapahtunut myös paljon hyviä asioita. Mieheni ura sai juuri hienon nosteen ja näyttää siltä, että minullakin on edessäni työpaikka, jopa kesäpalkallinen sellainen. Parisuhteemmekin voi hyvin. Kun olemme yhdessä, olemme onnellisia, iloisia ja helliä. On niin hienoa olla juuri oikeanlaisessa parisuhteessa ja on ihanaa huomata, että olemme kestäneet vaikeiden aikojen yli.

Yksin kuitenkin ahdistun ja pariin otteeseen olen hoitanut sitä maailman typerimmällä tavalla eli alkoholia juomalla. Kuohuviinin kanssa ahdistus ei enää tunnukaan niin pahalta. Tiedän, että tälle tielle olisi todella helppo lähteä ja se pelottaa minua. Minulla on hyvä itsekuri, joten en usko, että oikeasti alan lääkitä itseäni alkoholilla, mutta kyllä alkoholin tai toisaalta kolmiosärkkärin ottaminen usein ahdistuksen keskellä houkuttaa.

Nyt kuitenkin helpottaa hetkeksi. Lähden parin tunnin päästä junalla kohti pohjoista ja vietän loppukuukauden vanhempieni huomassa kesäpaikassamme keskellä metsää. Aion kuunnella käen kukuntaa (tai sääskien ininää) ja antaa luonnon ja hiljaisuuden hoitaa itseäni.

Kommentit

Belly sanoi…
Kyllä se alkoholi joskus auttaa. Itsehän sen tietää milloin liika on liikaa, mutta niin kauan kuin täällä on melko lailla yksin (no, miehen kanssa) niin ketäpä se häiritsisi muuta kuin itseä silloin (jos liioittelee)...

Rentouttavaa mökkeilyä!
Inka sanoi…
Jaksamista! Tärkeintä ongelmien välttämisessä on mahdollisten virhepolkujen tiedostaminen.
Anonyymi sanoi…
Itse yritän ahdistuksen iskiessä tsempata itseäni ajattelemalla, että minulla on oikeus ahdistuksen tunteisiin mutta että siitä huolimatta niiden ei tarvitse olla pysyviä vaan että yleensä jo parin päivän kulutta olo helpottaa. Ehkä ajatus taustalla on, että ahdistus voi iskeä vähän kuin flunssa tai vatsatauti, jolloin ei auta muuta kuin potea, mutta se menee myös ohi.
Illusia sanoi…
Kiitos tsemppauksista! Onneksi ahdistuksen kanssa tarvitsee painia koko ajan vähemmän. Yksin ollessa tuo ahdistus vain jotenkin korostuu. Mökkeily oli oikein virkistävää, vaikka joitain uusiakin murheita tuli vastaan. Niistä joskus toiste.

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emme me lukkiutuneetkaan kotiin

Adoptioon valmistautuessamme kävimme kursseilla ja neuvonnassa. Niistä jäi monia asioita mieleen. Yksi niistä asioista on se, että kiintymyssuhteen kehittymisen vuoksi olisi hyvä rauhoittaa aluksi elämä oman perheen keskeiseksi. Lapsen on hyvä oppia ensin tuntemaan omat vanhemmat ja vasta sitten alkaa tutustua muuhun maailmaan.
Me emme ole totelleet.
Jo hakumatkalla kyläilimme tuttavaperheessä ja kotiin päästyämme olemme tavanneet monia ihmisiä. Tietysti monet haluavat nähdä meidät. Ja me haluamme nähdä ystäviämme ja perhettämme! Tietenkin haluamme. Meillä oli heitä aivan älytön ikävä silloin, kun vietimme melkein neljä viikkoa hotellin muurien sisäpuolella tutustumassa toisiimme.
Meidän elämämme on sellaista. Me tapaamme ihmisiä, koska ihmiset ovat meille tärkeitä. Vietämme me tietysti paljon aikaa keskenämmekin. Halaamme, sylittelemme ja leikimme. Kerromme, että rakastamme. Meidän ihana perheemme!

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

Onnen keskelle tuli myös suru

Siitä on nyt tarkalleen viikko. Hain koiran veljeni luota kotiin. Kävin sen kanssa viimeisellä lenkillä. Rapsuttelin sitä takapihalla ja syötin viimeisiä herkkuja. Nostin sen viimeisen kerran autoon, ja mieheni ajoi sen kanssa eläinlääkäriin.

Koiran kuolema sattuu kovasti. Tuntuu syylliseltä. Aina välillä havahdun ajattelemaan, ettei kukaan pidä huolta siitä. Se on nyt aivan yksin. Me hylkäsimme sen.

Olen onnellinen. Sain ihanan koiran, joka kulki mukana niin monessa. Kahdentoista vuoden ajan minä pidin huolta siitä ja se piti huolta minusta. Se vei minut ulos silloinkin, kun olisin mieluummin jäänyt ikuisiksi ajoiksi itkemään sänkyyn. Se juoksi minun kanssani silloin, kun oli pakko juosta kovaa, että saisi ahdistuksen salpaamat keuhkot taas toimimaan.

Minulla on aivan älytön ikävä. En saa enää koskaan silittää sen mustaa pehmeää karvaa. Se ei enää koskaan nuku jaloissani. Se ei enää saa hepuleita pelkästä elämän ilosta. Se ei enää ulvo, kun paloauto ajaa ohi. Sen tyhjä panta makaa kä…