Siirry pääsisältöön

Yliannostus

Olen viimeisen viikon aikana viettänyt melkoisen paljon aikaa lapsi ja raskausmaailmassa. Toin vanhempieni kotoa vanhoja lelujani omaan kotiini lapsivieraita ja tulevaa lastamme varten. Viikonloppuna meillä kyläili useampikin lapsi ja maanantaina tapasin ihanat kummityttöni. Puheenaiheena ja ajatuksissa on ollut myös ystävän raskaus ja toki moni raskaus myös täällä blogimaailmassa.

Olen nauttinut lapsivieraiden seurasta täysin rinnoin. On ihanaa puuhastella ja jutustella lasten kanssa. Olen myös iloinnut toisten raskauksista vilpittömästi. On vain oikein, että tämä onnistuu edes joillakin.

Kuitenkin mieli on myös ollut todella surullinen. Silmät ovat taas kostuneet moneen kertaan ja ajatukset pyörivät lapsettomuuden ympärillä. Olin uhkarohkea, kun heittäydyin lasten maailmaan niin täysillä. Laskin suojauksen liian alas ja isku osui kovempaa kuin osasin pelätä.

Tekisi mieleni heittäytyä lattialle huutamaan, kuinka epäreilua tämä kaikki on. Minä tiedän, että olisin aivan mahtava äiti, mutta joudun odottamaan tuskaisen monta vuotta ennen kuin pääsen sen näyttämään toteen. Takanani on kolme pitkää vuotta lapsen odottamista ja hyvin todennäköisesti edessäkin on vielä saman verran vuosia, jollei enemmänkin. Jos olisimme onnistuneet heti, meillä olisi juuri vietetty kaksivuotissyntymäpäiviä. Sen sijaan meillä vietetään tylsää työntäyteistä aikuisten ihmisten elämää, jota määrittelevät hiljaisuus, yksinäisyys ja vakavuus. Meille ei koskaan kuulu mitään uutta. Me olemme pysähtyneet tähän.

Kommentit

Suvi sanoi…
Sydäntä riipaisevaa, epäreilua. Itsekin rakastan lasten kanssa puuhastelua, silloin mikään ei tunnu kipeältä. Mutta sen jälkeen..se tyhjä ja hiljainen koti..
Illusia sanoi…
Sepä se. Pitäisikö siis sen ilon jälkeen tulevan surun vuoksi jättää koko ilo väliin? Pitäisikö muistaa suojata itseään myös silloin, kun on oikeasti iloinen? Ärsyttävää, vaikeaa ja epäreilua. Sitä tämä tosiaan on!
Anonyymi sanoi…
Voi olet niin oikeassa. Kun laskee suojauksen, sattuu vielä kovempaa. Jos kaikki tämä kipu iskisi yhdellä kertaa, tappaisi se kokonaisen kaupungillisen ihmisiä. Mutta annosteltuna usealle vuodelle ja lukemattomiin hetkii se tekee juuri tuon, mitä kerrot. Elämä pysähtyy. Ilo katoaa.
Isla sanoi…
"Meille ei koskaan kuulu mitään uutta. Me olemme pysähtyneet tähän."

Tämä on ollut oma fiilikseni jo monta päivää. :(

Sinulla on pitkä tie edessä, voimia ja rohkeutta siihen! Joku päivä sinusta vielä tulee maailman paras äiti. <3
Anonyymi sanoi…
Samoja tunteita :(

Voimia kovasti.. Olen itsekin odotellut tähän suuntaan
jo pikkuhiljaa hyviä uutisia. Tällä hetkellä vain surua ja huolta ja mielessä vain yksi ajatus.. Olisinpa jo raskaana.

Elämä on siis pysähtynyt täälläkin.

Anonyymi sanoi…
Tsemppiä teille kaikille elämän haasteissa ja tunteiden vuoristoradassa. Kävin itse tuon kaiken saman läpi pohjamutia myöten mutta voin kertoa että nyt viiden vuoden ja jo hyvin päättyneen adoptioneuvonnan jälkeen elämä hymyilee taas ja ajatukset on tulevassa. Antakaa aikaa asioiden läpikäynnille ja olkaa armollisia itsellenne, huonojakin päiviä on meillä kaikilla.
emminkainen sanoi…
Kuulostaa niiin tutulta! Elämä on pysähtynyt täälläkin.. Ei voi muuta kun toivoa parasta, yrittää jaksaa tässä suossa.. Tsemppiä! <3
Illusia sanoi…
Kiitos tuhannesti kommenteistanne! Vaikka en kenellekään näitä tunteita toivo, on aina niin ihanaa huomata, että en ole tunteineni yksin. Olette tärkeitä!
Anonyymi sanoi…
Voi kyllä sinä pääset äitiyttäsi vielä toteuttamaan!!

Itselläni meni myös monta vuotta ja nyt vihdoin olen äiti ja nautin siitä suunnattomasti. En minäkään aina uskonut tähän pääseväni tähän pisteeseen. Oli vaan pakko päästää irti ja toivoa, että joskus lapsen saisin. Arki työssäkäyvänä lapsettomana hamaan tulevaisuuteen tuntui harmaalta ja loputtomalta.

Enpä osaa muuten lohduttaa kuin koita jaksaa arkea ja muista haaveilla. Sitten kun sattuu nähdä muiden lapsia niin anna sattua oikein kovaa ja sure. Itselläni lähtökohta oli kehnompi kuin sinulla, mutta elämä yllättää ja muuttaa suuntaa. Tsemppiä! Sinusta tulee ihana äiti!
Illusia sanoi…
Kiitos koskettavista sanoista!
Muru sanoi…
Tämän tekstin kun luin niin vasta huomasin, että itse olen sysänny lapset elämästäni ihan kokonaan. En ole nähnyt kummilastani moneen kuukauteen, vaikka ei mikään pieni enää olekkaan. Jotenkin vain sattuu katsoa sitä äidin ja lapsen välistä sidettä, sitä tunnetta joka molemmista huokuu.

Erään aikasemmin hyvän ystävän kanssa välit erkaantuneet, koska hällä aika menee perhe arkea pyörittäessä.

Ehkä otan seuraavan 2vkon omaksi haasteetksi käydä moikkaamassa kummilastani.

Todella paljon kiitoksia, kun herättelit minuakin tekstilläsi. ♥
Anonyymi sanoi…
Löysin blogisi uuestaan muutaman kuukauden tauon jälkeen. Toivon todellakin, että saat oman pienokaisesi. On outoa, miten kovin aivan tuntemattoman tilanne itseä koskettaa. Olet ajatuksissani. Tiedän että sinusta tulee hyvä äiti. Voimia ja jaksamista, aina odotus palkitaan.
Illusia sanoi…
Muru: Ole hyvä ja kiitos itsellesi! Lasten näkeminen on rankkaa, mutta kyllä siinä varmasti lopulta jää plussan puolelle. Niin haluan uskoa.

Anonyymi: Kiitos kovasti. On tärkeää kuulla hyvistä toiveista. Myös tuntemattomilta. Aurinkoa sinulle!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

"Naakat lentää yhdessä"

Minun on pitänyt kirjoittaa moneen otteeseen lapsen kielen kehittymisestä. Se on niin kiinnostavaa! Kiinnostavaa sekä yksityisesti että ammatillisesti.

Olen aloittanutkin sen postauksen kirjoittamista, mutta en ole ehtinyt sitä tehdä. En vielä hautaa ajatusta, mutta totean tässä vaiheessa sen, että kieli on kehittynyt käsittämättömän huimaa vauhtia.

Tänään hän kertoi minulle bussimatkalla esimerkiksi nämä asiat:
"Aurinko laskee alas. On menny jo. Hämärää. Pimeää. Valo päällä. Yö."
"Naakat lentää yhdessä. Lentää taivaalla. Sininen taivas."
"Junaa ei tankata. Sähkö tulee ylhäältä. Sähköjohto ylhäällä."
"Isi-ukkeli on jo kotona. Isi bussilla kotiin. Isi odottaa. Kissat odottaa."

Hän siis puhuu jo suomea. Voi kun itsekin oppisi kieliä tuota tahtia!

Vertaiset vertaansa vailla

Olen todella tyytyväinen siihen, että asuinpaikaksemme on valikoitunut yksi Suomen suurimmista kaupungeista. Täältä löytyy nimittäin kaikkea, mitä tarvitsen. Myös paljon muita adoptioperheitä.
Tapaamme muita adoptioperheitä virallisissa tapaamisissa kaksi kertaa kuukaudessa. On isompi adoptiokerho, joka kokoontuu viikonloppuna ja pienempi, joka kokoontuu arkisena aamupäivänä.
Eniten kadun odotuksessani sitä, että en ikinä etsiytynyt näihin kerhoihin. Odottaminen tuntui niin epävarmalta ja tuskastuttavalta, että pelkäsin tavata perheitä. Pelkäsin, että ikävä kasvaisi liian kovaksi ja että lasten ja vanhempien näkeminen riipaisisi yhtä syvältä kuin kriisin pahimpana aikana. 
Olisi kannattanut päästä pelosta yli. Olisin nähnyt, kuinka tavallista ja luonnollista elämä adoptiolapsen kanssa on. Kuinka tuoreetkin perheet voivat poistua kotoaan ja osallistua kerhoon. Kuinka erityistarpeet, kiintymyssuhteet ja muut ongelmat eivät olekaan olemista määrittävä tekijä. Kuinka iloista ja riehakasta…