Siirry pääsisältöön

Yliannostus

Olen viimeisen viikon aikana viettänyt melkoisen paljon aikaa lapsi ja raskausmaailmassa. Toin vanhempieni kotoa vanhoja lelujani omaan kotiini lapsivieraita ja tulevaa lastamme varten. Viikonloppuna meillä kyläili useampikin lapsi ja maanantaina tapasin ihanat kummityttöni. Puheenaiheena ja ajatuksissa on ollut myös ystävän raskaus ja toki moni raskaus myös täällä blogimaailmassa.

Olen nauttinut lapsivieraiden seurasta täysin rinnoin. On ihanaa puuhastella ja jutustella lasten kanssa. Olen myös iloinnut toisten raskauksista vilpittömästi. On vain oikein, että tämä onnistuu edes joillakin.

Kuitenkin mieli on myös ollut todella surullinen. Silmät ovat taas kostuneet moneen kertaan ja ajatukset pyörivät lapsettomuuden ympärillä. Olin uhkarohkea, kun heittäydyin lasten maailmaan niin täysillä. Laskin suojauksen liian alas ja isku osui kovempaa kuin osasin pelätä.

Tekisi mieleni heittäytyä lattialle huutamaan, kuinka epäreilua tämä kaikki on. Minä tiedän, että olisin aivan mahtava äiti, mutta joudun odottamaan tuskaisen monta vuotta ennen kuin pääsen sen näyttämään toteen. Takanani on kolme pitkää vuotta lapsen odottamista ja hyvin todennäköisesti edessäkin on vielä saman verran vuosia, jollei enemmänkin. Jos olisimme onnistuneet heti, meillä olisi juuri vietetty kaksivuotissyntymäpäiviä. Sen sijaan meillä vietetään tylsää työntäyteistä aikuisten ihmisten elämää, jota määrittelevät hiljaisuus, yksinäisyys ja vakavuus. Meille ei koskaan kuulu mitään uutta. Me olemme pysähtyneet tähän.

Kommentit

Suvi sanoi…
Sydäntä riipaisevaa, epäreilua. Itsekin rakastan lasten kanssa puuhastelua, silloin mikään ei tunnu kipeältä. Mutta sen jälkeen..se tyhjä ja hiljainen koti..
Illusia sanoi…
Sepä se. Pitäisikö siis sen ilon jälkeen tulevan surun vuoksi jättää koko ilo väliin? Pitäisikö muistaa suojata itseään myös silloin, kun on oikeasti iloinen? Ärsyttävää, vaikeaa ja epäreilua. Sitä tämä tosiaan on!
Anonyymi sanoi…
Voi olet niin oikeassa. Kun laskee suojauksen, sattuu vielä kovempaa. Jos kaikki tämä kipu iskisi yhdellä kertaa, tappaisi se kokonaisen kaupungillisen ihmisiä. Mutta annosteltuna usealle vuodelle ja lukemattomiin hetkii se tekee juuri tuon, mitä kerrot. Elämä pysähtyy. Ilo katoaa.
Isla sanoi…
"Meille ei koskaan kuulu mitään uutta. Me olemme pysähtyneet tähän."

Tämä on ollut oma fiilikseni jo monta päivää. :(

Sinulla on pitkä tie edessä, voimia ja rohkeutta siihen! Joku päivä sinusta vielä tulee maailman paras äiti. <3
Anonyymi sanoi…
Samoja tunteita :(

Voimia kovasti.. Olen itsekin odotellut tähän suuntaan
jo pikkuhiljaa hyviä uutisia. Tällä hetkellä vain surua ja huolta ja mielessä vain yksi ajatus.. Olisinpa jo raskaana.

Elämä on siis pysähtynyt täälläkin.

Anonyymi sanoi…
Tsemppiä teille kaikille elämän haasteissa ja tunteiden vuoristoradassa. Kävin itse tuon kaiken saman läpi pohjamutia myöten mutta voin kertoa että nyt viiden vuoden ja jo hyvin päättyneen adoptioneuvonnan jälkeen elämä hymyilee taas ja ajatukset on tulevassa. Antakaa aikaa asioiden läpikäynnille ja olkaa armollisia itsellenne, huonojakin päiviä on meillä kaikilla.
emminkainen sanoi…
Kuulostaa niiin tutulta! Elämä on pysähtynyt täälläkin.. Ei voi muuta kun toivoa parasta, yrittää jaksaa tässä suossa.. Tsemppiä! <3
Illusia sanoi…
Kiitos tuhannesti kommenteistanne! Vaikka en kenellekään näitä tunteita toivo, on aina niin ihanaa huomata, että en ole tunteineni yksin. Olette tärkeitä!
Anonyymi sanoi…
Voi kyllä sinä pääset äitiyttäsi vielä toteuttamaan!!

Itselläni meni myös monta vuotta ja nyt vihdoin olen äiti ja nautin siitä suunnattomasti. En minäkään aina uskonut tähän pääseväni tähän pisteeseen. Oli vaan pakko päästää irti ja toivoa, että joskus lapsen saisin. Arki työssäkäyvänä lapsettomana hamaan tulevaisuuteen tuntui harmaalta ja loputtomalta.

Enpä osaa muuten lohduttaa kuin koita jaksaa arkea ja muista haaveilla. Sitten kun sattuu nähdä muiden lapsia niin anna sattua oikein kovaa ja sure. Itselläni lähtökohta oli kehnompi kuin sinulla, mutta elämä yllättää ja muuttaa suuntaa. Tsemppiä! Sinusta tulee ihana äiti!
Illusia sanoi…
Kiitos koskettavista sanoista!
Muru sanoi…
Tämän tekstin kun luin niin vasta huomasin, että itse olen sysänny lapset elämästäni ihan kokonaan. En ole nähnyt kummilastani moneen kuukauteen, vaikka ei mikään pieni enää olekkaan. Jotenkin vain sattuu katsoa sitä äidin ja lapsen välistä sidettä, sitä tunnetta joka molemmista huokuu.

Erään aikasemmin hyvän ystävän kanssa välit erkaantuneet, koska hällä aika menee perhe arkea pyörittäessä.

Ehkä otan seuraavan 2vkon omaksi haasteetksi käydä moikkaamassa kummilastani.

Todella paljon kiitoksia, kun herättelit minuakin tekstilläsi. ♥
Anonyymi sanoi…
Löysin blogisi uuestaan muutaman kuukauden tauon jälkeen. Toivon todellakin, että saat oman pienokaisesi. On outoa, miten kovin aivan tuntemattoman tilanne itseä koskettaa. Olet ajatuksissani. Tiedän että sinusta tulee hyvä äiti. Voimia ja jaksamista, aina odotus palkitaan.
Illusia sanoi…
Muru: Ole hyvä ja kiitos itsellesi! Lasten näkeminen on rankkaa, mutta kyllä siinä varmasti lopulta jää plussan puolelle. Niin haluan uskoa.

Anonyymi: Kiitos kovasti. On tärkeää kuulla hyvistä toiveista. Myös tuntemattomilta. Aurinkoa sinulle!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emme me lukkiutuneetkaan kotiin

Adoptioon valmistautuessamme kävimme kursseilla ja neuvonnassa. Niistä jäi monia asioita mieleen. Yksi niistä asioista on se, että kiintymyssuhteen kehittymisen vuoksi olisi hyvä rauhoittaa aluksi elämä oman perheen keskeiseksi. Lapsen on hyvä oppia ensin tuntemaan omat vanhemmat ja vasta sitten alkaa tutustua muuhun maailmaan.
Me emme ole totelleet.
Jo hakumatkalla kyläilimme tuttavaperheessä ja kotiin päästyämme olemme tavanneet monia ihmisiä. Tietysti monet haluavat nähdä meidät. Ja me haluamme nähdä ystäviämme ja perhettämme! Tietenkin haluamme. Meillä oli heitä aivan älytön ikävä silloin, kun vietimme melkein neljä viikkoa hotellin muurien sisäpuolella tutustumassa toisiimme.
Meidän elämämme on sellaista. Me tapaamme ihmisiä, koska ihmiset ovat meille tärkeitä. Vietämme me tietysti paljon aikaa keskenämmekin. Halaamme, sylittelemme ja leikimme. Kerromme, että rakastamme. Meidän ihana perheemme!

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

Onnen keskelle tuli myös suru

Siitä on nyt tarkalleen viikko. Hain koiran veljeni luota kotiin. Kävin sen kanssa viimeisellä lenkillä. Rapsuttelin sitä takapihalla ja syötin viimeisiä herkkuja. Nostin sen viimeisen kerran autoon, ja mieheni ajoi sen kanssa eläinlääkäriin.

Koiran kuolema sattuu kovasti. Tuntuu syylliseltä. Aina välillä havahdun ajattelemaan, ettei kukaan pidä huolta siitä. Se on nyt aivan yksin. Me hylkäsimme sen.

Olen onnellinen. Sain ihanan koiran, joka kulki mukana niin monessa. Kahdentoista vuoden ajan minä pidin huolta siitä ja se piti huolta minusta. Se vei minut ulos silloinkin, kun olisin mieluummin jäänyt ikuisiksi ajoiksi itkemään sänkyyn. Se juoksi minun kanssani silloin, kun oli pakko juosta kovaa, että saisi ahdistuksen salpaamat keuhkot taas toimimaan.

Minulla on aivan älytön ikävä. En saa enää koskaan silittää sen mustaa pehmeää karvaa. Se ei enää koskaan nuku jaloissani. Se ei enää saa hepuleita pelkästä elämän ilosta. Se ei enää ulvo, kun paloauto ajaa ohi. Sen tyhjä panta makaa kä…