Sivun näyttöjä yhteensä

torstai 19. syyskuuta 2013

Puhelu lääkärin kanssa

Kävin viime viikolla jälleen kerran verikokeissa. Tiistaina lääkäri soitti ja kertoi, että kasvainarvo (ca 12-5) on laskenut kevään 72:sta 34:ään. Orgametril on siis auttanut ja sen suhteen asiat ovat nyt hyvin. Jatkan lääkkeen syömistä ainakin tulevaan huhtikuuhun saakka, jolloin minulla on seuraava aika polille.

Sitten lääkäri alkoi kysellä suunnitelmistamme. Olemmeko jo aloittaneet adoptioprosessin? Olemmeko vielä ajatelleet hoitoja? Polilla olisi nimittäin lahja-alkioita odottamassa vastaanottajaa. Olisimmeko me kiinnostuneita?

Vastasin ajattelematta, suoraan selkärangasta, että emme ole enää kiinnostuneita. Sitten aloin ajatella asiaa. Olisiko yrittäminen vielä kerran järkevää? Pitäisikö kuitenkin vielä kokeilla? Pitäisi ainakin kysyä miehen mielipidettä ja sen toki teimme. Lyhyen keskustelun jälkeen tulimme siihen tulokseen, että emme todellakaan ole kiinnostuneita hoitojen jatkamisesta lahja-alkioilla. Se polku on meidän osaltamme jo ohi, emmekä halua joutua takaisin siihen kamalaan toivojen ja pettymysten pyörteeseen. Olemme ehtineet elää sitä elämää aivan tarpeeksi. En halua joutua toipumaan pettymyksistä taas kerran. Ja mikä tärkeintä: en ole valmis luopumaan unelmasta adoptiolapsesta. En halua enää luopua siitä mielikuvituslapsesta, jolla on suklaanvärinen iho ja kiharat, pikimustat hiukset.

Se tuntuu hyvältä. Minä olen jo päästänyt irti biologisen lapsen haaveesta ja minulla on tilalla aivan uusi haave, joka tuntuu juuri omalta.

perjantai 6. syyskuuta 2013

Tottumus

Vaikka lapsettomuuden vuosipäivä aiheuttikin pientä matalapainetta, olen huomannut suuren etenemisen surussani. Olen alkanut tottua tähän. Lapsettomuus on muuttunut osaksi identiteettiäni eikä se enää joka ikinen kerta mieleen tai puheeseen tullessaan tunnu viiltävän pahalta.

Puhuin aiheesta minulle enemmän tai vähemmän tutun naisporukan kanssa. Siinä jutellessani huomasin, että aiheesta puhuessani minulle ei enää nouse pala kurkkuun enkä joudu pidättämään kyyneleitäni. Pystyn puhumaan aiheesta aivan asiallisesti. Se tuntui hyvältä.

Tuntui myös hyvältä kertoa asiasta ihmisille. Ehkä avoimuudella vaikutan vähintään siihen, että ihmiset tajuaisivat miettiä pariin otteeseen, ennen kuin utelevat toisen raskausasioista. Kai tämä on osaltani jonkinlaista tietoisuuskampanjaa.

tiistai 3. syyskuuta 2013

Vuosipäivä

Lapsettomuutemme vuosipäivän (ja hääpäivämme) aamuna minut pudotettiin taas maanpinnalle:
"Odotatko sinä vauvaa?"
"No en odota." (Vaikka olisi pitänyt sanoa, että odotan. Olen odottanut jo kolme vuotta ja odotan varmasti vielä toisetkin kolme. Ja tämä mahani. Se on täynnä läskiä, jota yritän nyt kovasti pudottaa.)
"No se oli varmaan vain tuo takki, kun se tuolla tavalla pullottaa", yritti kysyjä paikata.
Hauku nyt vielä tämä uusi takkinikin!