Siirry pääsisältöön

Puhelu lääkärin kanssa

Kävin viime viikolla jälleen kerran verikokeissa. Tiistaina lääkäri soitti ja kertoi, että kasvainarvo (ca 12-5) on laskenut kevään 72:sta 34:ään. Orgametril on siis auttanut ja sen suhteen asiat ovat nyt hyvin. Jatkan lääkkeen syömistä ainakin tulevaan huhtikuuhun saakka, jolloin minulla on seuraava aika polille.

Sitten lääkäri alkoi kysellä suunnitelmistamme. Olemmeko jo aloittaneet adoptioprosessin? Olemmeko vielä ajatelleet hoitoja? Polilla olisi nimittäin lahja-alkioita odottamassa vastaanottajaa. Olisimmeko me kiinnostuneita?

Vastasin ajattelematta, suoraan selkärangasta, että emme ole enää kiinnostuneita. Sitten aloin ajatella asiaa. Olisiko yrittäminen vielä kerran järkevää? Pitäisikö kuitenkin vielä kokeilla? Pitäisi ainakin kysyä miehen mielipidettä ja sen toki teimme. Lyhyen keskustelun jälkeen tulimme siihen tulokseen, että emme todellakaan ole kiinnostuneita hoitojen jatkamisesta lahja-alkioilla. Se polku on meidän osaltamme jo ohi, emmekä halua joutua takaisin siihen kamalaan toivojen ja pettymysten pyörteeseen. Olemme ehtineet elää sitä elämää aivan tarpeeksi. En halua joutua toipumaan pettymyksistä taas kerran. Ja mikä tärkeintä: en ole valmis luopumaan unelmasta adoptiolapsesta. En halua enää luopua siitä mielikuvituslapsesta, jolla on suklaanvärinen iho ja kiharat, pikimustat hiukset.

Se tuntuu hyvältä. Minä olen jo päästänyt irti biologisen lapsen haaveesta ja minulla on tilalla aivan uusi haave, joka tuntuu juuri omalta.

Kommentit

Tuulen kuiskaus sanoi…
Kuulostat vahvalta naiselta, joka on oppinut elämään kohtalonsa kanssa. Olen ikionnellinen blogistasi ja ajatustesi jakamisesta kanssani.
Ajatus mielikuvituslapsestasi on ihana. Haluan jakaa sen kanssasi.
Turnip sanoi…
Olet ihan hurjan vahva ja uskon että olette ehdottoman oikealla polulla joka toivottavasti vie teidät koko ajan lähemmäs sitä hetkeä kun saatte juuri sen teidän oman syliinne <3
Odotellen sanoi…
Miten ihanaa kuulla. Toivottavasti se mielikuvituslapsi pian muuttuu oikeaksi ja löytää teille kotiin.
Inka sanoi…
Kuulostaa niin hyvältä. Itseä pitää kuunnella tarkasti tällaisissa asioissa. Muutenkin sinusta on ollut aistittavissa jonkin asteista toipumista. Olet niin ihailtava ihminen!
Illusia sanoi…
Kiitos todella paljon kommenteistanne! Nyt sen jo uskallan sanoa: Minä toivun tästä ja se tuntuu todella hyvältä. Helppoa tämä ei ole ollut eikä ole jatkossakaan. Vahvaltakaan ei ole tuntunut, mutta kyllä tästä selvitään.
Anonyymi sanoi…
Vau. Tuli kylmät väreet.

Sara
Anonyymi sanoi…
Pian teillä alkaa neuvonta, yksi ja tärkeä askel lähemmäs unelmaanne:)
Anonyymi sanoi…
Meillä on pieni, jolla on suklaanvärinen iho ja kiharat, pikimustat hiukset, ja se on maailman paras tyyppi! Tsemppiä ja voimia prosessiin ja siihen että tekin saatte vihdoinkin sen oman maailman parhaan tyypin! t: Nippe
Illusia sanoi…
Niinpä! Neuvonta alkaa ihan kohta. Enää kuukauden verran odottelua!

Nippe: Kiitos ja ihana kuulla!
Muru sanoi…
Nostan hattua. Wau. Oot vahva.

Mä itse varmasti olisin tuossa tilanteessa vastannut myöstävästi. Ei ois ollu vahvuutta sanoa kieltävästi.

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

"Naakat lentää yhdessä"

Minun on pitänyt kirjoittaa moneen otteeseen lapsen kielen kehittymisestä. Se on niin kiinnostavaa! Kiinnostavaa sekä yksityisesti että ammatillisesti.

Olen aloittanutkin sen postauksen kirjoittamista, mutta en ole ehtinyt sitä tehdä. En vielä hautaa ajatusta, mutta totean tässä vaiheessa sen, että kieli on kehittynyt käsittämättömän huimaa vauhtia.

Tänään hän kertoi minulle bussimatkalla esimerkiksi nämä asiat:
"Aurinko laskee alas. On menny jo. Hämärää. Pimeää. Valo päällä. Yö."
"Naakat lentää yhdessä. Lentää taivaalla. Sininen taivas."
"Junaa ei tankata. Sähkö tulee ylhäältä. Sähköjohto ylhäällä."
"Isi-ukkeli on jo kotona. Isi bussilla kotiin. Isi odottaa. Kissat odottaa."

Hän siis puhuu jo suomea. Voi kun itsekin oppisi kieliä tuota tahtia!

Vertaiset vertaansa vailla

Olen todella tyytyväinen siihen, että asuinpaikaksemme on valikoitunut yksi Suomen suurimmista kaupungeista. Täältä löytyy nimittäin kaikkea, mitä tarvitsen. Myös paljon muita adoptioperheitä.
Tapaamme muita adoptioperheitä virallisissa tapaamisissa kaksi kertaa kuukaudessa. On isompi adoptiokerho, joka kokoontuu viikonloppuna ja pienempi, joka kokoontuu arkisena aamupäivänä.
Eniten kadun odotuksessani sitä, että en ikinä etsiytynyt näihin kerhoihin. Odottaminen tuntui niin epävarmalta ja tuskastuttavalta, että pelkäsin tavata perheitä. Pelkäsin, että ikävä kasvaisi liian kovaksi ja että lasten ja vanhempien näkeminen riipaisisi yhtä syvältä kuin kriisin pahimpana aikana. 
Olisi kannattanut päästä pelosta yli. Olisin nähnyt, kuinka tavallista ja luonnollista elämä adoptiolapsen kanssa on. Kuinka tuoreetkin perheet voivat poistua kotoaan ja osallistua kerhoon. Kuinka erityistarpeet, kiintymyssuhteet ja muut ongelmat eivät olekaan olemista määrittävä tekijä. Kuinka iloista ja riehakasta…