Siirry pääsisältöön

Puhelu lääkärin kanssa

Kävin viime viikolla jälleen kerran verikokeissa. Tiistaina lääkäri soitti ja kertoi, että kasvainarvo (ca 12-5) on laskenut kevään 72:sta 34:ään. Orgametril on siis auttanut ja sen suhteen asiat ovat nyt hyvin. Jatkan lääkkeen syömistä ainakin tulevaan huhtikuuhun saakka, jolloin minulla on seuraava aika polille.

Sitten lääkäri alkoi kysellä suunnitelmistamme. Olemmeko jo aloittaneet adoptioprosessin? Olemmeko vielä ajatelleet hoitoja? Polilla olisi nimittäin lahja-alkioita odottamassa vastaanottajaa. Olisimmeko me kiinnostuneita?

Vastasin ajattelematta, suoraan selkärangasta, että emme ole enää kiinnostuneita. Sitten aloin ajatella asiaa. Olisiko yrittäminen vielä kerran järkevää? Pitäisikö kuitenkin vielä kokeilla? Pitäisi ainakin kysyä miehen mielipidettä ja sen toki teimme. Lyhyen keskustelun jälkeen tulimme siihen tulokseen, että emme todellakaan ole kiinnostuneita hoitojen jatkamisesta lahja-alkioilla. Se polku on meidän osaltamme jo ohi, emmekä halua joutua takaisin siihen kamalaan toivojen ja pettymysten pyörteeseen. Olemme ehtineet elää sitä elämää aivan tarpeeksi. En halua joutua toipumaan pettymyksistä taas kerran. Ja mikä tärkeintä: en ole valmis luopumaan unelmasta adoptiolapsesta. En halua enää luopua siitä mielikuvituslapsesta, jolla on suklaanvärinen iho ja kiharat, pikimustat hiukset.

Se tuntuu hyvältä. Minä olen jo päästänyt irti biologisen lapsen haaveesta ja minulla on tilalla aivan uusi haave, joka tuntuu juuri omalta.

Kommentit

Tuulen kuiskaus sanoi…
Kuulostat vahvalta naiselta, joka on oppinut elämään kohtalonsa kanssa. Olen ikionnellinen blogistasi ja ajatustesi jakamisesta kanssani.
Ajatus mielikuvituslapsestasi on ihana. Haluan jakaa sen kanssasi.
Turnip sanoi…
Olet ihan hurjan vahva ja uskon että olette ehdottoman oikealla polulla joka toivottavasti vie teidät koko ajan lähemmäs sitä hetkeä kun saatte juuri sen teidän oman syliinne <3
Odotellen sanoi…
Miten ihanaa kuulla. Toivottavasti se mielikuvituslapsi pian muuttuu oikeaksi ja löytää teille kotiin.
Inka sanoi…
Kuulostaa niin hyvältä. Itseä pitää kuunnella tarkasti tällaisissa asioissa. Muutenkin sinusta on ollut aistittavissa jonkin asteista toipumista. Olet niin ihailtava ihminen!
Illusia sanoi…
Kiitos todella paljon kommenteistanne! Nyt sen jo uskallan sanoa: Minä toivun tästä ja se tuntuu todella hyvältä. Helppoa tämä ei ole ollut eikä ole jatkossakaan. Vahvaltakaan ei ole tuntunut, mutta kyllä tästä selvitään.
Anonyymi sanoi…
Vau. Tuli kylmät väreet.

Sara
Anonyymi sanoi…
Pian teillä alkaa neuvonta, yksi ja tärkeä askel lähemmäs unelmaanne:)
Anonyymi sanoi…
Meillä on pieni, jolla on suklaanvärinen iho ja kiharat, pikimustat hiukset, ja se on maailman paras tyyppi! Tsemppiä ja voimia prosessiin ja siihen että tekin saatte vihdoinkin sen oman maailman parhaan tyypin! t: Nippe
Illusia sanoi…
Niinpä! Neuvonta alkaa ihan kohta. Enää kuukauden verran odottelua!

Nippe: Kiitos ja ihana kuulla!
Muru sanoi…
Nostan hattua. Wau. Oot vahva.

Mä itse varmasti olisin tuossa tilanteessa vastannut myöstävästi. Ei ois ollu vahvuutta sanoa kieltävästi.

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emme me lukkiutuneetkaan kotiin

Adoptioon valmistautuessamme kävimme kursseilla ja neuvonnassa. Niistä jäi monia asioita mieleen. Yksi niistä asioista on se, että kiintymyssuhteen kehittymisen vuoksi olisi hyvä rauhoittaa aluksi elämä oman perheen keskeiseksi. Lapsen on hyvä oppia ensin tuntemaan omat vanhemmat ja vasta sitten alkaa tutustua muuhun maailmaan.
Me emme ole totelleet.
Jo hakumatkalla kyläilimme tuttavaperheessä ja kotiin päästyämme olemme tavanneet monia ihmisiä. Tietysti monet haluavat nähdä meidät. Ja me haluamme nähdä ystäviämme ja perhettämme! Tietenkin haluamme. Meillä oli heitä aivan älytön ikävä silloin, kun vietimme melkein neljä viikkoa hotellin muurien sisäpuolella tutustumassa toisiimme.
Meidän elämämme on sellaista. Me tapaamme ihmisiä, koska ihmiset ovat meille tärkeitä. Vietämme me tietysti paljon aikaa keskenämmekin. Halaamme, sylittelemme ja leikimme. Kerromme, että rakastamme. Meidän ihana perheemme!

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

Onnen keskelle tuli myös suru

Siitä on nyt tarkalleen viikko. Hain koiran veljeni luota kotiin. Kävin sen kanssa viimeisellä lenkillä. Rapsuttelin sitä takapihalla ja syötin viimeisiä herkkuja. Nostin sen viimeisen kerran autoon, ja mieheni ajoi sen kanssa eläinlääkäriin.

Koiran kuolema sattuu kovasti. Tuntuu syylliseltä. Aina välillä havahdun ajattelemaan, ettei kukaan pidä huolta siitä. Se on nyt aivan yksin. Me hylkäsimme sen.

Olen onnellinen. Sain ihanan koiran, joka kulki mukana niin monessa. Kahdentoista vuoden ajan minä pidin huolta siitä ja se piti huolta minusta. Se vei minut ulos silloinkin, kun olisin mieluummin jäänyt ikuisiksi ajoiksi itkemään sänkyyn. Se juoksi minun kanssani silloin, kun oli pakko juosta kovaa, että saisi ahdistuksen salpaamat keuhkot taas toimimaan.

Minulla on aivan älytön ikävä. En saa enää koskaan silittää sen mustaa pehmeää karvaa. Se ei enää koskaan nuku jaloissani. Se ei enää saa hepuleita pelkästä elämän ilosta. Se ei enää ulvo, kun paloauto ajaa ohi. Sen tyhjä panta makaa kä…