Siirry pääsisältöön

Vuosipäivä

Lapsettomuutemme vuosipäivän (ja hääpäivämme) aamuna minut pudotettiin taas maanpinnalle:
"Odotatko sinä vauvaa?"
"No en odota." (Vaikka olisi pitänyt sanoa, että odotan. Olen odottanut jo kolme vuotta ja odotan varmasti vielä toisetkin kolme. Ja tämä mahani. Se on täynnä läskiä, jota yritän nyt kovasti pudottaa.)
"No se oli varmaan vain tuo takki, kun se tuolla tavalla pullottaa", yritti kysyjä paikata.
Hauku nyt vielä tämä uusi takkinikin!

Kommentit

Laura sanoi…
Voi jestas! Miten ne jotkut osaakaan olla niin asiattomia. Toivottavasti saat unohdettua nuo ajattelemattomat idiootit, ja keskityttyä noista tuohon mukavimpaan eli hääpäivään.
Suvi sanoi…
Voi arrgghh tuota ihmisten ajattelemattomuutta! Kyllä uteliaisuudellakin pitäisi joku raja olla.
Illusia sanoi…
Kiitos teille! Ärsyttävintä tässä on, että tällaiset kommentoijat eivät tarkoita ollenkaan pahaa. He ovat vain ajattelemattomia ja sen vuoksi suuttuminenkin tuntuisi ylimitoitetulta.

Jonkin verran matalapainetta tämä vuosipäivä on aiheuttanut, mutta kyllä surulta taitaa jo suurin kärki olla katkennut.
Anonyymi sanoi…
Voi luoja! Sinänsä on hyvä ettei tarkoita pahaa, mutta toisaalta sitten he eivät myöskään opi koska luulee aina tekevänsä oikein.
Illusia sanoi…
Tuo on kyllä totta! Harmittavaa, että sitä jää kuitenkin itse aina hiljaiseksi eikä saa lauottua sitä, mitä haluaisi laukoa.
Muru sanoi…
Nämä on taas näitä ihmisten möläytyksiä, joita ei halua kuulla.

Itse olen 2 kerta joutunut kokemaan tuon saman ja silloin teki kans mieli sanoa et, kyllä monta vuotta tässä jo on odoteltu. Mutta sitä vaan hämmentyy ja sopertaa jotain vastaukseksi.

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

"Naakat lentää yhdessä"

Minun on pitänyt kirjoittaa moneen otteeseen lapsen kielen kehittymisestä. Se on niin kiinnostavaa! Kiinnostavaa sekä yksityisesti että ammatillisesti.

Olen aloittanutkin sen postauksen kirjoittamista, mutta en ole ehtinyt sitä tehdä. En vielä hautaa ajatusta, mutta totean tässä vaiheessa sen, että kieli on kehittynyt käsittämättömän huimaa vauhtia.

Tänään hän kertoi minulle bussimatkalla esimerkiksi nämä asiat:
"Aurinko laskee alas. On menny jo. Hämärää. Pimeää. Valo päällä. Yö."
"Naakat lentää yhdessä. Lentää taivaalla. Sininen taivas."
"Junaa ei tankata. Sähkö tulee ylhäältä. Sähköjohto ylhäällä."
"Isi-ukkeli on jo kotona. Isi bussilla kotiin. Isi odottaa. Kissat odottaa."

Hän siis puhuu jo suomea. Voi kun itsekin oppisi kieliä tuota tahtia!

Vertaiset vertaansa vailla

Olen todella tyytyväinen siihen, että asuinpaikaksemme on valikoitunut yksi Suomen suurimmista kaupungeista. Täältä löytyy nimittäin kaikkea, mitä tarvitsen. Myös paljon muita adoptioperheitä.
Tapaamme muita adoptioperheitä virallisissa tapaamisissa kaksi kertaa kuukaudessa. On isompi adoptiokerho, joka kokoontuu viikonloppuna ja pienempi, joka kokoontuu arkisena aamupäivänä.
Eniten kadun odotuksessani sitä, että en ikinä etsiytynyt näihin kerhoihin. Odottaminen tuntui niin epävarmalta ja tuskastuttavalta, että pelkäsin tavata perheitä. Pelkäsin, että ikävä kasvaisi liian kovaksi ja että lasten ja vanhempien näkeminen riipaisisi yhtä syvältä kuin kriisin pahimpana aikana. 
Olisi kannattanut päästä pelosta yli. Olisin nähnyt, kuinka tavallista ja luonnollista elämä adoptiolapsen kanssa on. Kuinka tuoreetkin perheet voivat poistua kotoaan ja osallistua kerhoon. Kuinka erityistarpeet, kiintymyssuhteet ja muut ongelmat eivät olekaan olemista määrittävä tekijä. Kuinka iloista ja riehakasta…