Siirry pääsisältöön

Vuosipäivä

Lapsettomuutemme vuosipäivän (ja hääpäivämme) aamuna minut pudotettiin taas maanpinnalle:
"Odotatko sinä vauvaa?"
"No en odota." (Vaikka olisi pitänyt sanoa, että odotan. Olen odottanut jo kolme vuotta ja odotan varmasti vielä toisetkin kolme. Ja tämä mahani. Se on täynnä läskiä, jota yritän nyt kovasti pudottaa.)
"No se oli varmaan vain tuo takki, kun se tuolla tavalla pullottaa", yritti kysyjä paikata.
Hauku nyt vielä tämä uusi takkinikin!

Kommentit

Laura sanoi…
Voi jestas! Miten ne jotkut osaakaan olla niin asiattomia. Toivottavasti saat unohdettua nuo ajattelemattomat idiootit, ja keskityttyä noista tuohon mukavimpaan eli hääpäivään.
Suvi sanoi…
Voi arrgghh tuota ihmisten ajattelemattomuutta! Kyllä uteliaisuudellakin pitäisi joku raja olla.
Illusia sanoi…
Kiitos teille! Ärsyttävintä tässä on, että tällaiset kommentoijat eivät tarkoita ollenkaan pahaa. He ovat vain ajattelemattomia ja sen vuoksi suuttuminenkin tuntuisi ylimitoitetulta.

Jonkin verran matalapainetta tämä vuosipäivä on aiheuttanut, mutta kyllä surulta taitaa jo suurin kärki olla katkennut.
Anonyymi sanoi…
Voi luoja! Sinänsä on hyvä ettei tarkoita pahaa, mutta toisaalta sitten he eivät myöskään opi koska luulee aina tekevänsä oikein.
Illusia sanoi…
Tuo on kyllä totta! Harmittavaa, että sitä jää kuitenkin itse aina hiljaiseksi eikä saa lauottua sitä, mitä haluaisi laukoa.
Muru sanoi…
Nämä on taas näitä ihmisten möläytyksiä, joita ei halua kuulla.

Itse olen 2 kerta joutunut kokemaan tuon saman ja silloin teki kans mieli sanoa et, kyllä monta vuotta tässä jo on odoteltu. Mutta sitä vaan hämmentyy ja sopertaa jotain vastaukseksi.

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emme me lukkiutuneetkaan kotiin

Adoptioon valmistautuessamme kävimme kursseilla ja neuvonnassa. Niistä jäi monia asioita mieleen. Yksi niistä asioista on se, että kiintymyssuhteen kehittymisen vuoksi olisi hyvä rauhoittaa aluksi elämä oman perheen keskeiseksi. Lapsen on hyvä oppia ensin tuntemaan omat vanhemmat ja vasta sitten alkaa tutustua muuhun maailmaan.
Me emme ole totelleet.
Jo hakumatkalla kyläilimme tuttavaperheessä ja kotiin päästyämme olemme tavanneet monia ihmisiä. Tietysti monet haluavat nähdä meidät. Ja me haluamme nähdä ystäviämme ja perhettämme! Tietenkin haluamme. Meillä oli heitä aivan älytön ikävä silloin, kun vietimme melkein neljä viikkoa hotellin muurien sisäpuolella tutustumassa toisiimme.
Meidän elämämme on sellaista. Me tapaamme ihmisiä, koska ihmiset ovat meille tärkeitä. Vietämme me tietysti paljon aikaa keskenämmekin. Halaamme, sylittelemme ja leikimme. Kerromme, että rakastamme. Meidän ihana perheemme!

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

Onnen keskelle tuli myös suru

Siitä on nyt tarkalleen viikko. Hain koiran veljeni luota kotiin. Kävin sen kanssa viimeisellä lenkillä. Rapsuttelin sitä takapihalla ja syötin viimeisiä herkkuja. Nostin sen viimeisen kerran autoon, ja mieheni ajoi sen kanssa eläinlääkäriin.

Koiran kuolema sattuu kovasti. Tuntuu syylliseltä. Aina välillä havahdun ajattelemaan, ettei kukaan pidä huolta siitä. Se on nyt aivan yksin. Me hylkäsimme sen.

Olen onnellinen. Sain ihanan koiran, joka kulki mukana niin monessa. Kahdentoista vuoden ajan minä pidin huolta siitä ja se piti huolta minusta. Se vei minut ulos silloinkin, kun olisin mieluummin jäänyt ikuisiksi ajoiksi itkemään sänkyyn. Se juoksi minun kanssani silloin, kun oli pakko juosta kovaa, että saisi ahdistuksen salpaamat keuhkot taas toimimaan.

Minulla on aivan älytön ikävä. En saa enää koskaan silittää sen mustaa pehmeää karvaa. Se ei enää koskaan nuku jaloissani. Se ei enää saa hepuleita pelkästä elämän ilosta. Se ei enää ulvo, kun paloauto ajaa ohi. Sen tyhjä panta makaa kä…