Siirry pääsisältöön

Jännittää

Vajaa kaksi tuntia ensimmäiseen neuvontakäyntiin. Olin tähän asti aivan rauhallinen, mutta yhtäkkiä minua alkoi kamalasti jännittää. Jännitys tuntuu puristuksena rinnassa enkä oikein pysty keskittymään. Tästä se alkaa. 

Kommentit

Anonyymi sanoi…
Paljon tsempiiä! Se menee varmasti tosi hyvin:) Ihanaa, että adoptiomatkanne alkaa "virallisesti". Kauan odotettu hetki on saapunut:)
Rowan sanoi…
Hei Illusia pitkästä aikaa! <3

Mielenkiinnolla odotan ajatuksiasi neuvonnasta. Huoh, ei meitä enää kovin montaa ole tässä lapsettomien porukassa, jotka ovat tulleet tutuiksi viime vuosien aikana... Uusia blogejakin varmasti paljon.

Sinä olet mielessäni ollut aina säännöllisin väliajoin ja olen kuulumisiasikin käynyt lukemassa. Ja ihana iso kiitos maininnasta uudessa Simpukassa! Melkein kyllä nolotti, kun blogini oli siinä listalla eikä sitä oltu päivitetty moneen kuukauteen. :) Nyt taas on!
Etsijä sanoi…
Tsemppiä! Toivottavasti neuvonta on antoisa ja saatte voimia matkalle :)
Inka sanoi…
Hui. Aika jännittäviä aikoja teille elellään.
Illusia sanoi…
Kiitos kaikille!

Rowan: Mukava nähdä taas! Meitä jäljelle jääneitä on tosiaan enää hyvin vähän. Se tuntuu aika raskaalta. Itse olen pyrkinyt suuntaamaan kovasti uusien blogien puoleen, jotta vertaistuki ei kokonaan katoaisi.

Blogisi paikka on ehdottomasti listalla, vaikka nyt on ollutkin hiljaisempaa.

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

Miten se on jo nyt noin iso?

Jo nyt alan huomata, kuinka nopeasti lapsi kasvaa. Hän käy läpi vaiheita ja jokaisen vaiheen jälkeen hän tuntuu isommalta. Hän oppii koko ajan niin paljon. Hän puhuu koko ajan enemmän ja on sylissä vähemmän.

Hän ei enää tarvitse vaippaa eikä kantoreppua kannata ottaa mukaan. Aina ei tarvita kärryjäkään. Hän juoksee tai pyöräilee.

Hän kasvaa myös fyysisesti. Kädet ja jalat venyvät. Taapero alkaa muuttua leikki-ikäiseksi.

Jo nyt toivon ensimmäistä kertaa, ettei hän kasvaisi ihan niin nopeasti. Minun iso pieni lapseni.

"Naakat lentää yhdessä"

Minun on pitänyt kirjoittaa moneen otteeseen lapsen kielen kehittymisestä. Se on niin kiinnostavaa! Kiinnostavaa sekä yksityisesti että ammatillisesti.

Olen aloittanutkin sen postauksen kirjoittamista, mutta en ole ehtinyt sitä tehdä. En vielä hautaa ajatusta, mutta totean tässä vaiheessa sen, että kieli on kehittynyt käsittämättömän huimaa vauhtia.

Tänään hän kertoi minulle bussimatkalla esimerkiksi nämä asiat:
"Aurinko laskee alas. On menny jo. Hämärää. Pimeää. Valo päällä. Yö."
"Naakat lentää yhdessä. Lentää taivaalla. Sininen taivas."
"Junaa ei tankata. Sähkö tulee ylhäältä. Sähköjohto ylhäällä."
"Isi-ukkeli on jo kotona. Isi bussilla kotiin. Isi odottaa. Kissat odottaa."

Hän siis puhuu jo suomea. Voi kun itsekin oppisi kieliä tuota tahtia!