Siirry pääsisältöön

Pää sekaisin

Sekavia, innostuneita, vihaisia, pelästyneitä, surullisia, ahdistuneita ja epäselviä mietteiden ja ajatusten palasia. Näitä täytyy hetki sulatella kokonaisiksi lauseiksi.

Kommentit

Anonyymi sanoi…
Itse muistan todella hyvin meidän ensimmäinen neuvontakäynti. Meitä jännitti tosi paljon, emme tienneet miten olla, kun oli sellainen fiilis, että meitä tarkkailtiin ja kaikki kirjattiin ylös:) Neuvonnan alussa meille näytettiin video eräästä adoptoidusta miehestä, joka halusi saada selville biologista taustaan (mikä on siinänsä ihan ok ja luonnollista), mutta tarinassa laitettiin vastakkain biologinen perhe vs. adoptiovanhemmat. Tarkoitus oli varmaan se, ettei haluttu antaa ns. ruusuista kuvaa adoptiosta. Ja sellainen fiilis meille jäi kahdesta ensimäisestä käynnistä... pistetään pariskunta koetukselle ja miettimään, onko oikeasti valmis adoptioon ja kaikkeen mitä siihen liittyy (sekä hyviä että kipeämpiä asioita). Vasta kolmannella käynnillä sosiaalityöntekijä alkoi jo puhua "kun"- muodossa, kunvalitsemme kohdemaan, jätämme hakemuksen, yms. Se tuntui hyvältä ja tapaamiset olivat paljon rennompia.

Ehkä moni pariskunta aloittaa neuvonnan olematta täysin varma siitä, onko adoptio sittenkin heille paras ratkaisu ja siksi sosiaalityöntekijä "pistää" pariskunnan koetukselle. Mielestäni se on pelkkä taktiikkaa, ei mitään henkilökohtaista.

Paljon voimia ajatusten läpikäyntiin!
Illusia sanoi…
Uskomatonta, kuinka tarkasti ymmärsit hämmennykseni syyt, vaikka en niitä tuohon postaukseen kirjoittanutkaan. Kommenttisi oli minulle todella tärkeä. Se auttoi minua ymmärtämään, että kokemani ei ollut mitenkään erikoista.

Kiitos paljon!
Anonyymi sanoi…
Hyvä, että kommenttini auttoi sinua ymmärtämään, millaiset tunteet neuvontakäynti aiheutti <3
Minua auttoi paljon se, että keskityin päämäärään, eli siihen ihanaan ja jo rakastamaani lapseen, joka joskus tulee mun syliini.

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

"Naakat lentää yhdessä"

Minun on pitänyt kirjoittaa moneen otteeseen lapsen kielen kehittymisestä. Se on niin kiinnostavaa! Kiinnostavaa sekä yksityisesti että ammatillisesti.

Olen aloittanutkin sen postauksen kirjoittamista, mutta en ole ehtinyt sitä tehdä. En vielä hautaa ajatusta, mutta totean tässä vaiheessa sen, että kieli on kehittynyt käsittämättömän huimaa vauhtia.

Tänään hän kertoi minulle bussimatkalla esimerkiksi nämä asiat:
"Aurinko laskee alas. On menny jo. Hämärää. Pimeää. Valo päällä. Yö."
"Naakat lentää yhdessä. Lentää taivaalla. Sininen taivas."
"Junaa ei tankata. Sähkö tulee ylhäältä. Sähköjohto ylhäällä."
"Isi-ukkeli on jo kotona. Isi bussilla kotiin. Isi odottaa. Kissat odottaa."

Hän siis puhuu jo suomea. Voi kun itsekin oppisi kieliä tuota tahtia!

Vertaiset vertaansa vailla

Olen todella tyytyväinen siihen, että asuinpaikaksemme on valikoitunut yksi Suomen suurimmista kaupungeista. Täältä löytyy nimittäin kaikkea, mitä tarvitsen. Myös paljon muita adoptioperheitä.
Tapaamme muita adoptioperheitä virallisissa tapaamisissa kaksi kertaa kuukaudessa. On isompi adoptiokerho, joka kokoontuu viikonloppuna ja pienempi, joka kokoontuu arkisena aamupäivänä.
Eniten kadun odotuksessani sitä, että en ikinä etsiytynyt näihin kerhoihin. Odottaminen tuntui niin epävarmalta ja tuskastuttavalta, että pelkäsin tavata perheitä. Pelkäsin, että ikävä kasvaisi liian kovaksi ja että lasten ja vanhempien näkeminen riipaisisi yhtä syvältä kuin kriisin pahimpana aikana. 
Olisi kannattanut päästä pelosta yli. Olisin nähnyt, kuinka tavallista ja luonnollista elämä adoptiolapsen kanssa on. Kuinka tuoreetkin perheet voivat poistua kotoaan ja osallistua kerhoon. Kuinka erityistarpeet, kiintymyssuhteet ja muut ongelmat eivät olekaan olemista määrittävä tekijä. Kuinka iloista ja riehakasta…