Sivun näyttöjä yhteensä

perjantai 4. lokakuuta 2013

Vaarallinen työpaikka

Menin pahaa aavistamatta kohti kahvihuonetta ja huomasin aivan liian myöhään, että siellä oli äitiyslomalainen käymässä. Minulle aivan tuntematon ihminen. 

"Tämä on vaarallinen työpaikka. Vuoden kun on töissä, niin käy näin. Kannattaa olla varovainen."

Sydämessä tuntui tuttu muljahdus. Fyysinen henkinen kipu. Enkä tietenkään sanonut mitään. Mykistyin vain. 

10 kommenttia:

Hiljainen puutarha kirjoitti...

Tiedän tunteen. Se muljahdus. Ja tuo fyysinen henkinen kipu, miten osuvasti sanottu!!

Anonyymi kirjoitti...

Tiedän mitä tarkoitat. Voimia!

Anonyymi kirjoitti...

Auts!

Anonyymi kirjoitti...

Kirjoitat niin koskettavasti. Silmät kosteina aina luen kirjoituksiasi. Muljahdus vatsassa on myös minulle tuttu; olin juuri saanut keskenmenon kun ihmiset ympärilläni huokailivat sitä kun meillä ei VIELÄKÄÄN ole vauvaa, ja että ilmeisesti emme tiedä kuinka lapsia tehdään. Tämä sattui.
Toivon sinulle kaikkea hyvää, ihan varmasti se aurinko paistaa vielä joku päivä kaikista kirkkaimmin. <3

Illusia kirjoitti...

Kiitos kommenteistanne ja kauniista sanoista!

Anonyymi 10.04: Olen pahoillani keskenmenostasi. Paljon tsemppiä!

Anonyymi kirjoitti...

Kuulostaa tutulta! :( Oon miettinyt että mihin saakka näitä juttuja joutuu kuuntelemaan ja tungetteleviin kysymyksiin vastaamaan?! loppuuko ne kun lähestyy neljääkymppiä?!

Belly kirjoitti...

Äh.. inhottava tapahtuma! Tilanne jonka vain itse tietää, isketään nyrkillä kasvoille ilman että tajutaan edes löyvänsä...

Inka kirjoitti...

Jaksamista!

Helmi kirjoitti...

Ihan persettähän tuo on. Mitäpä jos kaikki vain opettelisivat pitämään huolta omista asioistaan.

Muffini kirjoitti...

En minä vaan kehtaisi mennä työpaikalle kehumaan raskaana ollessa, että kun olin täällä töissä niin kävi näin... antaisi vähän kyseenalaisen maineen työntekijälle.

Muljahdukset on varmasti kaikille tahattomasti lapsettomille tuttuja. Meidän taloudessa niitä aiheuttavat mieheni sukulaiset, jotka kyselevät jatkuvasti "hääkelloja ja pikku hoivattavia". Kyselyt onneksi ovat vähentyneet sen jälkeen, kun ilmoitin selkeästi ettei hääkelloja varmasti tule ja jos he pieniä hoittavia kaipaavat niin ainahan he voivat iltatähtiä tehdä (joo, minulla on paha temperamentti uteliaiden ihmisten kanssa).

Anoppi on ainoa parhaan ystäväni lisäksi, joka tietää mieheni ja minun "projektista". Oma äitinikään ei tiedä hoidoista, hän suhtautuu aina kaikkiin hoitoihin niin huonosti/ylireakoi niin en ole viitsinyt kertoa. Ihmetelköön sitten lopputulosta, jos positiivista tulosta aikaiseksi saadaan. (Joo, olen hätäinen ja turhauttaa jo nyt hoitojen hidas eteneminen vaikka vasta 1,5 vuotta hoidoissa olen käynyt. Diagnoosi on muuten edelleen "ei tietoa mikä vaivaa", tosin eihän minulta ole ikinä edes munasolujen laatua tutkittu.)

Olipas avautuminen muljahtelusta. :'D