Siirry pääsisältöön

Vaarallinen työpaikka

Menin pahaa aavistamatta kohti kahvihuonetta ja huomasin aivan liian myöhään, että siellä oli äitiyslomalainen käymässä. Minulle aivan tuntematon ihminen. 

"Tämä on vaarallinen työpaikka. Vuoden kun on töissä, niin käy näin. Kannattaa olla varovainen."

Sydämessä tuntui tuttu muljahdus. Fyysinen henkinen kipu. Enkä tietenkään sanonut mitään. Mykistyin vain. 

Kommentit

Tiedän tunteen. Se muljahdus. Ja tuo fyysinen henkinen kipu, miten osuvasti sanottu!!
Anonyymi sanoi…
Tiedän mitä tarkoitat. Voimia!
Anonyymi sanoi…
Auts!
Anonyymi sanoi…
Kirjoitat niin koskettavasti. Silmät kosteina aina luen kirjoituksiasi. Muljahdus vatsassa on myös minulle tuttu; olin juuri saanut keskenmenon kun ihmiset ympärilläni huokailivat sitä kun meillä ei VIELÄKÄÄN ole vauvaa, ja että ilmeisesti emme tiedä kuinka lapsia tehdään. Tämä sattui.
Toivon sinulle kaikkea hyvää, ihan varmasti se aurinko paistaa vielä joku päivä kaikista kirkkaimmin. <3
Illusia sanoi…
Kiitos kommenteistanne ja kauniista sanoista!

Anonyymi 10.04: Olen pahoillani keskenmenostasi. Paljon tsemppiä!
Anonyymi sanoi…
Kuulostaa tutulta! :( Oon miettinyt että mihin saakka näitä juttuja joutuu kuuntelemaan ja tungetteleviin kysymyksiin vastaamaan?! loppuuko ne kun lähestyy neljääkymppiä?!
Belly sanoi…
Äh.. inhottava tapahtuma! Tilanne jonka vain itse tietää, isketään nyrkillä kasvoille ilman että tajutaan edes löyvänsä...
Helmi sanoi…
Ihan persettähän tuo on. Mitäpä jos kaikki vain opettelisivat pitämään huolta omista asioistaan.
Muffini sanoi…
En minä vaan kehtaisi mennä työpaikalle kehumaan raskaana ollessa, että kun olin täällä töissä niin kävi näin... antaisi vähän kyseenalaisen maineen työntekijälle.

Muljahdukset on varmasti kaikille tahattomasti lapsettomille tuttuja. Meidän taloudessa niitä aiheuttavat mieheni sukulaiset, jotka kyselevät jatkuvasti "hääkelloja ja pikku hoivattavia". Kyselyt onneksi ovat vähentyneet sen jälkeen, kun ilmoitin selkeästi ettei hääkelloja varmasti tule ja jos he pieniä hoittavia kaipaavat niin ainahan he voivat iltatähtiä tehdä (joo, minulla on paha temperamentti uteliaiden ihmisten kanssa).

Anoppi on ainoa parhaan ystäväni lisäksi, joka tietää mieheni ja minun "projektista". Oma äitinikään ei tiedä hoidoista, hän suhtautuu aina kaikkiin hoitoihin niin huonosti/ylireakoi niin en ole viitsinyt kertoa. Ihmetelköön sitten lopputulosta, jos positiivista tulosta aikaiseksi saadaan. (Joo, olen hätäinen ja turhauttaa jo nyt hoitojen hidas eteneminen vaikka vasta 1,5 vuotta hoidoissa olen käynyt. Diagnoosi on muuten edelleen "ei tietoa mikä vaivaa", tosin eihän minulta ole ikinä edes munasolujen laatua tutkittu.)

Olipas avautuminen muljahtelusta. :'D

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

"Naakat lentää yhdessä"

Minun on pitänyt kirjoittaa moneen otteeseen lapsen kielen kehittymisestä. Se on niin kiinnostavaa! Kiinnostavaa sekä yksityisesti että ammatillisesti.

Olen aloittanutkin sen postauksen kirjoittamista, mutta en ole ehtinyt sitä tehdä. En vielä hautaa ajatusta, mutta totean tässä vaiheessa sen, että kieli on kehittynyt käsittämättömän huimaa vauhtia.

Tänään hän kertoi minulle bussimatkalla esimerkiksi nämä asiat:
"Aurinko laskee alas. On menny jo. Hämärää. Pimeää. Valo päällä. Yö."
"Naakat lentää yhdessä. Lentää taivaalla. Sininen taivas."
"Junaa ei tankata. Sähkö tulee ylhäältä. Sähköjohto ylhäällä."
"Isi-ukkeli on jo kotona. Isi bussilla kotiin. Isi odottaa. Kissat odottaa."

Hän siis puhuu jo suomea. Voi kun itsekin oppisi kieliä tuota tahtia!

Vertaiset vertaansa vailla

Olen todella tyytyväinen siihen, että asuinpaikaksemme on valikoitunut yksi Suomen suurimmista kaupungeista. Täältä löytyy nimittäin kaikkea, mitä tarvitsen. Myös paljon muita adoptioperheitä.
Tapaamme muita adoptioperheitä virallisissa tapaamisissa kaksi kertaa kuukaudessa. On isompi adoptiokerho, joka kokoontuu viikonloppuna ja pienempi, joka kokoontuu arkisena aamupäivänä.
Eniten kadun odotuksessani sitä, että en ikinä etsiytynyt näihin kerhoihin. Odottaminen tuntui niin epävarmalta ja tuskastuttavalta, että pelkäsin tavata perheitä. Pelkäsin, että ikävä kasvaisi liian kovaksi ja että lasten ja vanhempien näkeminen riipaisisi yhtä syvältä kuin kriisin pahimpana aikana. 
Olisi kannattanut päästä pelosta yli. Olisin nähnyt, kuinka tavallista ja luonnollista elämä adoptiolapsen kanssa on. Kuinka tuoreetkin perheet voivat poistua kotoaan ja osallistua kerhoon. Kuinka erityistarpeet, kiintymyssuhteet ja muut ongelmat eivät olekaan olemista määrittävä tekijä. Kuinka iloista ja riehakasta…