Siirry pääsisältöön

Väsymys

Tänään heräsin vähän ennen neljää kovaan päänsärkyyn. Nappasin suuhuni pari Panacodia ja Ketorinin ja siirryin sohvalle odottamaan särkylääkkeen vaikutusta. Sen jälkeen en enää nukkunut hetkeäkään ennen töihin lähtöä.

Olo, joka oli unenpuutteen, kivun ja särkylääkkeiden sekoitus, tuntui kamalan tutulta, mutta kuitenkin kovin kaukaiselta ja jo unohtuneelta. Tällaisia päiviä minulla on kuitenkin ollut paljon viimeisen kolmen vuoden aikana. Viimeisen puolen vuoden aikana tuollaista oloa ei ole ollut. Se oli helpottavaa huomata. Yöllä herättävät kivut, särkylääketokkura ja lamauttava väsymys on, jos ei nyt kokonaan poissa, ainakin vähentynyt siedettäväksi.

Olo toi kuitenkin mieleen myös hyvin ahdistavia muistoja. Sen, kun seisoin pääsiäisenä 2012 rautatieasemalla jossain päin Suomea odottamassa junaa ja minun piti mennä kauan pois raiteiden lähettyvistä, koska minua alkoi pelottaa, että saatan junan tullessa astua raiteelle. Tai sen, kun autoa ajaessa minua alkoi pelottaa, että saatan yhtäkkiä kääntää rattia ja suistaa auton pois tieltä. Sen, kun oikeasti toivoin, että olisin kaatunut rappusissa pahasti tai liukastunut auton alle. Olin niin järkyttävän väsynyt ja ahdistunut, että toivoin kaiken vain loppuvan.

Sen, kun pelkäsin jatkuvasti, että kaikki asiat menevät pieleen. Että joku läheisistäni kuolee, että asuntomme palaa, että lemmikkimme loukkaantuvat, että aiheutan väsymyksessäni kamalan onnettomuuden. Pelkäsin myös, että alkoholi tai lääkkeet ottavat minusta voiton, että oikeasti mielenterveyteni murtuu. Pelkäsin, että ystäväni ja perheeni kyllästyy suruuni ja että jäisin yksin.

Ja vaikka moni asia onkin jo takana, olen juuri aloittanut prosessin, jossa moni haava revitään uudelleen auki.

Kommentit

Etsijä sanoi…
Voimia. Meille neuvonta oli raskas mutta samalla jotenkin "puhdistava" kokemus. Joka tapaamisella käytiin läpi kipeitä asioita ja itkettiin yhdessä. Puhuminen kuitenkin auttoi.
Illusia sanoi…
Kiitos!

Neuvonta on kyllä kiinnostava kokemus. Monella tavalla olen kuitenkin yllättynyt siitä, kuinka paljon jo vähän vanhoja asioita se nostaa pintaan heti alkumetreillään.
Inka sanoi…
Jaksamista! <3

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emme me lukkiutuneetkaan kotiin

Adoptioon valmistautuessamme kävimme kursseilla ja neuvonnassa. Niistä jäi monia asioita mieleen. Yksi niistä asioista on se, että kiintymyssuhteen kehittymisen vuoksi olisi hyvä rauhoittaa aluksi elämä oman perheen keskeiseksi. Lapsen on hyvä oppia ensin tuntemaan omat vanhemmat ja vasta sitten alkaa tutustua muuhun maailmaan.
Me emme ole totelleet.
Jo hakumatkalla kyläilimme tuttavaperheessä ja kotiin päästyämme olemme tavanneet monia ihmisiä. Tietysti monet haluavat nähdä meidät. Ja me haluamme nähdä ystäviämme ja perhettämme! Tietenkin haluamme. Meillä oli heitä aivan älytön ikävä silloin, kun vietimme melkein neljä viikkoa hotellin muurien sisäpuolella tutustumassa toisiimme.
Meidän elämämme on sellaista. Me tapaamme ihmisiä, koska ihmiset ovat meille tärkeitä. Vietämme me tietysti paljon aikaa keskenämmekin. Halaamme, sylittelemme ja leikimme. Kerromme, että rakastamme. Meidän ihana perheemme!

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

Onnen keskelle tuli myös suru

Siitä on nyt tarkalleen viikko. Hain koiran veljeni luota kotiin. Kävin sen kanssa viimeisellä lenkillä. Rapsuttelin sitä takapihalla ja syötin viimeisiä herkkuja. Nostin sen viimeisen kerran autoon, ja mieheni ajoi sen kanssa eläinlääkäriin.

Koiran kuolema sattuu kovasti. Tuntuu syylliseltä. Aina välillä havahdun ajattelemaan, ettei kukaan pidä huolta siitä. Se on nyt aivan yksin. Me hylkäsimme sen.

Olen onnellinen. Sain ihanan koiran, joka kulki mukana niin monessa. Kahdentoista vuoden ajan minä pidin huolta siitä ja se piti huolta minusta. Se vei minut ulos silloinkin, kun olisin mieluummin jäänyt ikuisiksi ajoiksi itkemään sänkyyn. Se juoksi minun kanssani silloin, kun oli pakko juosta kovaa, että saisi ahdistuksen salpaamat keuhkot taas toimimaan.

Minulla on aivan älytön ikävä. En saa enää koskaan silittää sen mustaa pehmeää karvaa. Se ei enää koskaan nuku jaloissani. Se ei enää saa hepuleita pelkästä elämän ilosta. Se ei enää ulvo, kun paloauto ajaa ohi. Sen tyhjä panta makaa kä…