Siirry pääsisältöön

Väsymys

Tänään heräsin vähän ennen neljää kovaan päänsärkyyn. Nappasin suuhuni pari Panacodia ja Ketorinin ja siirryin sohvalle odottamaan särkylääkkeen vaikutusta. Sen jälkeen en enää nukkunut hetkeäkään ennen töihin lähtöä.

Olo, joka oli unenpuutteen, kivun ja särkylääkkeiden sekoitus, tuntui kamalan tutulta, mutta kuitenkin kovin kaukaiselta ja jo unohtuneelta. Tällaisia päiviä minulla on kuitenkin ollut paljon viimeisen kolmen vuoden aikana. Viimeisen puolen vuoden aikana tuollaista oloa ei ole ollut. Se oli helpottavaa huomata. Yöllä herättävät kivut, särkylääketokkura ja lamauttava väsymys on, jos ei nyt kokonaan poissa, ainakin vähentynyt siedettäväksi.

Olo toi kuitenkin mieleen myös hyvin ahdistavia muistoja. Sen, kun seisoin pääsiäisenä 2012 rautatieasemalla jossain päin Suomea odottamassa junaa ja minun piti mennä kauan pois raiteiden lähettyvistä, koska minua alkoi pelottaa, että saatan junan tullessa astua raiteelle. Tai sen, kun autoa ajaessa minua alkoi pelottaa, että saatan yhtäkkiä kääntää rattia ja suistaa auton pois tieltä. Sen, kun oikeasti toivoin, että olisin kaatunut rappusissa pahasti tai liukastunut auton alle. Olin niin järkyttävän väsynyt ja ahdistunut, että toivoin kaiken vain loppuvan.

Sen, kun pelkäsin jatkuvasti, että kaikki asiat menevät pieleen. Että joku läheisistäni kuolee, että asuntomme palaa, että lemmikkimme loukkaantuvat, että aiheutan väsymyksessäni kamalan onnettomuuden. Pelkäsin myös, että alkoholi tai lääkkeet ottavat minusta voiton, että oikeasti mielenterveyteni murtuu. Pelkäsin, että ystäväni ja perheeni kyllästyy suruuni ja että jäisin yksin.

Ja vaikka moni asia onkin jo takana, olen juuri aloittanut prosessin, jossa moni haava revitään uudelleen auki.

Kommentit

Etsijä sanoi…
Voimia. Meille neuvonta oli raskas mutta samalla jotenkin "puhdistava" kokemus. Joka tapaamisella käytiin läpi kipeitä asioita ja itkettiin yhdessä. Puhuminen kuitenkin auttoi.
Illusia sanoi…
Kiitos!

Neuvonta on kyllä kiinnostava kokemus. Monella tavalla olen kuitenkin yllättynyt siitä, kuinka paljon jo vähän vanhoja asioita se nostaa pintaan heti alkumetreillään.
Inka sanoi…
Jaksamista! <3

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

"Naakat lentää yhdessä"

Minun on pitänyt kirjoittaa moneen otteeseen lapsen kielen kehittymisestä. Se on niin kiinnostavaa! Kiinnostavaa sekä yksityisesti että ammatillisesti.

Olen aloittanutkin sen postauksen kirjoittamista, mutta en ole ehtinyt sitä tehdä. En vielä hautaa ajatusta, mutta totean tässä vaiheessa sen, että kieli on kehittynyt käsittämättömän huimaa vauhtia.

Tänään hän kertoi minulle bussimatkalla esimerkiksi nämä asiat:
"Aurinko laskee alas. On menny jo. Hämärää. Pimeää. Valo päällä. Yö."
"Naakat lentää yhdessä. Lentää taivaalla. Sininen taivas."
"Junaa ei tankata. Sähkö tulee ylhäältä. Sähköjohto ylhäällä."
"Isi-ukkeli on jo kotona. Isi bussilla kotiin. Isi odottaa. Kissat odottaa."

Hän siis puhuu jo suomea. Voi kun itsekin oppisi kieliä tuota tahtia!

Vertaiset vertaansa vailla

Olen todella tyytyväinen siihen, että asuinpaikaksemme on valikoitunut yksi Suomen suurimmista kaupungeista. Täältä löytyy nimittäin kaikkea, mitä tarvitsen. Myös paljon muita adoptioperheitä.
Tapaamme muita adoptioperheitä virallisissa tapaamisissa kaksi kertaa kuukaudessa. On isompi adoptiokerho, joka kokoontuu viikonloppuna ja pienempi, joka kokoontuu arkisena aamupäivänä.
Eniten kadun odotuksessani sitä, että en ikinä etsiytynyt näihin kerhoihin. Odottaminen tuntui niin epävarmalta ja tuskastuttavalta, että pelkäsin tavata perheitä. Pelkäsin, että ikävä kasvaisi liian kovaksi ja että lasten ja vanhempien näkeminen riipaisisi yhtä syvältä kuin kriisin pahimpana aikana. 
Olisi kannattanut päästä pelosta yli. Olisin nähnyt, kuinka tavallista ja luonnollista elämä adoptiolapsen kanssa on. Kuinka tuoreetkin perheet voivat poistua kotoaan ja osallistua kerhoon. Kuinka erityistarpeet, kiintymyssuhteet ja muut ongelmat eivät olekaan olemista määrittävä tekijä. Kuinka iloista ja riehakasta…