Sivun näyttöjä yhteensä

tiistai 23. joulukuuta 2014

Joululahja hänelle

Tänä vuonna päätimme, että alamme ostaa lapsellemme lahjan jokaisena jouluna. Ensimmäiseksi joululahjaksi hän saa lasten karttakirjan.


Hyvää joulua kaikille blogini lukijoille! Olette ansainneet rentouttavan ja iloisen joulun. Nauttikaa siitä niin hyvin kuin mahdollista.


torstai 20. marraskuuta 2014

Se liittyy kaikkeen

Sain tänään uuden passin. Passi on voimassa vuoteen 2019 saakka. Sitä tutkiessani ensimmäisenä mieleeni tuli, pääsenkö tämän passin voimassaoloaikana hakemaan lastani. Onko tämä se passi, jonka kanssa minusta tulee äiti?

Se liittyy kaikkeen. Se on aina mukana. Näennäisesti se on unohduksissa ja hiljaa, mutta koko ajan se on ajatuksissa. Enää se ei kuitenkaan ole tuskallista. Turhauttavaa se on toisinaan, mutta se ei enää ahdista tai sureta. Näin on ihan hyvä.

tiistai 4. marraskuuta 2014

Imetys ihmetyttää

Kuuntelin tänään Yle Areenasta Sari Helinin radio-ohjelmaa aiheesta kiistanalainen imetys. Keskustelua kuunnellessani löysin itsestäni hyvin epäempaattisen ja kylmän puolen. Aloin vertailla kärsimyksiä ja huomasin suhtautuvani hyvin ivallisesti imetykseen liittyviin pohdintoihin ja pulmiin.

Imetyspettymys, täysimetys, kipu imettäessä, epäonnistunut imetys, masennus epäonnistuneen imetyksen vuoksi, imetystuki, imetystukiryhmät, lapsentahtinen imetys, taaperoimetys, syyllisyys, velvollisuus.

Jos tahaton lapsettomuus lyö sitä kokevalle silmälaput silmille ja jos tahattomasti lapsettoman elämä alkaa pyöriä konkreettisesti oman napansa ympärillä, niin tuntuu tapahtuvan myös äideiksi pääseville. Onko äitiys oikeasti niin vaikeaa ja vakavaa? Onko imetys oikeasti niin vakavaa? Onko se niin iso asia, että sen epäonnistumisen tarvitsee olla pettymystä ja syyllisyyttä tuottava asia? Onko se syy masentua?

Vaikka kuinka pohdin tätä asiaa, en oikeasti sitä ymmärrä. Ymmärrän kyllä sen, että imetykseen voi liittyä positiivisia ja negatiivisia tunteita. Sitä en kuitenkaan ymmärrä, miksi se on laajemman yhteiskunnallisen keskustelun arvoinen asia. Miksi asioista tehdään suurempia kuin ne ovat? Miksi imettämiseen ja muuhunkin äitiyteen liittyy niin paljon syyllistämistä ja syyllistymistä? Miksi äidit suostuvat siihen?

lauantai 1. marraskuuta 2014

Se paljon puhuttu lomake

Edellisessä postauksessani sain kommenteissa hyvän huomion siitä, kuinka vähän terveystietolomakkeesta saa yhtään mistään tietoa. Aivan kuin se lomake olisi jotenkin kamalan salainen eikä sitä näytettäisi kuin tietylle hyvin valikoituneelle joukolle. Lomakkeesta kuulee myös paljon sellaista tietoa, joka ei välttämättä aivan pidä paikaansa.

Tämän postauksen tarkoituksena on siis kertoa siitä, millainen on tämä paljon puhuttu ja kuultu Lapsen tausta- ja terveystietolomake. Ymmärtääkseni lomake muuttuu ja päivittyy, joten voi olla, että toinen versio lomakkeesta on joiltakin osin toisenlainen. Kerron siis lomakkeessa, joka minulla on käsissäni.

Lomakkeessa on yhteensä yhdeksän sivua. Lomakkeessa on kolme saraketta: Hyväksyn, voin harkita sekä en hyväksy. Ensimmäisellä sivulla selitetään yleisesti känsainvälisen adoptiolapsen terveysasioita ja sen lisäksi lasta koskeva toive -osioon voi esittää toiveen lapsen iästä sekä sisaruksista.

Lomakkeessa on tämän jälkeen 13 osiota:

  1. Halkio (huuli- ja suulakihalkiot)
  2. Rakennepoikkeavuudet (raajojet poikkeavuudet, liikuntarajoitteet, tyrät, selkärangan poikkeavuudet, peräaukon ja genitaalialueen poikkeavuudet sekä kasvon piirteiden poikkeavuudet)
  3. Iho (luomet ja paloarvet)
  4. Sisäelin- ja endokrinologiset sairaudet (suolisto, munuaiset, diabetes)
  5. Sydänviat
  6. Verisairaudet
  7. Infektiosairaudet (tuberkuloosi, syfilis, hepatiitit, HIV)
  8. Näkökyky (karsastus, heikko näkö, sokeus)
  9. Kuulo ja korvat (eriasteiset kuulovammat, korvan epämuodostuma)
  10. Muut (astma, riisitauti, epilepsia)
  11. Kehitysongelma (puhevaikeudet, oppimisvaikeudet yliaktiivisuus, ADHD, FASD, albinismi, kehitysvammat, CP-vamma, autismi)
  12. Tausta (keskosuus, ei tietoa taustasta, aliravitsemus, raiskaus, insesti, koettu väkivalta, muut traumat)
  13. Vanhempien tausta (päihteet, mielisairaudet, henkinen jälkeenjääneisyys)
Näistä kaikista olisi siis tiedettävä sen verran, että osaisi päättää, millaisten asioiden kanssa pystymme elämään perheenä. Onneksi lääkäriluento selvensi jo monta asiaa. Toivottavasti tästä listasta on lukijoillekin apua.

keskiviikko 15. lokakuuta 2014

Lapsen yksityisyys

Tätäkin on mietittävä jo nyt, vaikka lapsen saapumiseen on vielä kauan aikaa. Vaikka lapsi ei ole todennäköisesti vielä syntynytkään. Kuinka suojaan lapseni yksityisyyttä?

Minut on helppo jäljittää tämän blogini kautta. En ole ollut kovinkaan tarkkana yksityisyyteni kanssa, koska lapsettomuus ei ole ollut minulle koskaan salailun arvoinen asia. Myös moni ystävä ja tuttava tietää blogistani ja käy sitä lukemassa. Tämä on ollut minun oma päätökseni.

Lapseni ei kuitenkaan saa sananvaltaa siinä, kuinka häntä blogissani käsittelen. Niinpä minun on huolehdittava hänestä. On reilua, että hänen tuttunsa ja monet tuntemattomat eivät tiedä hänestä kaikkea arkaluontoista. On hänen asiansa päättää myöhemmin, kuinka avoin hän on taustastaan.

Niinpä en aio käsitellä blogissa esimerkiksi sitä, millaisia rasteja päädyimme laittamaan terveydentilalomakkeeseen enkä myöhemmin sitä, millaisia erityistarpeita lapsellamme on. Pyrin kirjoittamaan näistä aiheista yleisellä tasolla.

sunnuntai 12. lokakuuta 2014

"Mitä te toivotte lapselta?"

Niin lääkäri sanoi lääkäriluennolla. Pitää miettiä tarkasti, mitä toivotte lapselta.

Minun korviini se kuulosti pahalta. En minä toivo lapseltani terveyden suhteen mitään. Hän saa olla juuri sellainen kuin hän on. Hän ei ole omasta terveydestään vastuussa emmekä siis voi häneltä vaatia mitään.

Minulle lapsen erityistarpeiden miettimisessä on aina ollut kyse siitä, mitä minä toivon lapselleni. Lapsen sairastaminen ei ole helppoa. Se ei ole helppoa perheelle, mutta ei se ole helppoa lapselle itselleenkään. Siksi tietysti toivon, että lapseni pääsisi näissä asioissa mahdollisimman helpolla. Tietysti toivon, että lapseni olisi mahdollisimman terve. Kuka vanhempi ei sitä toivoisi? Siksi erityistarpeiden miettiminen ja niistä päättäminen näin etukäteen tuntuu absurdilta. Minä toivon lapselleni terveyttä ja hyvinvointia, mutta olen tietysti valmis auttamaan ja tukemaan häntä siinä, mitä hänen eteensä tulee.

perjantai 10. lokakuuta 2014

Lääkäriluento

Viikko hujahti niin vauhdikkaasti, että en ole ehtinyt kirjoittaa ollenkaan lääkäriluennosta, vaikka olen sitä kyllä meinannut koko ajan tehdä. Osallistuimme viime lauantaina Pelan järjestämälle Adoptiolapsen terveydentila -luennolle. Luento oli kaksiosainen. Ensin käsiteltiin infektiotauteja ja lounastauon jälkeen terveystietolomaketta kohta kohdalta.

Minulle luento oli positiivinen kokemus. Olin kuullut monen kokeneen luennon hyvin masentavaksi, mutta itse olen tainnut jo aikaisemmin masentua näistä erityistarpeisiin liittyvistä aiheista ja lääkäriluento tuntuikin oikein positiiviselta. Tavallaan aikaisemmin on tuntunut tulevan sellaista viestiä, että meidän olisi oltava valmis kaikenlaisiin erityistarpeisiin, mutta nyt tuntuikin, että ei ole suuri synti vetää rasteja myös lomakkeen ei-laatikkoihin.

Helpotusta toi myös se, että ennakko-oletuksista huolimatta huomasimme mieheni kanssa olevamme aika samalla linjalla erityistarpeista. Keskustelu sujui siis todella hyvin ja saimme paljon irti päivästä. Erityistarpeet ovat sopivasti seuraavan neuvontatapaamisenkin aiheena, joten ajankohta lääkäriluennolle oli loistava.

Sairaudet ja vammat ovat omituinen vyyhti, josta pitäisi ehdottomasti tietää paljon enemmän. Etukäteen pahalta kuulostaneet eivät lääkäriluennon jälkeen kuulostaneetkaan ihan niin pahalta ja toisaalta ennalta viattoman kuuloiset saattavatkin olla oire pahemmasta tai itsessään vakavia.


torstai 2. lokakuuta 2014

Adoption teemaviikko, 3. osa

Neuvonta. Uusi sosiaalityöntekijä tavattu ja käynnistä jäi oikein positiivinen mieli. Pitkä tauko alkoi muuttua negatiiviseksi oloksi, koska tuntui, että mitään ei tapahdu. Tällä viikolla on jo tapahtunut ja tuntuu myös siltä, että mieliala kohenee. Nyt taas menemme eteenpäin.

Lauantaina olemme menossa lääkäriluennolle. Vielä viikonloppuna ajatus tuntui kamalan raskaalta, mutta nyt yhtäkkiä suhtaudunkin asiaan oikein positiivisesti. Olen ehtinyt katsoa terveystietolomakkeen läpi ja minulla on jo sellainen olo, että tarvitsen lisää tietoa. Toivottavasti luento sitä antaa.

keskiviikko 1. lokakuuta 2014

Adoption teemaviikko, 2. osa

Interpedian järjestämä maainfo oli mielenkiintoinen. Kävin siellä yksinän. Nyt taas tuntuu, että olen pykälää viisaampi. Maavaihtoehdotkin periaatteessa kapenivat kahteen, koska Etiopiaan ei tällä hetkellä oteta hakemuksia. Vaihtoehtoina ovat siis Afrikan muut kontaktit eli Kenia ja Etelä-Afrikka. Mieskin sai kuunnella lyhennetyn luennon, kun saapui tänään kotiin. Jotenkin mukavaa, kun saa oikeaa tietoa eikä tarvitse olla mutujen ja osittain vanhentuneidenkin tietojen varassa.

Pitkän tauon jälkeen alkaa taas tapahtua ja se tuntuu heti valoisammalta. Huomenna menemme neuvontaan uuden sosiaalityöntekijän juttusille ja lauantaina on luvassa lääkäriluento. Molemmat tapahtumat jännittävät nyt vähän.

sunnuntai 28. syyskuuta 2014

Adoption teemaviikko, 1. osa

Kotitehtävät. Aiheena menetykset eikä minulla olisi ollenkaan voimia alkaa vastaamaan kysymyksiin. En halua käsitellä elämäni vaikeita asioita juurin nyt. Juuri tällä viikolla, kun se sattuu sosiaalityöntekijälle sopimaan. Minulle se ei nyt sopisi, olen ihan liian väsynyt kaivamaan kaikkia suruja esiin. Kuitenkin on pakko. Ei voi siirtää, koska se siirtyisi niin kauas. Ei voi jättää tekemättä.

perjantai 26. syyskuuta 2014

Vihaan viikonloppuja

Viikonloput ovat minulle nykyisin ahdistavia, surullisia ja ankeita hetkiä. Vihaan sitä, että olen viikonloppuisin niin väsynyt. Vihaan sitä, että mieheni harrastus vie viikonlopun yhdessäolosta paljon aikaa ja minä joudun aina joustamaan omien menojeni kanssa, että ehtisimme viettää edes vähän aikaa yhdessä. Vihaan sitä, että lapsen saaneet ystäväni viettävät viikonloppuisin täyttä perhe-elämää eikä minulla ole koskaan seuraa. Vihaan sitä, että minun pitäisi aina olla se aktiivinen osapuoli, jos haluan, että jotain tapahtuisi. Vihaan sitä, että olen aina viikonloppuisin alakuloinen ja vihainen. Olisipa jo maanantai ja voisin taas hukata itseni kiireisen työviikon keskelle.

lauantai 20. syyskuuta 2014

Kipupäivä

Mirena-kierukan kanssa eläminen on sujunut toistaiseksi hyvin. Kierukka asennettiin toukokuussa ja nyt minulla on periaatteessa luonnollista rytmiä noudattava luonnollisen oloinen kierto melkein ilman ongelmia. Kierukan kanssa kierto tuntuu sillä tavalla luonnolliselta, että kierron puolivälissä on aina pieniä ovulaatiotuntemuksia, joita seuraa tissikipu ja sitä puolestaan pienen piei vuoto. Kierto on asettunut aika lailla luonnolliseen rytmiini.

Eilinen oli kuitenkin erilainen. Aamulla koiran kanssa kävellessäni vatsaa alkoi jomottaa oikein kunnolla ja jouduinkin kääntymään lenkiltä takaisin kotiin, jotta saisin otettua särkylääkkeen. Päivä meni särkylääkkeen voimalla oikein mukavasti, mutta illalla kivut taas palasivat ja illan makasinkin sitten lattialla lämpöpussi vatsan päällä. Kovalla pinnalla makaaminen on minulle paras tapa selvitä kipujen kanssa. Siinä pystyy samalla vähän liikkumaan ja venyttelemään kivun jäykistämiä lihaksia.

Yöksi napattu särkylääke onneksi takasi kuitenkin ihan hyvät yöunet enkä tänään ole vielä ottanut särkylääkettä. Näyttää siis siltä, että kipu ei jatku tämän pidempään.

Oli se kuitenkin lohdutonta. Heti alkoi pelottaa, että se alkaa taas. Täytyy muistaa tästäkin mainita, kun menen polille jälkitarkistukseen.


tiistai 16. syyskuuta 2014

Yksinäistä

Olen tuntenut oloni yksinäiseksi viime aikoina. Mies asustaa viikot toisella paikkakunnalla ja viettää viikonloppunakin paljon aikaa harrastuksen parissa. Olemme kyllä keskustelleen asiasta hänen kanssaan, mutta keskustelu ei ole tuottanut tulosta. Ei hän varmaankaan aivan tajua, kuinka kärsin yksinäisyydestä. Hän ei kaipaa samalla tavalla ympärilleen ihmisten seuraa.

Kaipaan myös ystäviäni todella paljon. Elämäntilanteet ajavat kaikkia kiireisiksi ja yhteistä aikaa on hankala järjestää. Lapsettomuuden ollessa akuuteimmillaan sain paljon tukea ystäviltäni, mutta nyt en enää oikein kykene keskustelemaan kenenkään kanssa. On vaikea ottaa asiaa puheeksi, kun ongelma ei enää ole niin konkreettinen, vaan kyse on enemmänkin tyytymättömyydestä nykyiseen elämään.

Autan paljon erästä läheistäni. Se on tärkeää ja autan häntä mielelläni. Samalla minulla on kuitenkin herännyt kamala ajatus siitä, että en itse tahdo löytää apua. Kuinka minulle käy, jos en enää jaksa ja pärjää yksinäni? Ottaako joku minusta kopin vai onko minun vain kestettävä yksin?

Olen tyytymätön moneen asiaan elämässäni, mutta en oikein tiedä, kuinka muuttaa näitä asioita ja kuinka jaksaa kärsivällisesti odottaa, että ne muuttuvat. En myöskään osaa pyytää apua. Ei minulla ole mitään konkreettista avuntarvetta. Koen vain joutuvani pärjäämään kamalan yksin.

Pelkään myös kyllästyttäväni kaikki. Kyllästyttäväni mieheni jatkuvalla ruikuttamisellani. En osaa pukea tyytymättömyyttäni rakentavaksi keskusteluksi. Minusta tuntuu turhauttavalta purkaa tätä asiaa tänne blogiinkaan. Ei kai kukaan jaksa näitä ruikutuksiani lukea. Taas on asiat huonosti ja vieläkin ne ovat huonosti ja aina vain huonosti menee. Kuka sellaista jaksaa lukea? Ketä sellainen jaksaa kiinnostaa?

torstai 11. syyskuuta 2014

Ei, se on vain läskiä

"Oletko sinä raskaana?"
"Aivan varmasti olet. Et vain meinaa kertoa."
"Olen jo pitkään katsonut."
"Mitäs täällä on?"

Minun kropassani lihominen näkyy aina suoraan pömpössä. En liho sillä tavalla kivan tasaisesti joka puolelta. Vatsa vain kasvaa ja pyöristyy. Ylimääräistä ei ole kamalan montaa kiloa. Kymmenen kilon pudotus riittää minulle oikein hyvin. Jonkin verran tipahti viime syksynä, mutta sain menetyksen takaisin istuessani väsyneenä opiskeluhommien edessä koko kevään.

Suurimman osan ajasta olen ihan sinut kroppani kanssa ja minulla riittää kärsivällisyyttä odottaa, että elämäntapamuutos tekee kropasta timmimmän. En jaksa mitään kuureja. Nyt minulla on taas aikaa liikkua ja uskon vakaasti, että se riittää. Se ei vain ole kovin nopeaa.

Sitten kuulen liian lyhyessä ajassa liian monta raskausepäilyä. Minusta tulee kärsimätön ja vainoharhainen. Mietin koko ajan, kuka nyt pohtii mahdollista raskauttani.

Usein kysyjä on aikuinen, mutta vielä useammin se on lapsi. Lapset ovat vaikeita. Aikuisille voi suuttua tuollaisista epäkohteliaisuuksista. Aikuisille voi vastata napakasti takaisin. Lapselle ei voi. Lasta täytyy ymmärtää eikä hänelle yleensä voi edes selittää. Toisaalta lasten raskauspohdinnoilla ei ole niin paljon väliä, mutta se saa minut miettimään, kuinka moni aikuinen vahtii vatsanseutuani, muttei uskalla kysyä.

"Ei, se on vain läskiä." Paska, paska kroppa.

sunnuntai 7. syyskuuta 2014

Jatkuuhan se

Uusi sosiaalityöntekijä soitti. Tapaaminen on vasta lokakuussa, joten kyllä tästä puolen vuoden tauko tuli. Puhelimessa hän vaikutti oikein mukavalta. Sen suhteen tunnelmat ovat siis hyvät.

torstai 4. syyskuuta 2014

Takaisin surulliseksi

Ensin kaikki tuntui olevan hyvin. Tuntui siltä, että olen toipunut eikä tämä lapsettomuusasia enää tunnu juuri ollenkaan pahalta. Tunsin olevani toipunut. Sitten se yhtäkkiä iski takaisin. Tiedän laukaisevan tekijänkin. Katsoin maanantaina Iholla-sarjan ensimmäistä jaksoa, jossa Yrjänä tilitti lapsettoman tunteita. Se tuntui. Itkeä tihrustelin ohjelmaa katsoessani. Jotenkin ne tunteet pääsivät palaamaan mieleen.

Tänään suru sai jatkoa. Luin töissä kahvitunnilla päivän Hesaria, jossa oli artikkeli lapsettomuudesta. Ehdin lukea vain pienen pätkän, kunnes huomasin surun hyökyvän esiin. Minun oli paettava omaan yksinäisyyteeni kirjoittamaan tätä postausta blogiini. Sitten krään itseni takaisin kasaan ja jatkan töitäni.

Suru on taas erilaista kuin ennen. Tavallaan suren sen Illusian puolesta, joka joutui elämään noin kamalan asian keskellä. Tavallaan en sure itseäni, vaan menneisyyden itseäni. Se tuntuu epätodelliselta. Välillä jopa ihmettelen, kuinka oikein onnistuin selviämään siitä kaikesta hengissä.

Suru tuntuu myös hyvältä. Tuntuu siltä, että nyt minulla on ehkä voimia surra taas vähän. Itku hoitaa ja puhdistaakin. Antaa sen siis tulla. Pysyisi nyt kuitenkin poissa työpäivän ajan.

torstai 28. elokuuta 2014

Etenemistä

Uusi sosiaalityöntekijä ottaa meihin yhteyttä ensi viikolla ja sitten saamme sopia hänen kanssaan ajan. Täytynee siis ruveta hommiin kotiläksyjen kanssa. Toivottavasti neuvonta alkaa edetä nopealla tahdilla. Odottelu ei tunnu olevan ollenkaan hedelmällistä. Pitkä odotus vain vie ajatukset aivan muualle eikä adoptiota tule kamalasti pohdiskeltua.

sunnuntai 24. elokuuta 2014

Äidin tuntuinen

Pitäähän tämä täälläkin jakaa, kun tuli mieleeni erään keskustelun aikana. Kolmisen vuotta sitten, ivf-hoitojen aikaan kävin töissä tällaisen keskutelun:
Pieni nappisilmäinen: "Onko sinulla lapsia?"
Minä: "Ei minulla ole."
Pieni nappisilmäinen: "Ai, kun sinä tunnut ihan äidiltä."

Minä tunnun ihan äidiltä ja minusta tuntuu ihan äidiltä. Minulla ei vain ole vieläkään sitä lasta.

torstai 21. elokuuta 2014

Tsättäilyä aiheesta

Osallistuin juuri Adoptioperheiden Perheaikaa-sivulla järjestämään chattiin, jonka aiheena oli adoptio-odotus. Puolitoistatuntinen meni vilauksessa ja keskustelu oli todella miellyttävää ja kiinnostavaa. Olipas innostavaa! Kiitos kovasti kanssatsättääjille seurasta.

Väliaikatiedoksi ilmoitettakoon, että mies soitti tänään Pelaan ja siellä oli vastattu hämmentyneesti, mutta ystävällisesti, että mistään ei tiedetä mitään. Oli luvattu palata huomenna asiaan. Toivottavasti asiaan palataan jonkun hyvän ratkaisun kanssa eikä neuvonnan jatkaminen oikeasti viivästy lokakuuhun tai sen yli.

maanantai 4. elokuuta 2014

Lentokoneessa

Pari viikkoa sitten lensin lomalentokoneessa, jossa oli paljon pieniä lapsia. Aloin miettiä, millainen on meidän lapsemme ensimmäinen lentomatka. Häntä pelottaa varmasti aivan kamalasti. Eihän hän vielä tunne meitäkään kunnolla. Kummankohan sylissä hän istuu, kun kone nousee ilmaan? Mitä kaikkea meidän täytyy tajuta pakata mukaan? Kuinka ihmeessä hän jaksaa matkustaa niin pitkän matkan niin pienenä? Kuinkakohan vaipanvaihto lentokoneen pienessä vessassa onnistuu? Mitä hän syö matkalla?

Ja sitten tulemme Suomeen. Paikkaan, joka tuoksuu ja tuntuu iholla erilaiselta. Hän tulee uuteen kotiinsa ensimmäistä kertaa ja me palaamme omaan kotiimme vihdoinkin lapsemme kanssa. Hänen elämänsä mullistuu ja meidän elämämme mullistuu. Se on yhtaikaa niin onnellinen ja niin pelottava ajatus.

perjantai 1. elokuuta 2014

Viivytyksiä

Näin unta. Siinä saimme yhtäkkiä tietää, että meidän pitää lähteä hakemaan lasta viikon päästä. Olin paniikissa. Kuinka voisimme alkaa näin yhtäkkiä vanhemmiksi? Emme me ole vielä valmiita. Ei kotikaan ole vielä valmis. Ei meillä ole vielä mitään tavaroita lapselle. Sanoin miehelleni, että tajuaako hän minun äitiyslomani alkavan viikon päästä. Kun sanoin sen, tulin äärettömän onnelliseksi. Minä olen ihan kohta äitiyslomalla. Minulle tulee ihan kohta lapsi. Mutta emmehän ole vielä edes suorittaneet neuvontaa loppuun.

Todellisuudessa meille soitettiin. Sosiaalityöntekijämme on sairauslomalla näillä näkymin lokakuuhun saakka. Ensi viikolle suunniteltu neuvontakäynti ei siis toteudu. Jatkosta saamme tietää myöhemmin. Ehkä tapaamme jonkun toisen ihmisen tai ehkä joudumme odottamaan. Meille soitetaan. Turhauttavaa.

maanantai 21. heinäkuuta 2014

Äitisuhde

Huh! Takana on ehkä vähän liiankin paljon aikaa lapsuuden perheen kanssa. Äitini kanssa ollessani huomaan pohtivani paljon suhdettani häneen ja sitä, millainen äiti hän on minulle ja sisaruksilleni ollut. Lapsuuteni on ollut hyvä ja äitini on aina ollut todella hyvä äiti, mutta huomaan suhtautuvani häneen todella kriittisesti ja arvostelevasti. Ajattelen asioita, joita varmasti teen toisin. Ärsyynnyn ja olen epäreilu.

Lasten kanssa ollessani huomaan itsessäni paljon äitiäni. Toimin, puhun, keksin ja leikin aivan kuten hän. Se häiritsee minua, vaikka ei sen pitäisi. Äitini on lasten kanssa todella hyvä ja väitän, että niin olen minäkin.

Äitini oli löytänyt kirpputorilta hurmaavan pienen säästölippaan ja ison peltilaatikon. Hän aikoo alkaa säästää rahaa lapsellemme. Ja kun mainitsin pohtineeni, että alkaisin ostella kirjoja lapsellemme, hän huokaisi, että vihdoinkin! Hän on jo odottanut, milloin saa luvan kanssa hankkia ihania uusia lastenkirjoja.

Minusta tulee varmasti sekä samanlainen että erilainen äiti kuin omani oli. Siitä olen aivan varma, että äidistäni tulee aivan loistava isoäiti!

perjantai 18. heinäkuuta 2014

Tilaa ajatuksille

Aamulla pyöräilin joogailemaan ja koska päätin palatessani poiketa uimarannalla, jätin puhelimeni ja sitä myötä tapani kuunnella Yle Areenaa kotiin. Polkiessani huomasin yhtäkkiä ehtineeni ajatella vaikka mitä. Sitten ajattelin sitä, miksi ajattelin yhtäkkiä niin paljon ja tajusin, että se johtuu siitä, että korvissani ei kuulu kenenkään muun ajatuksia ja puhetta. Yhtäkkiä minulla oli tilaa ajatuksille.

Opin pakenemaan ajatuksiani ja täyttämään tyhjän tilan radio-ohjelmilla tai Netflix-sarjoilla silloin, kun kaikki tuntui paljon pahemmalta. Teki hyvää paeta ahdistusta ja ajatuksia. Minun oli pakko täyttää kaikki aikani jollakin, jotta pysyisin kasassa ja toimintakykyisenä. Sitten aloin uupua töiden ja opiskeluiden keskellä. Tarvitsin taas jotain, joka pitäisi ajatukset hallinnassa, koska muuten tekemättömien asioiden määrä olisi suistanut minut unettomuuteen ja työkyvyttömyyteen.

Niin siitä tuli tapa. En enää osaa vain kävellä ja ajatella omiani. Enkä oikein meinaa uskaltaakaan. Ajatus liiasta ajattelutilasta tuntuu ahdistavalta. Niinpä kännykkä vilahtaa esiin taskusta heti, kun tuntuu, että aikaa on.

Ajatteleminen pyöräillessä tuntui oudolta. Ei aivan mukavalta, mutta ei aivan ahdistavaltakaan. Tarpeelliselta kyllä. En uskalla tehdä radikaalia muutosta (Sitä paitsi rakastan kaikkia niitä ihania radio-ohjelmia, joita minulla on tapana kuunnella!), mutta aion lisätä aikaa ajatuksille. Aion joskus mennä lenkille ilman kuulokkeita korvillani ja aion toisenkin kerran ehtiä ajattelemaan pyöräillessäni. 

Pyöräilyn, joogan ja ajattelemisen jälkeen uiminen rauhallisella järvellä tuntui taivaalliselta! Tällaisia aamunaloituksia voisin harrastaa enemmänkin.

tiistai 15. heinäkuuta 2014

Tärkeä uusi pieni ihminen

Saimme kunniatehtävän ja pääsimme mieheni kanssa uskomattoman pienen ja uskomattoman suloisen lapsen kummiksi. Hän ei ole vielä täyttänyt kahtakaan viikkoa, mutta eilen saimme kuulla hänen nimensä ja kilistellä lasejamme hänen kunniakseen.

Olen niin otettu tehtävästäni. Sydämeni sulaa myös siinä, kuinka huolehtivaisesti ja lempeästi mieheni suhtautuu vauvaan. Tämän lapsen elämään saan oikein luvalla osallistua niin paljon kuin haluan. Se on aivan mielettömän hienoa!

Sitäkin ehdin jo miettiä, että hän on meidän lapsemme pikkuserkku.

lauantai 12. heinäkuuta 2014

Miksi se ei ole ihanaa? Ikävä

Minulle adoption raastavin murheellinen puoli on valtava ikävä. Olen aina tiennyt haluavani lapsen. Aloin itse toivoa lasta vuonna 2008 ja yrittämisen aloitimme vuonna 2010. Olen siis ikävöinyt lastani jo kuuden vuoden ajan. Neljän vuoden ajan ikävä on ollut piinaavaa ja nyt tiedän, että joudun ikävöimään häntä vielä monta vuotta lisää.

Ikävä on joskus konkreettista ja hyvin fyysistä tyhjän sylin tuntua. Vielä useammin se on erilaisia tilanteita ja tapahtumia, joissa ajattelee ja kuvittelee, kuinka lapsi voisi olla mukana. Mitä hän tekisi? Millä tavalla omaa käyttäytymistä pitäisi muuttaa? Millä tavalla läheiset toimisivat lapsen kanssa tällaisessa tilanteessa? Miltä tuntuisi pitää lasta kädestä tässä? Tässä hänet voisi ottaa syliin ja tuossa syntyisi varmasti kiukutteluhetki.

Miten jaksan odottaa vielä monta vuotta? Mistä löytää kärsivällisyyttä, positiivisuutta ja luottavaisuutta näin pitkään odottamiseen? Tietysti odotusaikaa voi täyttää kaikenlaisella mielekkäällä. Minulla on paljon mielekästä tekemistä, mutta se ei kuitenkaan ota ikävää pois.

torstai 10. heinäkuuta 2014

Miksi se ei ole ihanaa? Aika selittää

Adoptioon kohdistuviin negatiivisiin tunteisiin liittyvä postaukseni Ei, se ei ole ihanaa! herätti paljon kommentteja ja keskustelua. Keskustelu ja ajatusteni kyseenalaistaminen on tervetullutta, mutta pahoitin keskustelusta myös mieleni. Kaikkein eniten sattuivat epäilyt siitä, olenko minä valmis koko adoptioon, jos se kerran tuntuu myös pahalta.

Keskustelu sattui oman elämäni kannalta vaikeaan hetkeen. Olin koko kevään järkyttävän kiireinen ja nyt kuukauden lomailun jälkeen alan vasta tuntea toipumisen alkavan. Asia oli kovin suuri pyöriteltäväksi ja siksi siirsin sen aikaan, jolloin jaksan taas ajatella. Se aika taitaa alkaa nyt.

Keskustelu herätti myös kysymyksen sensuurista. Pitäisikö minun varoa kirjoittamasta negatiivisimmista tunteista, jotta minua ei tyrmättäisi vahingoittavalla tavalla? Pitäisikö minun suojella itseäni paremmin? Ja toisaalta aloin epäillä itseäni. Olenko väärässä, kun suren edelleen lapsettomuuttani enkä uskalla täysin luottaa adoption onnistumiseen? Olenko väärässä, kun kaikki ei tunnu auvoiselta odottamiselta? Olenko väärässä, kun oikaisen tuttavapiirin epärealistisia oletuksia adoptiosta?

Päätin kuitenkin jatkaa valitsemallani tiellä. Uskon ehdottomasti, että negatiivisten tunteidenkin on päästävä kuuluviin. Niiden sanoittaminen on hyväksi sekä minulle että muille samanlaisissa tilanteissa eläville. En usko, että kukaan voi mennä tämän prosessin läpi mieli pelkästään aurinkoisena ja luottaen koko ajan tulevaan. En myöskään usko, että se olisi parempi tie äitiyteen kuin oma tieni.

Lapsettomuuteen ja adoptioon liittyy pajon ristiriitaista. Adoptio ei ole selkeä ja simppeli juttu. Adoptio vaatii paljon pohdintaa. On pohdittava ylipäänsä adoption eettisyyttä. On pohdittava omaa itseä vanhempana ja varauduttava kaikenlaisiin tilanteisiin. On pohdittava omaa työuraansa, parisuhdetta, yhteiskunnan ilmapiiriä ja omia tukiverkkoja adoption kannalta.

Adoptiovanhemmaksi ei myöskään tulla tyhjiössä. Oma elämä vaikuttaa jatkuvasti jaksamiseen ja tunteisiin. Muuta elämää ei voi eikä pidä rajata adoptioelämän ulkopuolelle eikä adoptiota voi muun elämän stressin vuoksi myöskään jättää syrjään. Ei lapsikaan tule tyhjiöön. Jotenkin on pystyttävä luovimaan kaiken keskellä. Muuta vaihtoehtoa ei ole.

Adoptio herättää monenlaisia tunteita ja minä pidän itselläni oikeuden tuntea niitä ja kirjoittaa niistä. Tekstieni lukijoilta toivon ehdottomasti keskustelun jatkumista, mutta toivon kuitenkin hienotunteisuutta. Älä tee hurjia johtopäätöksiä tutustumatta ja keskustelematta. Älä lyö vyön alle.

tiistai 3. kesäkuuta 2014

Selvisin

Selvisin kesään saakka. En palanut ihan loppuun, vaikka olen painanut aivan järkyttävän määrän töitä. Vieläkin on tehtävää pariksi viikoksi, mutta tehtävien asioiden määrä on vähentynyt. Tavallisen työpäivän verran hommia kotosalla riittää nyt, enempää ei tarvitse jaksaa.

Tänään en sitten tehnytkään hommia. Aamulenkin jälkeen ajattelin ottaa pienet nokoset sohvalla ja nokosista tulikin kolmituntiset. Taisi tulla tarpeeseen, mutta kohta tapaan jo ystäviä, joten hommien tekeminen jäi tältä päivältä.

En todellakaan ole unohtanut adoption negatiivisiin tunteisiin liittyvää vilkasta keskustelua. Aion ehdottomasti palata siihen heti, kun minulla on aikaa ajatella kunnolla. Kohta sitä on. Kohta aivoni ovat taas entisellään.

Uupumus on pelottavaa. Vaikka olen nukkunut oikein hyvin ja pitkiäkin unia, olen ollut jatkuvasti väsynyt. Olen huomannut, kuinka aivoni eivät yksinkertaisesti jaksa. Unohtelen sanoja, unohdan aloittamieni lauseiden alkuja ja loppuja, unohdan lupauksia, tekemisiä, tavaroita.

Jaksoin kuitenkin ja kohta olen saanut levätä uupumiseni pois.

maanantai 19. toukokuuta 2014

Tuuli muuttui

Viime yönä nukuin vain viisi tuntia ja odotin heti aamusta kamalaa päivää. Kumma kyllä olen – ilman mitään hyvää syytä – ollut tänään todella hyvätuulinen ja energinen.

Ehkä eilen tirautettu itku auttoi. Uskon, että itkeminen on tärkeää. Ehkä jaksoin hedelmöityshoitojen aikaankin paremmin, koska muistin itkeä tarpeeksi usein. Ennen eilistä en ollut itkenyt pitkään aikaan. Olisi selvästi pitänyt.

Tai ehkä hormonitasapaino alkaa löytyä. Ehkä luonnollinen estrogeeni on jo päässyt nousemaan.

Nyt on kuitenkin ihan hyvä. 

sunnuntai 18. toukokuuta 2014

Uuvuttaa

Miksi se ei mene niin, että maalin lähentyessä saisi lisää voimaa ja jaksaisi hyvin loppuun saakka? Minulla on enää kaksi viikkoa aikaa todellakin hyvin ansaittuun lomaan. Minulla on vielä paljon tekemistä ennen sitä, mutta kahden viikon pitäisi kyllä riittää. Ongelma on vain siinä, että en meinaa enää jaksaa. En jaksa ajatella. En pysty muodostamaan järkeviä lauseita word-tiedostoon. En pysty muistamaan oppimaani ja unohdan paljon. Unohdan sovittuja asioita, mitä olin tekemässä, mitä juuri tein, aloittamieni lauseiden loppuja ja yksinkertaisia, jokapäiväisiä sanoja. En ole ikinä elämässäni ollut näin väsynyt. Hedelmöityshoitojenkin aikaan jaksoin paremmin, vaikka oloni oli toki silloin synkempi.

Kaikkea tekemistäni vainoaa tällä hetkellä myös syyllisyys. Olen tehnyt kaiken vähän huonosti, koska huomion ja jaksamisen on täytynyt jakaantua niin moneen. Koen, että en ole tehnyt töitäni tarpeeksi hyvin enkä ole hoitanut lemmikkejäni ja kotiani tarpeeksi hyvin. Olen suoriutunut opiskeluistakin rimaa hipoen.

Kierukan laitosta alkaneet kivut ovat jatkuneet. Lopetin Orgametrilin syömisen torstaina ja sen jälkeen kivut voimistuivat ja jonkin verran on tullut heikkoa vuotoakin. Kipu on uskomattoman uuvuttavaa. Sen palaaminen lannistaa, vaikka tiedän, että pitäisi vain olla kärsivällinen. Senkin kanssa pitäisi vain jaksaa. Edes nämä kaksi viikkoa.

lauantai 10. toukokuuta 2014

Hyvää Lapsettomien lauantaita!

Tänään aion muistaa kehua itseäni siitä, että olen selvinnyt hengissä kaikista tähänastisista koettelemuksista, joita lapsettomuus on minulle tuonut.

Rowanin rohkaisemana lähetin minäkin Facebook-seinälleni linkin, jossa Simpukka ry:n toiminnanjohtaja Anne Lindfors kirjoittaa Lapsettomien lauantaista otsikolla Mikä ihmeen Lapsettomien lauantai? Facebookistani on varmasti ollut hyvin luettavissa oma lapsettomuuteni, mutta nyt se on puusilmäisempienkin kaverieni nähtävillä. Hyvä niin. On tärkeää, että mahdollisimman moni tietää lapsettomuudesta.

Olen viettänyt tätä viikkoa osallistumalla Simpukan tapahtumiin. Tiistaina kävin kahvilla Simpukan toimistolla ja keskiviikkona olin samaisessa paikassa vertaisryhmän tapaamisessa. Kohta lähden vielä piipahtamaan brunssillakin. Minun lapsettomuudessani Simpukalla on ollut iso rooli. Olen saanut yhdistykseltä todella paljon. Kiitos siis Simpukalle ja hyvää Lapsettomien lauantaita kaikille!

torstai 8. toukokuuta 2014

Hormonikierukka on paikallaan

Olen pahoillani, että en ole vieläkään ehtinyt vastata kommentteihinne. Jokainen kommentti on minulle todella tärkeä ja lupaan kyllä palata asiaan. Viime aikoina on vain ollut niin kamalan kiire eivätkä aivot oikein meinaa jaksaa tuottaa järkeviä virkkeitä (paitse toivottavasti lukuisiin esseisiin).

Tänään on kuitenkin kerrottava hormonikierukan asentamisesta. Mirena-merkkinen hormonikierukka asennettiin iltapäivällä ja nyt minä vietän aikaani sohvan pohjalla. Asennus tehtiin poliklinikan tutussa toimenpidehuoneessa. Siinä huoneessa olen käynyt läpi elämäni tuskaisimmat toimenpiteet. Siinä huoneessa ei ollut mukava olla, vaikka henkilökunta olikin aivan ihanaa ja kannustavaa. Tämä toimenpide oli tuon huoneen toimenpiteistä helpoin. Sain alkuun kaksi puudutuspiikkiä kohdun suulle. Niistä vasemman puoleinen sattui kovasti, mutta sen jälkeen itse asennus tuntui vain nipistyksiltä.

Siihen en kuitenkaan ollut varautunut, että kierukan asennus aiheuttaa kovat kuukautiskivun kaltaiset kivut. Heti, kun kierukka oli paikallaan, kohdun supistelu alkoi ja kivut jatkuvat edelleen Litalginista, Tramalista ja Ketorinista huolimatta. Kaikeksi onneksi en mennyt poliklinikalle autolla. En olisi pystynyt ajamaan sieltä kotiin. Bussissakin matka tuntui tuskallisen pitkältä. Kotisohvalla hetken odoteltuani päätin ottaa Tramalin ja nukahdinkin hetkeksi.

Kivut vievät vahvasti takaisin. On ihanaa, että olen saanut olla ilman näitä kipuja jo yli vuoden. On ihanaa, että parhaimmassa tapauksessa tämä kipu on viimeinen viiteen vuoteen. Kipu tekee minut kuitenkin myös surulliseksi. Kaikkein eniten minua harmittaa se, kuinka syyllistin itseäni huonosta kehonhuollosta, kun kuukautiset saivat selkäni kipeäksi. Nyt huomaan, että kipu vetää lihakset kipeään jumiin välittömästi. Tietenkin selkäni meni ikuiseen jumiin, kun kipupäiviä oli enemmän kuin kivuttomia.

Nyt käskynä on syödä Orgametriliä ja käyttää estrogeenigeeliä vielä viikon ajan, jotta kierukan erittämä hormoni ehtii alkaa vaikuttaa. Puolen vuoden päähän on sovittu kontrolliaika. Toivottavasti silloin on vain positiivista kerrottavaa.

PS. Gradu tuli valmiiksi. Minusta tulee kesäkuussa maisteri! Minä taisin tosiaan onnistua.

lauantai 26. huhtikuuta 2014

Saatan onnistua

Harmittaa, että kiire on vienyt aikaa kiinnostavalta keskustelulta, jota on käyty edellisessä postauksessani. Lupaan palata siihen heti, kun aivot jaksavat taas ajatella. Sen verran sanon kuitenkin jo nyt, että olen todella kiitollinen tuosta keskustelussa. Myös siitä, että näkemyksiäni on kyseenalaistettu. Se tekee minulle hyvää, vaikka olen myös valitettavasti pahoittanut mieltäni.

Nyt on kuitenkin pakko kirjoittaa juuri tämän hetken tunnelmista. Ihan siksi, että en niitä unohda. Viime aikoina olen todella pohtinut sitä, miksi ja miten minusta on tullut Pessi. Haluan vakuuttaa, että olin kyllä Illusia. Olen oikeasti joskus uskonut ja luottanut tulevaan. Muistan, kuinka minulla oli ennen vahva usko siihen, että elämäni kuluu hyvin. Olin elämääni myös todella tyytyväinen.

Sitten yhtäkkiä kaikki alkoi epäonnistua. Olen tehnyt graduani vuodesta 2008 saakka ja koska se on koko ajan kesken, se vaikuttaa paljon työnsaantiini. Olen nimittäin alalla, jossa pätevyydellä on paljon väliä. Sitten alkoi lapsettomuus ja endometrioosin kanssa taistelu. Tuli kuolemaa ja vakavia tapahtumia lähipiirissä. Jo melkein neljän vuoden ajan elämässäni on ollut niin paljon epäonnistumista, että se on haudannut pienet onnistumisetkin alleen. Olen tottunut epäonnistumaan.

Nyt, kuusi vuotta myöhemmin, graduni alkaa olla valmis. Lähetin sen tänään kokonaisena graduohjaajalleni ja jos mitään ihmeellistä ei tapahdu, se on jo valmis esitarkastukseen. Minä valmistun kesäkuussa. Tai valmistun melkein. Sen jälkeen opiskelu vielä jatkuu, koska en ole maisterinpapereidenkaan kanssa vielä ihan pätevä ammattiini. Se on kuitenkin nyt edistymässä.

Koska olen kuitenkin niin tottunut epäonnistumaan, en vielä ollenkaan uskalla luottaa, että tämä työ olisi viimein valmis. Minua pelottaa niin paljon. Työ on oikeasti todella huono ja arvosanatavoitteeni on läpi pääseminen. Se minua stressaakin. Ehkä he päättävät, että tämä ei riitä. Ehkä minusta ei vain ole tähän. Ehkä joudunkin aloittamaan kaiken alusta.

Pääsiäisenä, kolme päivää levättyäni, tunsin oloni niin uskomattoman kevyeksi. Minua nauratti ja tanssitti. Olin hetken epätodellisen onnellinen. Onneksi niin kävi. Nyt tiedän, että minun ja vähän onnellisemman elämän välillä on vain vähän enemmän lepoa. Onneksi lepoa ei enää tarvitse odottaa kovin montaa viikkoa. Aikuiselämäni ensimmäinen levolla täytettävä kesäloma on ihan pian alkamassa. Sitä ennen on vielä jaksettava vähän. Sitä ennen voin ehkä onnistua yhdessä todella suuressa jutussa.

sunnuntai 13. huhtikuuta 2014

Ei, se ei ole ihanaa!

"Me olemme nimittäin mukana adoptioprosessissa."
"Ai, kuinka ihanaa! Menee ihan kylmät väreet. Mahtavaa!"
"Ei, se ei ole ihanaa. Se on aivan kamalaa. Olemme toivoneet lasta jo kauan ja saamme sellaisen ehkä vuosikymmenen loppuun mennessä. Me joudumme paljastamaan elämästämme, taloudestamme, työtilanteestamme, parisuhteestamme ja kaikesta mahdollisesta muustakin kaiken aivan vieraalle ihmiselle. Meitä arvioidaan ja lopulta joku aivan toinen päättää, onko meistä vanhemmiksi. Ja tämä on odotuksemme helpoin vaihe. Ennen tätä kävimme läpi karmeat hedelmöityshoidot, kärsimme epäonnistumisista ja kivuista ja lopulta jouduimme luopumaan toiveesta saada lapsi sitä kautta. Ehkä tästä tulee ihanaa sitten, kun olemme oikeasti saamassa lapsen."

Olinko liian suora? Pahoitinko toisen mielen? Olisiko pitänyt hymistellä, että ihanaahan se on? Olisiko pitänyt vain vaihtaa puheenaihetta? Olisiko pitänyt jättää alunperinkin kertomatta?

torstai 10. huhtikuuta 2014

Pitkästä aikaa polilla

Ai niin, sinne pitää pukeutua mekkoon, jos ei halua kulkea peppu vilkkuen huoneen poikki. Ai niin, auto kannattaa jättää juuri tuolle parkkipaikalle, koska se ei ole koskaan täynnä. Oho, täällähän on ihan uusi ilmoittautumissysteemi. Ja mitä suurin oho, käynti oli mukava, positiivinen ja lähdin pois hyvällä mielellä.

Kyseessä oli kontrollikäynti, jossa seurataan endometrioosin kehittymistä. Kaikki näytti oikein hyvältä. Limakalvo oli ohut, kuten kuuluukin olla ja munasarjan endometrioomakin oli pienentynyt.

Olen jo pitkään epäillyt minulla olevan joitakin Orgametrilin aiheuttamia sivuoireita. Limakalvot ovat hyvin kuivat, päänsärkyjä on usein, esiintyy haluttomuutta ja mieliala sukeltaa helposti matalalle. Olen kuitenkin aina myös epäillyt, että nuo oireet tulevat jostain muualta. Päätä särkee, koska hartiat ovat niin jumissa, haluttomuus liittyy kiireeseen ja huonoihin muistoihin yrittämisen alkuajoilta. Ilmeisesti ne kaikki kuitenkin voivat johtua juuri lääkkeestä ja siitä, että estrogeenitasoni on vedetty superalhaiseksi.

Lääke menee nyt vaihtoon. Vajaan kuukauden päästä minulle asetetaan hormonikierukka, jonka pitäisi hoitaa homma viideksi vuodeksi ja kaiken lisäksi siten, että luonnollinen estrogeenin tuotanto pääsee palautumaan. Muitakin etuja kierukassa kuulosti olevan. Kaikkein hienointa on se, että se on minulle ilmainen (tosin poliklinikkamaksu täytyy sen asentamisesta maksaa), koska se on sairauden hoitoa ja asennetaan sairaalassa.

Lääkäri varoitteli, että asentaminen voi endometrioosipotilaalle olla kivuliasta. Se ei kuitenkaan pelota. Lisäksi sain käskyn käyttää estrogeenigeeliä säännöllisesti asentamiseen saakka.

Ihanaa, että oireet otettiin tosissaan ja ihanaa, että niihin on myös keino. Ihanaa, että kierukka on niin pitkäaikainen ja ihana, että saan koko ajan enemmän etäisyyttä tautiini.

tiistai 8. huhtikuuta 2014

Kotikäynnistä ja mielialasta

Uusi aika järjestyi nopeasti. Nyt olemme saaneet esitellä kotimme. Tämä käynti tuntui taas kerran aikaisempia mukavammalta. Joka kerralla tunnemme toisemme paremmin, ja ehkä myös koti ympäristönä tekee tapaamisesta rennomman. Tänään puhuimme parisuhteestamme, mutta myös monista muista asioista.

Muutenkin mieli on ollut viime aikoina parempi. Räkäposki-itkusta tänne blogiin oli paljon hyötyä. Purkautuminen auttoi. Vieläkin tekemistä on tolkuttomasti ja lepoa aivan liian vähän, mutta olenpahan jaksanut tehdä. Siinäpä kuulumisia pikapaketissa. Yritän pian saada ajatuksiani teksteiksi. Ajatuksia nimittäin on ja paljon.

perjantai 28. maaliskuuta 2014

Yksinäinen

Minne tämän kaiken uupumuksen ja pahan mielen oikein kaataisi? Kuka jaksaisi vielä kuunnella ja ottaa vastaan kunnon räkäposki-itkut? Kuka jaksaisi järjestää minulle ilon hetkiä, kun itse en jaksa? 

Mies on liian lähellä ja ystävät liian kaukana. Minä taisin jäädä vangiksi selviäjän ja vahvan rooliin. Nyt luullaan, että olen jo selvinnyt pahimmasta enkä tarvitse enää niin paljon. Nyt tiedetään, että olen kiireinen ja annetaan liikaa tilaa. Eikä minusta enää ole avautumaan, koska en jaksa enää olla se surullinen murehtija. Siitäkin huolimatta, että olen sellainen melkein koko ajan. Viime aikoina pääni sisällä eläminen on ollut kamalaa. Nyt juuri en tiedä, pitäisikö minun vielä jaksaa, jotta saisin valmista, vai luovuttaa ja todeta, että minä en enää pysty tähän. Kesään on kaksi kuukautta. Sinne saakka pitäisi jaksaa. Kahden kuukauden päästä helpottaa. 

Kotikäynti. Se peruuntui sairastumisen vuoksi. Se siirtyi jonnekin tulevaisuuteen. 

tiistai 25. maaliskuuta 2014

Kotitehtäviä tekemässä

Sosiaalityöntekijä tulee meille perjantaina. Kotiläksyt on jälleen kerran palautettu. Ennen kotiläksyjen tekemistä juttelimme yhdessä kotiläksyn teemasta eli parisuhteestamme. Lähetimme myös valmiit tuotoksemme toisillemme luettavaksi. Sydän sykähtyi ja silmissä kirveli. Oli niin ihana lukea ja kertoa, kuinka äärettömän tärkeä toinen on. Minä kerroin, että parisuhteemme on elämäni ihanin ja onnellisin asia ja hän kertoi, että minä olen hänelle tärkein.

Tavallaanhan sen on tiennyt ja on kauniita sanoja sanottu aikaisemminkin. On kuitenkin uskomattoman ihanaa saada kuulla se aivan keskellä karua ja stressaavaa arkea. Juuri sen jälkeen, kun on viikolopun ajan kiristelty hampaita ja kritisoitu toisen tekemisiä. Ne ovat pieniä asioita ja me yhdessä olemme todella suuri juttu.

maanantai 17. maaliskuuta 2014

Bussissa itki vauva

Tänään töistä palatessani bussissa itki vauva. Se itki melkein koko matkan ja jäi vielä itkemään, kun minä hyppäsin pois bussista. Kuuntelin itkua ja muistin, kuinka kamalalta se aina tuntui. Kuinka vaikeaa oli itsekin olla itkemättä. Kuinka itku oikein tunkeutui sydämeen ja repi haavoja auki.

Tänään tulin surulliseksi, mutta vain siksi, että muistin, kuinka vaikeaa minulla on ollut. Sitten tulin iloiseksi, koska huomasin, että siitä on tullut vain muisto. Se ei ole enää tässä ja nyt, vaan se on jäänyt menneisyyteen. Tästäkin minä olen selvinnyt.

maanantai 3. maaliskuuta 2014

Yksi uusi pieni ihminen

Tänään tapasin hänet. Hän on nyt melkein kaksi viikkoa vanha. Jännitin etukäteen tulevaa tunneryöppyä. Ehdin jo varoittaa ystävääni, uutta äitiä, asiasta. Tunneryöppy ei ollut kuitenkaan sellainen kuin odotin. Hän on pelkästään ihana. Hänen taapamisensa oli minulle todella suuri onni. Pidin häntä sylissä ja katsoin oikein kunnolla. Kaikki se tuntui juuri oikealta. Hänen kuuluu olla olemassa ja hänen kuuluu olla osa juuri sitä perhettä kuin on. Hän on aivan oikeassa paikassa, ja minä olin aivan oikeassa paikassa pitäessäni häntä sylissäni.

Hänen äitinsä, minun rakas ystäväni, on niin uskomattoman viisas. Hän tietää aina juuri oikeat sanat ja juuri oikean tavan olla. Hän ei hyssyttele eikä suojele minua. Hän ei hehkuta eikä jätä minua ulkopuolelle. Hän on ystävä ja se riittää aivan täydellisesti.

Nyt minunkin elämässäni on yksi uusi ihminen. Se on juuri hyvä.

perjantai 28. helmikuuta 2014

Summausta

Lapsettoman kokemaa surua on verrattu lähiomaisen kuolemaan, mutta kuka jaksaa viettää hautajaisia kerran kuussa useiden vuosien ajan? (Lääperi, Pirjo: Lapsettomuuden suru voi tuoda masennuksen.)
Näin alkaa yksi sosiaalityöntekijän meille kotiläksyksi antamista artikkeleista. Se laittoi miettimään. Kuinka monia menetyksiä minä olen ehtinyt kokea? Kolmesta ivf:stä saldoksi tuli neljä siirtoa ja siis neljä isoa menetystä, kaikki yhden vuoden aikana. Sitä ennen yksi menetys inseminaatiossa ja sitä ennen muistaakseni 15 luomuyritystä. Yhteen todella suureen menetykseen mahtuu siis 20 menetystä. Onko siis ihme, jos toipumisessakin kestää aikaa ja jos suru vieläkin nousee toisinaan pintaan?

keskiviikko 26. helmikuuta 2014

Niin monta uutta pientä ihmistä

Aika pitkään ehdimme elää lapsettomuuttamme niin, että lähipiirissämme oli enemmän lapsettomia ihmisiä kuin lapsiperheitä. Yllättävän moni joutui turvautumaan hoitoihinkin. Yhtäkkiä raskausuutisia alkoi kuitenkin tulla monesta suunnasta. Muutama vertaisryhmän kautta tutuksi tullut tuli raskaaksi, ja usea hyvä ystävänikin ilmoitti raskaudestaan. Lähellemme on nyt tulossa todella monta uutta ihmistä.

Yksi uusista ihmisistä syntyi noin viikko sitten. Hänen äitinsä on minulle äärettömän tärkeä ja rakas ystävä. Tämä lapsi ei tarvinnut hoitoja tullakseen maailmaan, vaan hän ilmoitti tulostaan melkoisen nopeasti. Nyt kerään voimia tavatakseni hänet. Haluan ehdottomasti kuulua tämän lapsen elämään. Olla yksi tärkeä aikuinen lapsen lähellä. Ottaa yhden tärkeän lapsen lisää omaan elämääni. Ensimmäinen tapaaminen ei kuitenkaan ole helppo. Minua pelottaa kohdata kaikki ne tunteet, jotka vauvan tapaaminen tuo mukanaan.

Eilen sain jälleen uuden uutisen. Hoitojen kynnyksellä oleva ystäväni onkin tullut raskaaksi juuri ennen hoitojen alkamista. Se on tietysti aivan mahtavaa. Toivon todellakin, että ystäväni murheet tällä saralla on murehdittu. Olen todella onnellinen hänen puolestaan siitä, että hän ei ole joutunut kulkemaan lapsettomuuden tietä tämän pidemmälle.

Kuitenkin uutinen teki minut niin kamalan surulliseksi. Pitkästä aikaa tunsin oloni niin kovin yksinäiseksi. Moni on ollut kanssani samanlaisessa elämäntilanteessa ja olen voinut olla monelle vertaistukena. Olen pystynyt ymmärtämään ja auttamaan ja kertomaan omista kokemuksistani. Minusta on tullut varsinainen lapsettomuusekspertti. Aina kuitenkin käy niin, että se toinen onnistuu. Raskausuutinen tulee aina. Ja joka ikinen kerta minä jään lopulta ilman vertaistukea. Joka ikinen kerta minä jään ainoaksi, joka ei onnistunut. Joka ikinen kerta minun on aseteltava sanani oikein ja tunnettava oikeita tunteita. Oltava tyytyväinen siitä, että edes ne muut onnistuvat.

Ystäväni lukevat blogiani. Niin myös tämä uuden raskausuutisen kertonut ystäväni. Hänellä on syyllinen olo enkä haluaisi, että hän joutuu tuntemaan niin. Kun hän lukee tämän, hän saattaa tuntea olonsa entistä syyllisemmäksi eikä sekään ole oikein. Ei hänen tarvitsisi tietää siitä, että juuri hänen uutisensa sattui osumaan hermoon. Ei hänen tarvitsisi tuntea syyllisyyttä onnistumisestaan. Kaikkien kuuluisi onnistua.

Mutta minun on pakko kirjoittaa tästäkin asiasta. Minun on pakko muotoilla tämä kaikki sanoiksi, lauseiksi ja tekstiksi, jotta pystyn jatkamaan töitäni. Kirjoittamalla saan asiat pois pyörimästä mielestäni. Niistä tulee kokonaisia ajatuksia eikä niitä tarvitse enää pyörittää päässä muiden ajatusten tiellä.

maanantai 24. helmikuuta 2014

Minun adoptiojonossani on tilaa myös homopareille



Tapana on ehkä ottaa viimeinen sana joskus joissain asioissa, mutta en nyt sen vuoksi puhu vaan ehkä pikkasen haluan muistuttaa, että tänään on puhuttu myös niistä asioista, että heterot ikävä kyllä kokevat, että se on joiltakin pois, jos avioliittolaki muuttuu, koska se väistämättä vähentää esimerkiksi heteroparien adoptiomahdollisuuksia, kuten tänään olen puhunut muutamin esimerkein. (Mika Niikko, Eduskunnan lähetekeskustelu 20.2.2014)
Torstaisessa Eduskunnan lähetekeskustelussa aktiivisesti puhunut Mika Niikko (ps) oli hyvin huolissaan siitä, että mikäli tasa-arvoinen avioliittolaki hyväksyttäisiin ja homoparit saisivat tasa-arvoisen adoptio-oikeuden heteroparien kanssa, vaikeuttaisi se ehdottomasti heteroparien adoptiomahdollisuuksia. Niikolla oli yksi esimerkki eli Venäjän adoptiopäätökset Ruotsiin.

Miten kävi Ruotsissa kolmentoista heteroperheen kohdalla, jotka olivat adoptoimassa lapsia? Korkein oikeus viime vuonna Venäjällä päätti, että Ruotsi ei saa ollenkaan lapsia adoptoitavaksi, jos on vaarana, että he voivat joutua seksuaalivähemmistöjen perheisiin. (Mika Niikko, Eduskunnan lähetekeskustelu 20.2.2014)
Käytännössä Niikko on siis huolissaan venäläisistä adoptioista, mikäli Suomi hyväksyy tasa-arvoisen avioliittolain. Minun on kovin hankala yhtyä Niikon huoleen. On tietysti äärimmäisen traagista, jos adoptioprosessi katkeaa tällaisten asioiden vuoksi. Se on kuitenkin mahdollista koko ajan monien asioiden vuoksi ja monien kontaktien kanssa. Adoptioprosessi on monella tavalla epävarma prosessi. Siitäkin huolimatta perustelu on mielestäni ontuva. Koen, että tasa-arvoinen avioliittolaki on tärkeämpi kuin adoptiosuhteiden säilyminen Venäjälle. Koen, että siinä tapauksessa Suomi ei olisi väärässä, vaan väärässä olisi nimenomaan Venäjä.

Minun adoptiojonossani on tilaa myös homopareille. Minä en pysty nostamaan itseäni adoptiohakijana kenenkään yläpuolelle seksuaalisen suuntautumiseni vuoksi. Minä en voi uskoa, että pelkästään seksuaalinen suuntautumiseni tekisi minusta parempaa vanhempaa ja parempaa adoptio-odottajaa. Mielestäni minulla ei ole oikeutta olla niin itsekäs, että oman adoptioprosessini vuoksi voisin vastustaa tasa-arvoisen avioliittolain toteutumista Suomessa.

torstai 13. helmikuuta 2014

Mitä kaipaan?

Viime aikoina minun on tehnyt mieli paeta elämääni jonnekin kauas. Elämäni tuntuu taas niin raskaana hartioillani, että tekisi mieli heittää koko paketti menemään ja muuttaa erakoksi jonnekin kaiken ulottumattomiin. Toisinaan kaikki tuntuu mahdottomalta. En oikein meinaa uskoa, että saisin kaiken tarvittavan tehdyksi. Tunnen oloni myös hyvin yksinäiseksi. Vaikka ystäviä ja seuraa onkin, minun on jaksettava niin monta asiaa aivan yksin. Miehestänikään ei minulle ole paljon apua. Hän on myös kiireinen ja asuu kotona vain viikonloppuisin. 

Jotta saisin kaiken tehtyä, tarvitsisin enemmän aikaa. On kuitenkin kamalan vaikeaa miettiä, mistä aikaa voisi säästää kaikkia töitä varten. Kaikkein yksinkertaisin ratkaisu on ottaa aikaa pois liikunnalta ja yöunista. Se on kuitenkin huonoin mahdollisin ratkaisu. Ruuanlaitto ja kodinhoito vievät jonkin verran aikaa, mutta eivät kuitenkaan merkittävästi. Työmatkoihin kulutan melko paljon aikaa, mutta sen muuttaminenkin on aika hankalaa. Lopun aikani käytänkin sitten kaikenlaisiin töihini ja opiskeluun. 

Kaipaan myös enemmän laadultaan parempaa vapaa-aikaa. Nyt voimani eivät riitä hyvän vapaa-ajan suunnittelemiseen, vaan vietän vapaa-aikaa sohvalla television edessä kärsien huonosta omatunnosta. Vapaa-ajasta on kamalan hankala nauttia, kun tietää, mitä kaikkea olisi vielä tehtävänä ja miten paljon enemmän olisi pitänyt jo tehdä.

Tänään tulin töistä kolmen maissa enkä ole sen jälkeen tehnyt mitään muuta kuin täyttänyt astianpesukoneen. Kohta minulla on tunnin mittainen työjuttu, mutta muuta en tänään tee. Päätin antaa itselleni aikaa levätä, jotta jaksaisin paremmin työskennellä viikonloppuna. Oloni on kuitenkin kamala. Tiedän oikein hyvin, mitä minun pitäisi olla tekemässä. 

Viikon päästä alkaa onneksi viikon mittainen loma, joka on pyhitetty niille töille, joita en ehdi kokopäivätyön aikana tekemään kunnolla. Jospa saisin graduni vihdoin esitarkastusvaiheeseen. Kun vain jaksaisin saada graduni valmiiksi. Silloin tämä jatkuva välivaiheessa eläminen nytkähtäisi merkittävästi eteenpäin. Silloin kaikkein suurin pakollinen tehtäväni olisi tehty. 

Nyt minua jännittää julkaista tämä viesti. Hävettää, että olen päästänyt elämäni tällaiseksi. Hävettää, että en ole valmistunut silloin, kun se olisi ollut paljon helpompaa. Pelottaa, että saan tuomitsevia kommentteja. Pelottaa, että joku kysyy, enkö vain voisi jättää jotain töitäni tekemättä. Enkö vain voisi sanoa ei. Nolottaa, että ruikutan tällaisesta asiasta, kun elämäni on kuitenkin helpompaa kuin se oli esimerkiksi vuosi sitten. Nolottaa, koska tiedän, että ystävänikin lukevat blogiani enkä haluaisi aina olla se, jolla on vaikeaa. Mietityttää, miksi tämän asian kirjoittaminen tuntuu tärkeältä. Miksi ei voisi vain jättää ruikuttamatta ja käyttää tätäkin aikaa paremmin. 

Kaipa kirjoitin, koska minun oli jäsenneltävä ajatuksiani. Ehkä se riittää syyksi. 

torstai 6. helmikuuta 2014

Ahdistus palasi

Jo pidemmän aikaa olen ollut hieman alakuloinen. Olen kamalan stressaantunut, mutta en oikein tunnu löytävän voimia ja aikaa, jotta saisin tarvittavia asioita tehtyä. Minua painostetaan hommiin vähän sieltä ja täältä. Painostus kääntyy aina itseään vastaan. Kun minua taas kerran painostetaan, menetän toimintakykyni päiväksi tai pariksi. Minun pitäisi vain saada rauhassa tehdä töitäni ilman jatkuvaa kyttäämistä ja kyselyä. Olen oikeasti melkoisen uupunut juuri nyt ja sekin tietysti näkyy tekemisissäni. Aivoni eivät yksinkertaisesti pysy kasassa ja taivu kaikkeen siihen, mihin niiden pitäisi taipua.

Olen nähnyt aika paljon painajaisia viime aikoina ja herään usein keskellä yötä ahdistavaan tunteeseen. Tänään tuo ahdistus iski keskellä päivää eikä se tunnu lähtevän pois. Vanha tuttu ahdistus, joka oli vuosi sitten jatkuvasti mukanani. Psykologini neuvoi taannoin minua menemään aina ahdistuksen alkulähteelle, jotta voisin käsitellä juuri sen asian, joka ahdistuksen laukaisi. Nyt en meinaa löytää alkulähdettä oikein millään. Tulin vielä töistä kotiin hyvävointisena, mutta sitten jossakin vaiheessa huomasin olevani ahdistunut.

Kun sydäntä puristaa ja hengittäminen tuntuu vaikealta, ei pysty keskittymään oikein mihinkään muuhun. Juuri nyt tarvitsisin varmaankin jotain ihmistä, jolle vuodattaa kaikki mieltä painavat asiat. En kuitenkaan vuodata. Olen niin kyllästynyt jatkuviin vastoinkäymisiini ja minua epäilyttää myös, että kaikki ystäväni ovat kyllästyneet kuuntelemaan jatkuvia murheitani. Siksi olen alkanut reippaaksi ja vahvaksi. En jaksa enää surra tai itkeä. En jaksa enää olla ahdistunut. En jaksa enää kamppailla kiireiden, ehtimisen ja jaksamisen kanssa. En jaksa säätää aikatauluja. En jaksa ehtiä näkemään ketään kunnolla ja ajan kanssa ja kuitenkin tarvitsisin sitä niin paljon.

tiistai 21. tammikuuta 2014

Lentokoneessa

Hän oli tyttö ja hänellä oli mustat kikkarat hiukset suloisesti saparoilla. Hän oli vielä aika pieni. Peuhasimme olohuoneen sohvalla ja minä otin hänet jalkojeni päälle lentokoneeseen. Hän ei ollut ikinä aikaisemmin leikkinyt lentokonetta ja aluksi häntä vähän jännitti, kunnes kasvoille tuli riemastunut ilme. Sinne uneen hän jäi, mutta jätti mieleen niin ihanan olon kokonaisiksi päiviksi. Minä uskallan jo uneksia hänestä.

Toinen neuvontakerta oli todella onnistunut ja mukava. Ehdimme kolmessa tunnissa puhua vain mieheni suvusta ja menneisyydestä. Minun menneisyyttäni käsitellään seuraavalla kerralla kotikäynnin yhteydessä. Samalla kerralla keskustelemme myös parisuhteestamme. Mieli jäi hyväksi ja luottavaiseksi.

Järistys ja jälkijäristyksetkin alkavat hiljalleen laantua. Jälleenrakennukseen menee varmasti kauan aikaa. Siinä olen tietysti mielelläni apuna. Pariin päivään en ole kuitenkaan enää kantanut musertavaa huolta mukanani. Olen uskaltanut nukkua pelkäämättä huonoja uutisia. Kyllä tämäkin tästä. (Ja anteeksi tämä kryptisyyteni. On suojeltava yksityisyyttä ja kuitenkin myös kirjoitettava.)

tiistai 14. tammikuuta 2014

Toinen neuvontakäynti

Huomenna. Aikaa on varattu kolmeksi tunniksi. Asiaa on kahden ihmisen tähänastisen elämän verran. Ilostuttaa, jännittää, huolestuttaa, odotuttaa.

sunnuntai 12. tammikuuta 2014

Järistys

Eilen kuolema kävi todella lähellä ja järisytti perhettämme. Kiitos fyysisen ja henkisenkin läheisyyden hän ei kuitenkaan kuollut. Samaan aikaan perheemme piilossa oleva turvaverkko tuli esiin. Se on vahva ja se toimii salamannopeasti. Asiat alkavat selvitä, kun kaikki yhdistävät voimansa. 

Nyt on minun vuoroni alkaa peruskallioksi. Ottaa kotiini nukkumaan ja pitää mahdollisimman hyvää huolta. Toivottavasti onnistumme, jotta järistyksiä ei enää tapahtuisi. Täytyy muistaa, että tänään ja nyt on paljon tärkeämpi hetki kuin huomenna tai kohta. 

lauantai 11. tammikuuta 2014

Tsemppikuva




Sain tämän postikortin ystävältä. Kortti on saanut paikkansa jääkaapin ovessa. Se on  siinä muistuttamassa lapsestamme silloinkin, kun en häntä jaksa tai ehdi muistaa. Muistuttamassa siitä, että vaikka mitään ei taas vähään aikaan tapahtuisikaan, hän on tulossa. Kiitos ystävälle.

keskiviikko 8. tammikuuta 2014

Sellainen hän voisi olla

Joulun alla istuin eräällä pohjoisella rautatieasemalla aamutuimaan. Vieressä istuivat äiti ja tytär. Äidillä vaalea iho ja lapsella suklaanruskea. Uskomattoman kaunis ja hellyyttävä lapsi, joka halusi katsoa kissojani ja jota koirani mulkoili vihaisena. Lapsi, joka ehti kysyä tuhat kysymystä.

Hän oli syntynyt Etelä-Afrikassa. Hän oli melkein kolmevuotias. Se minulle selvisi, kun kuuntelin äidin ja erään toisen matkalaisen keskustelua. Minä en jutellut äidin kanssa paljoakaan. Menin lukkoon, enkä keksinyt sanottavaa. Olisin halunnut kertoa ja kysyä. Minullakin olisi ollut tuhat kysymystä. Kuinka kauan siinä meni? Miltä neuvonta tuntui? Entä luvan saaminen? Entä odotus? Entä lapsiesitys? Millaisia erityistarpeita? Minkäikäinen hän oli silloin? Miltä se kaikki tuntuu nyt? Onko se kaiken tämän vaivan arvoista?

En kysynyt.

sunnuntai 5. tammikuuta 2014

Ajatustukos

Miksi ensimmäisen adoptioneuvonnan aiheuttamista tunteista on ollut niin vaikea kirjoittaa? Miksi niistä on ollut myös vaikea puhua? Nämä kysymykset hämmentävät minua. Olen tottunut muuttamaan ajatukseni sanoiksi ja analysoimaan niitä. Nyt en osaa. Neuvonnan alkaminen heitti minut täysin vieraalle maaperälle, jossa kaikki on vierasta ja yllättävää ja jossa minä en osaa toimia.

Tuntuu kuin olisin keskellä peliä, jossa en ollenkaan tiedä, mitä kädessäni olevilla korteilla kannattaa ja voi tehdä. Puolihuolimaton teko saattaakin yllättäen nousta tärkeäksi. Pieni sana onkin yhtäkkiä iso. Työstetty ajatus onkin aivan keskeneräinen.

Ja koko ajan minua tarkkaillaan. Kaikesta tehdään muistiinpanoja ja kaikkeen halutaan lisäselvitystä. Tulevaisuutta määrittelee suuri jos eikä ollenkaan kun.

Olen hämmentynyt enkä oikein osaa siitä puhua.

torstai 2. tammikuuta 2014

Ensimmäinen kotitehtävä

Ensimmäinen kotitehtävä on nyt hoidettu. Kotitehtävän otsikkona oli taustatietoni. Kysymyksen koskivat lapsuudenkotia, perhettä, opiskelua, työtä, elämäntilannetta, harrastuksia ja elämänarvoja. Kirjoittelin vastauksia parin sivun verran ja mies omiaan suunnilleen saman verran. Oli vaikea kirjoittaa, kun ei tiennyt, kuinka yksityiskohtaisia vastauksia sosiaalityöntekijä toivoo.

Nyt se on kuitenkin tehty. Toinen tapaaminen on kuun puolivälissä, ja siellä on tarkoitus käydä läpi kotitehtäviämme eli keskustella menneisyydestä. Tapaamiseen on varattu kolme tuntia, joten aika tiivis istunto on tulossa.

Kolme kuukautta on pitkä aika neuvontatapaamisten välillä. Asia tuntuu jopa unohtuvan tässä välillä. 

keskiviikko 1. tammikuuta 2014

Uusi vuosi – parempi kuin edeltäjänsä

Vuosi 2013 oli raskas vuosi, vaikka onneksi kuitenkin nousujohteinen. Alkuvuosi oli todella raskas, mutta loppua kohti vuosi kuitenkin muuttui koko ajan paremmaksi ja olo helpommaksi.

Uusi vuosi olkoon entisiä parempi. Minun uuden vuoteni teemana on parempi olo. Siihen liittyivät Kisun ja Suvin saamat palkinnotkin. Kisu pääsee kokeilemaan joogaa ja Suvi puolestaan pääse suolahoitoon. Halusin antaa molemmille mahdollisuuden rentouteen ja hyvään oloon kaiken raskaan keskellä. Itse aion voida tänä vuonna paljon paremmin. Olen aloittanut joogaharrastuksen ja opetellut myös muuten rentoutumaan. Aion panostaa fyysiseen ja henkiseen hyvinvointiini unohtamatta tai laiminlyömättä itseäni kiireen keskellä.

Uusi vuosi tuo mukanaan myös mahtavan kunniatehtävän! Minusta ja miehestäni tulee alkukesästä uuden pienen ihmisen kummeja. Tärkeä kysymys esitettiin meille vuoden viimeisenä päivänä, ja olemme todella otettuja ja iloisia kunniasta.