Siirry pääsisältöön

Ajatustukos

Miksi ensimmäisen adoptioneuvonnan aiheuttamista tunteista on ollut niin vaikea kirjoittaa? Miksi niistä on ollut myös vaikea puhua? Nämä kysymykset hämmentävät minua. Olen tottunut muuttamaan ajatukseni sanoiksi ja analysoimaan niitä. Nyt en osaa. Neuvonnan alkaminen heitti minut täysin vieraalle maaperälle, jossa kaikki on vierasta ja yllättävää ja jossa minä en osaa toimia.

Tuntuu kuin olisin keskellä peliä, jossa en ollenkaan tiedä, mitä kädessäni olevilla korteilla kannattaa ja voi tehdä. Puolihuolimaton teko saattaakin yllättäen nousta tärkeäksi. Pieni sana onkin yhtäkkiä iso. Työstetty ajatus onkin aivan keskeneräinen.

Ja koko ajan minua tarkkaillaan. Kaikesta tehdään muistiinpanoja ja kaikkeen halutaan lisäselvitystä. Tulevaisuutta määrittelee suuri jos eikä ollenkaan kun.

Olen hämmentynyt enkä oikein osaa siitä puhua.

Kommentit

Inka sanoi…
Varmasti pelko juurikin tuosta "jos" sanasta lyö luun kurkkuun ja hiljaiseksi. Varmasti kelle tahansa. Kirjoita pelot paperille ja polta ne. Sekin voi auttaa.

Vaikea on auttaa, mutta seuraavassa joku idea, vaikka se ei olisikaan se mitä tarvitaan. Itseäni voisi tuossa tilanteessa auttaa lista. Raskalaisia viivoja, tai ehkä post-it lappuja työhuoneen seinällä ;), tai muu, johon jokainen pienikin asia tulee kirjattua ilman, että se kellekään muulle kuuluu. Mikä on historia, Mitä adoptioneuvoja sanoi, mitkä muut asiat vaikuttaa, mitä oot sanonut/pohtinut.. kaikki vaan ylös ilman analysointia ja sitten kun kaikki on ylhäällä niin sitten vasta mietitään onko tässä mitään järkeä.
Anonyymi sanoi…
Mulla oli ihan sama aikoinaan, muuten tekstia tuli kyllä, mutta neuvonta käynneistä oli hirveen vaikea kirjoittaa mitään fiksua.
Anonyymi sanoi…
Mulla oli ihan sama aikoinaan, muuten tekstia tuli kyllä, mutta neuvonta käynneistä oli hirveen vaikea kirjoittaa mitään fiksua.
Anonyymi sanoi…
Ymmärrän tunteesi tosi hyvin! Mutta olen varma siitä, että jossain vaiheessa (meille se oli kolmannella käynnillä) "jos" muuttuu "kun":ksi. Silloin valtava paine putosi hartioltamme, jotenkin tuntui siltä, että olimme samassa veneessä stt:n kanssa, eikä vastakkain.
Olen varma siitä, että teillekin se hetki koittaa.
Siihen mennessä adoptioneuvonta tuntuu hämmentävältä ja mielestäni se onkin tarkoitus: hämmentää adoptiovanhemmiksi haluavia ja katsoa ketkä ovat "tosissaan" ja haluavat jatkaa. Ei ole kiva.

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emme me lukkiutuneetkaan kotiin

Adoptioon valmistautuessamme kävimme kursseilla ja neuvonnassa. Niistä jäi monia asioita mieleen. Yksi niistä asioista on se, että kiintymyssuhteen kehittymisen vuoksi olisi hyvä rauhoittaa aluksi elämä oman perheen keskeiseksi. Lapsen on hyvä oppia ensin tuntemaan omat vanhemmat ja vasta sitten alkaa tutustua muuhun maailmaan.
Me emme ole totelleet.
Jo hakumatkalla kyläilimme tuttavaperheessä ja kotiin päästyämme olemme tavanneet monia ihmisiä. Tietysti monet haluavat nähdä meidät. Ja me haluamme nähdä ystäviämme ja perhettämme! Tietenkin haluamme. Meillä oli heitä aivan älytön ikävä silloin, kun vietimme melkein neljä viikkoa hotellin muurien sisäpuolella tutustumassa toisiimme.
Meidän elämämme on sellaista. Me tapaamme ihmisiä, koska ihmiset ovat meille tärkeitä. Vietämme me tietysti paljon aikaa keskenämmekin. Halaamme, sylittelemme ja leikimme. Kerromme, että rakastamme. Meidän ihana perheemme!

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

Onnen keskelle tuli myös suru

Siitä on nyt tarkalleen viikko. Hain koiran veljeni luota kotiin. Kävin sen kanssa viimeisellä lenkillä. Rapsuttelin sitä takapihalla ja syötin viimeisiä herkkuja. Nostin sen viimeisen kerran autoon, ja mieheni ajoi sen kanssa eläinlääkäriin.

Koiran kuolema sattuu kovasti. Tuntuu syylliseltä. Aina välillä havahdun ajattelemaan, ettei kukaan pidä huolta siitä. Se on nyt aivan yksin. Me hylkäsimme sen.

Olen onnellinen. Sain ihanan koiran, joka kulki mukana niin monessa. Kahdentoista vuoden ajan minä pidin huolta siitä ja se piti huolta minusta. Se vei minut ulos silloinkin, kun olisin mieluummin jäänyt ikuisiksi ajoiksi itkemään sänkyyn. Se juoksi minun kanssani silloin, kun oli pakko juosta kovaa, että saisi ahdistuksen salpaamat keuhkot taas toimimaan.

Minulla on aivan älytön ikävä. En saa enää koskaan silittää sen mustaa pehmeää karvaa. Se ei enää koskaan nuku jaloissani. Se ei enää saa hepuleita pelkästä elämän ilosta. Se ei enää ulvo, kun paloauto ajaa ohi. Sen tyhjä panta makaa kä…