Siirry pääsisältöön

Ajatustukos

Miksi ensimmäisen adoptioneuvonnan aiheuttamista tunteista on ollut niin vaikea kirjoittaa? Miksi niistä on ollut myös vaikea puhua? Nämä kysymykset hämmentävät minua. Olen tottunut muuttamaan ajatukseni sanoiksi ja analysoimaan niitä. Nyt en osaa. Neuvonnan alkaminen heitti minut täysin vieraalle maaperälle, jossa kaikki on vierasta ja yllättävää ja jossa minä en osaa toimia.

Tuntuu kuin olisin keskellä peliä, jossa en ollenkaan tiedä, mitä kädessäni olevilla korteilla kannattaa ja voi tehdä. Puolihuolimaton teko saattaakin yllättäen nousta tärkeäksi. Pieni sana onkin yhtäkkiä iso. Työstetty ajatus onkin aivan keskeneräinen.

Ja koko ajan minua tarkkaillaan. Kaikesta tehdään muistiinpanoja ja kaikkeen halutaan lisäselvitystä. Tulevaisuutta määrittelee suuri jos eikä ollenkaan kun.

Olen hämmentynyt enkä oikein osaa siitä puhua.

Kommentit

Inka sanoi…
Varmasti pelko juurikin tuosta "jos" sanasta lyö luun kurkkuun ja hiljaiseksi. Varmasti kelle tahansa. Kirjoita pelot paperille ja polta ne. Sekin voi auttaa.

Vaikea on auttaa, mutta seuraavassa joku idea, vaikka se ei olisikaan se mitä tarvitaan. Itseäni voisi tuossa tilanteessa auttaa lista. Raskalaisia viivoja, tai ehkä post-it lappuja työhuoneen seinällä ;), tai muu, johon jokainen pienikin asia tulee kirjattua ilman, että se kellekään muulle kuuluu. Mikä on historia, Mitä adoptioneuvoja sanoi, mitkä muut asiat vaikuttaa, mitä oot sanonut/pohtinut.. kaikki vaan ylös ilman analysointia ja sitten kun kaikki on ylhäällä niin sitten vasta mietitään onko tässä mitään järkeä.
Anonyymi sanoi…
Mulla oli ihan sama aikoinaan, muuten tekstia tuli kyllä, mutta neuvonta käynneistä oli hirveen vaikea kirjoittaa mitään fiksua.
Anonyymi sanoi…
Mulla oli ihan sama aikoinaan, muuten tekstia tuli kyllä, mutta neuvonta käynneistä oli hirveen vaikea kirjoittaa mitään fiksua.
Anonyymi sanoi…
Ymmärrän tunteesi tosi hyvin! Mutta olen varma siitä, että jossain vaiheessa (meille se oli kolmannella käynnillä) "jos" muuttuu "kun":ksi. Silloin valtava paine putosi hartioltamme, jotenkin tuntui siltä, että olimme samassa veneessä stt:n kanssa, eikä vastakkain.
Olen varma siitä, että teillekin se hetki koittaa.
Siihen mennessä adoptioneuvonta tuntuu hämmentävältä ja mielestäni se onkin tarkoitus: hämmentää adoptiovanhemmiksi haluavia ja katsoa ketkä ovat "tosissaan" ja haluavat jatkaa. Ei ole kiva.

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

"Naakat lentää yhdessä"

Minun on pitänyt kirjoittaa moneen otteeseen lapsen kielen kehittymisestä. Se on niin kiinnostavaa! Kiinnostavaa sekä yksityisesti että ammatillisesti.

Olen aloittanutkin sen postauksen kirjoittamista, mutta en ole ehtinyt sitä tehdä. En vielä hautaa ajatusta, mutta totean tässä vaiheessa sen, että kieli on kehittynyt käsittämättömän huimaa vauhtia.

Tänään hän kertoi minulle bussimatkalla esimerkiksi nämä asiat:
"Aurinko laskee alas. On menny jo. Hämärää. Pimeää. Valo päällä. Yö."
"Naakat lentää yhdessä. Lentää taivaalla. Sininen taivas."
"Junaa ei tankata. Sähkö tulee ylhäältä. Sähköjohto ylhäällä."
"Isi-ukkeli on jo kotona. Isi bussilla kotiin. Isi odottaa. Kissat odottaa."

Hän siis puhuu jo suomea. Voi kun itsekin oppisi kieliä tuota tahtia!

Vertaiset vertaansa vailla

Olen todella tyytyväinen siihen, että asuinpaikaksemme on valikoitunut yksi Suomen suurimmista kaupungeista. Täältä löytyy nimittäin kaikkea, mitä tarvitsen. Myös paljon muita adoptioperheitä.
Tapaamme muita adoptioperheitä virallisissa tapaamisissa kaksi kertaa kuukaudessa. On isompi adoptiokerho, joka kokoontuu viikonloppuna ja pienempi, joka kokoontuu arkisena aamupäivänä.
Eniten kadun odotuksessani sitä, että en ikinä etsiytynyt näihin kerhoihin. Odottaminen tuntui niin epävarmalta ja tuskastuttavalta, että pelkäsin tavata perheitä. Pelkäsin, että ikävä kasvaisi liian kovaksi ja että lasten ja vanhempien näkeminen riipaisisi yhtä syvältä kuin kriisin pahimpana aikana. 
Olisi kannattanut päästä pelosta yli. Olisin nähnyt, kuinka tavallista ja luonnollista elämä adoptiolapsen kanssa on. Kuinka tuoreetkin perheet voivat poistua kotoaan ja osallistua kerhoon. Kuinka erityistarpeet, kiintymyssuhteet ja muut ongelmat eivät olekaan olemista määrittävä tekijä. Kuinka iloista ja riehakasta…