Siirry pääsisältöön

Ensimmäinen kotitehtävä

Ensimmäinen kotitehtävä on nyt hoidettu. Kotitehtävän otsikkona oli taustatietoni. Kysymyksen koskivat lapsuudenkotia, perhettä, opiskelua, työtä, elämäntilannetta, harrastuksia ja elämänarvoja. Kirjoittelin vastauksia parin sivun verran ja mies omiaan suunnilleen saman verran. Oli vaikea kirjoittaa, kun ei tiennyt, kuinka yksityiskohtaisia vastauksia sosiaalityöntekijä toivoo.

Nyt se on kuitenkin tehty. Toinen tapaaminen on kuun puolivälissä, ja siellä on tarkoitus käydä läpi kotitehtäviämme eli keskustella menneisyydestä. Tapaamiseen on varattu kolme tuntia, joten aika tiivis istunto on tulossa.

Kolme kuukautta on pitkä aika neuvontatapaamisten välillä. Asia tuntuu jopa unohtuvan tässä välillä. 

Kommentit

Turnip sanoi…
Me kun aikanamme aloittelimme adoptiotaivalta, suunnittelimme kotimaan adoptiota. Ja muistan että ensimmäisen ja toisen neuvonnan väli oli jopa 8 kuukautta... Kai juonsi juurensa siitä että taitaa tuo jonotus olla siellä vieläkin pidempi kuin kv puolella ja prosessi muutenkin hieman erilainen. Mutta kyllä tuo tuntui silloin pitkälle… Ihanaa alkanutta vuotta, toivottavasti tämä alkanut tienne on joutuisa ja tahmaton :)
Illusia sanoi…
Kiitos paljon! Luulen, että täällä meillä päin tuo kolmen kuukauden väli on aika vakio. Kai sosiaalityöntekijät ovat sen verran kiireisiä. Kahdeksan kuukautta on kyllä aika hurja aika!
Anonyymi sanoi…
Olisi mukavaa kuulla ajatuksiasi siitä ensimmäisestä käynnistä. Mitä kaikkea tietoa sieltä saitte?
Illusia sanoi…
Kirjoitan ensimmäisestä käynnistä heti, kun osaan. Olen edelleen hyvin hämmentynyt.

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

Miten se on jo nyt noin iso?

Jo nyt alan huomata, kuinka nopeasti lapsi kasvaa. Hän käy läpi vaiheita ja jokaisen vaiheen jälkeen hän tuntuu isommalta. Hän oppii koko ajan niin paljon. Hän puhuu koko ajan enemmän ja on sylissä vähemmän.

Hän ei enää tarvitse vaippaa eikä kantoreppua kannata ottaa mukaan. Aina ei tarvita kärryjäkään. Hän juoksee tai pyöräilee.

Hän kasvaa myös fyysisesti. Kädet ja jalat venyvät. Taapero alkaa muuttua leikki-ikäiseksi.

Jo nyt toivon ensimmäistä kertaa, ettei hän kasvaisi ihan niin nopeasti. Minun iso pieni lapseni.

"Naakat lentää yhdessä"

Minun on pitänyt kirjoittaa moneen otteeseen lapsen kielen kehittymisestä. Se on niin kiinnostavaa! Kiinnostavaa sekä yksityisesti että ammatillisesti.

Olen aloittanutkin sen postauksen kirjoittamista, mutta en ole ehtinyt sitä tehdä. En vielä hautaa ajatusta, mutta totean tässä vaiheessa sen, että kieli on kehittynyt käsittämättömän huimaa vauhtia.

Tänään hän kertoi minulle bussimatkalla esimerkiksi nämä asiat:
"Aurinko laskee alas. On menny jo. Hämärää. Pimeää. Valo päällä. Yö."
"Naakat lentää yhdessä. Lentää taivaalla. Sininen taivas."
"Junaa ei tankata. Sähkö tulee ylhäältä. Sähköjohto ylhäällä."
"Isi-ukkeli on jo kotona. Isi bussilla kotiin. Isi odottaa. Kissat odottaa."

Hän siis puhuu jo suomea. Voi kun itsekin oppisi kieliä tuota tahtia!