Siirry pääsisältöön

Sellainen hän voisi olla

Joulun alla istuin eräällä pohjoisella rautatieasemalla aamutuimaan. Vieressä istuivat äiti ja tytär. Äidillä vaalea iho ja lapsella suklaanruskea. Uskomattoman kaunis ja hellyyttävä lapsi, joka halusi katsoa kissojani ja jota koirani mulkoili vihaisena. Lapsi, joka ehti kysyä tuhat kysymystä.

Hän oli syntynyt Etelä-Afrikassa. Hän oli melkein kolmevuotias. Se minulle selvisi, kun kuuntelin äidin ja erään toisen matkalaisen keskustelua. Minä en jutellut äidin kanssa paljoakaan. Menin lukkoon, enkä keksinyt sanottavaa. Olisin halunnut kertoa ja kysyä. Minullakin olisi ollut tuhat kysymystä. Kuinka kauan siinä meni? Miltä neuvonta tuntui? Entä luvan saaminen? Entä odotus? Entä lapsiesitys? Millaisia erityistarpeita? Minkäikäinen hän oli silloin? Miltä se kaikki tuntuu nyt? Onko se kaiken tämän vaivan arvoista?

En kysynyt.

Kommentit

Anonyymi sanoi…
Voisin vastata kaikkiin kysymyksiisi. En viitsi,kun tulisi pitkä vastaus. Lapseni ovat Etiopiasta. Ja lyhyesti, ovat kaiken vaivan ja odotuksen arvoisia. Olet pohtinut paljon neuvontaa,ja toivon,että voisit ottaa sen mielenkiintoisena matkana kohti lastasi. Minä muistelen lämmöllä neuvontaa,vaikka välillä jännitti niin,että henki salpautui ja kädet hikoilii:),mutta kyllä se siitä,ja se on konkreettista odotusta,askel eteenpäin. Ihanaa,antoisaa adoptiomatkaa! Anne
Anonyymi sanoi…
Tuttavallani E-Afrikasta adoptoitu lapsi. Prosessi ensineuvonnasta lapsen saamiseen kesti n. 3 vuotta. Lapsi oli terve reilun vuoden ikäinen. Oli ollut vain joitakin kuukausia lastenkodissa eli biologinen vanhempi yritti useamman kuukauden pitää huolta. Ovat erittäin onnellisia lapsestaan.
Anonyymi sanoi…
Ystäväperheelläni on pitkän tien jälkeen nyt jo 4 vuotias Etelä-Afrikasta oleva tyttö. Hän on aivan ihana ja kaikin puolin on heillä mennyt hyvin. Työni puolestani kohtaan neuvolassa paljon adoptiolapsia ja suurimmalla osalla vaikuttaa asiat menneen hienosti ja vanhemmat ovat tyytyväisiä.
Turnip sanoi…
Seuraavalla kerralla sitten kysyt <3
Anonyymi sanoi…
On sen arvoista, vaikka meillä onkin Venäjältä lapsi, eikä afrikasta.

Ja olen samaa mieltä ensimmäisen anonyymin kanssa siitä että neuvonnasta kannattaa yrittää ottaa kaikki irti, siinä voi oppia paljon itsestään ja puolisostaan. Tai ainakin me opittiin.
Ja meidän sos.tt oli aivan ihana ja iso tuki myös sen jälkeen kun apina tuli kotiin.
Anonyymi sanoi…
Meidän adoptiolapsen kanssa on paljon rankempaa kun osasin kuvitellakaan etukäteeen. Jälkeenpäin ymmärrän hyvin miksi prosessissa "pelotellaan", elämä adoptiolapsen kanssa voi olla tosi haastavaa.

Silti adoptiotie on ehdottomasti kaiken paperisäädön, odotuksen ja epävarmuuden arvoista, epäilemättä. Kaikki on paljon ihanampaa kun osasin kuvitellakaan etukäteen. Tämä on mahtava tie!

Tsemppii prosessiin! Luulen että teistä tulee hienoja adoptiovanhempia!
Anonyymi sanoi…
Hyvä Illusia!

Olitpa kohtelias ja huomaavainen kun et lapsen aikana kysellyt hänen äidiltään noita kysymyksiä!

Itse olen kokenut tukalina tuntemattomien ihmisten uteliaat ja henkilökohtaiset kysymykset silloin, kun lapseni on vieressä tai vain lähettyvillä, koska hän kuitenkin kuulee kaiken, vaikkei vielä kaikkea ymmärtäisikään. Minulle tämä tukaluus ei ole sitä, ettenkö voisi kertoa ja jakaa syviäkin kokemuksiani ventovieraalle silloin, kun tunnen häntä kohtaan luottamusta - enemmäkin se on sitä, että en halua altistaa lastani sille, että kuka tahansa saisi kuulla hänen alkuvaiheistaan ihan yleisenä jutustelun asiana. En ehkä osaa kuvata tätä lähes pyhyyteen verrattavissa olevaa tunnettani siitä, miten äitinä on ihan ok puhua omista (ja miehen) valinnoistaan ja samalla lapsen alkuperästä ystävällisesti yleisellä tasolla kenen tahansa kysyjän kanssa (ja niitä riittää)ja samalla suojella häntä, jotta hän oppii myös itse suojelemaan itseään. Tämä on mielestäni erityisen tärkeää kiintymyssuhteen alkuvaiheessa,että lapsi saa kokemuksen, ettei kenen tahansa kanssa tarvitse jakaa oman perheen asioita. Harva 3-vuotias vielä ymmärtää olevansa adoptoitu tai että ei olisikaan ollut siinä perheessä aina, vaikka "tietäisikin" sen ;).

Joillekin kysyjille olen antanut numeroni, jotta he ovat voineet ottaa yhteyttä silloin, kun lapseni ei ole kuulemassa.

En ehkä kysyisi myöskään ventovieraalta äidiltä heti tavattuani synnytyksestä, lapsen syntymävammoista tai siitä, että onko tämä ihana kääryle ollut kaiken tuon repeämisen, valvomisen, vauvan ja vanhempien kärsimän koliikin yms. arvoista ellen tuntisi yhteyttä häneen ja vilpitöntä kuuntelemisen halua. Koska en ole bioäiti, niin en osaa sanoa, miten olisin hehkutellut vieraiden ihmisten kanssa lapsen kaikinpuoleisesta ihmeellisyydestä. Tämä on varmasti enemmän luonne- kuin bioäiti tai adoptioäiti -kysymys.

Luulen, että sekä biovanhemmat että adoptiovanhemmat vastaisivat joinain tuskastuttavina, vaikeina ja koettelevina hetkinä että ei ole ollut vaivan arvoista, vaikka kuitenkin on :). Tuskin kukaan tietää ylipäätäänkään ennalta, mitä kaikkea lapsiperheen arki voi kauheudessaan ja ihanuudessaan olla, vaikka olisi missä valmennuksessa tai neuvonnassa rampannut. Niin kuin ei muutenkaan elämästä. Mutta kansainvälisessä adoptiovanhemmuudessa joutuu jossain vaiheessa lisäksi rasismin, itse adoptioasian ja mitä luultavimmin myös kiintymyssuhdeasioiden kanssa tekemisiin. Ja niiden erityistarpeiden, jos niitä on.

Kun aikoinaan olimme neuvonnassa, niin olimme siellä sellaisella asenteella, että onkohan adoptio meidän juttumme ollenkaan ja olimme siihen etsimässä vastausta yhdessä sossun kanssa. Me oltiin samalla puolella. Toivoakseni te saatte teille sopivan kokemuksen yhteisestä työskentelystä tulevaa vanhemmuuttanne varten.

Nykyään, kun adoptiokeskeytymisiä sattuu vielä valitettavan viime metreilläkin, niin on varmasti ajoittain tuskallista luottaa siihen, että se teidän perheen lapsi saapuu kyllä ajallaan <3.

Lämpimin terveisin
Anonyymi sanoi…
Ja vaikka ei alkaisikaan juttelemaan ventovieraan, mutta ilmeisen adoptioperheen/äidin/isän kanssa, niin kannattaa hakeutua sellaisiin paikkoihin, missä se onnistuu. Se on erittäin antoisaa vertaistukea ja monet meistä adoptiovanhemmista muistavat tai ymmärtävät sen merkityksen ja ovat valmiita jakamaan kokemuksiaan.

Nimim. Adoptioisä :-)
Illusia sanoi…
Kiitos teille kaikille!

Tavallaan olisinkin halunnut jotenkin ilmaista sen, että meitä yhdistää näin tärkeä asia.

Vertaistuki tällä saralla olisi kyllä enemmän kuin paikallaan. Harmi kyllä Adoptioperheiden tapaamiset tuntuvat hieman vaikeasti saavutettavilta. Minulla on suuri kynnys lähteä mukaan tapaamisiin, jotka on selkeästi suunnattu lapsiperheille. Siltä tuon yhdistyksen tapaamiset ainakin täällä vaikuttavat.

Ottaisin siis kernaasti vastaan vinkkejä siitä, mistä vertaistukea kannattaa lähteä etsimään.

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emme me lukkiutuneetkaan kotiin

Adoptioon valmistautuessamme kävimme kursseilla ja neuvonnassa. Niistä jäi monia asioita mieleen. Yksi niistä asioista on se, että kiintymyssuhteen kehittymisen vuoksi olisi hyvä rauhoittaa aluksi elämä oman perheen keskeiseksi. Lapsen on hyvä oppia ensin tuntemaan omat vanhemmat ja vasta sitten alkaa tutustua muuhun maailmaan.
Me emme ole totelleet.
Jo hakumatkalla kyläilimme tuttavaperheessä ja kotiin päästyämme olemme tavanneet monia ihmisiä. Tietysti monet haluavat nähdä meidät. Ja me haluamme nähdä ystäviämme ja perhettämme! Tietenkin haluamme. Meillä oli heitä aivan älytön ikävä silloin, kun vietimme melkein neljä viikkoa hotellin muurien sisäpuolella tutustumassa toisiimme.
Meidän elämämme on sellaista. Me tapaamme ihmisiä, koska ihmiset ovat meille tärkeitä. Vietämme me tietysti paljon aikaa keskenämmekin. Halaamme, sylittelemme ja leikimme. Kerromme, että rakastamme. Meidän ihana perheemme!

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

Onnen keskelle tuli myös suru

Siitä on nyt tarkalleen viikko. Hain koiran veljeni luota kotiin. Kävin sen kanssa viimeisellä lenkillä. Rapsuttelin sitä takapihalla ja syötin viimeisiä herkkuja. Nostin sen viimeisen kerran autoon, ja mieheni ajoi sen kanssa eläinlääkäriin.

Koiran kuolema sattuu kovasti. Tuntuu syylliseltä. Aina välillä havahdun ajattelemaan, ettei kukaan pidä huolta siitä. Se on nyt aivan yksin. Me hylkäsimme sen.

Olen onnellinen. Sain ihanan koiran, joka kulki mukana niin monessa. Kahdentoista vuoden ajan minä pidin huolta siitä ja se piti huolta minusta. Se vei minut ulos silloinkin, kun olisin mieluummin jäänyt ikuisiksi ajoiksi itkemään sänkyyn. Se juoksi minun kanssani silloin, kun oli pakko juosta kovaa, että saisi ahdistuksen salpaamat keuhkot taas toimimaan.

Minulla on aivan älytön ikävä. En saa enää koskaan silittää sen mustaa pehmeää karvaa. Se ei enää koskaan nuku jaloissani. Se ei enää saa hepuleita pelkästä elämän ilosta. Se ei enää ulvo, kun paloauto ajaa ohi. Sen tyhjä panta makaa kä…