Sivun näyttöjä yhteensä

perjantai 28. helmikuuta 2014

Summausta

Lapsettoman kokemaa surua on verrattu lähiomaisen kuolemaan, mutta kuka jaksaa viettää hautajaisia kerran kuussa useiden vuosien ajan? (Lääperi, Pirjo: Lapsettomuuden suru voi tuoda masennuksen.)
Näin alkaa yksi sosiaalityöntekijän meille kotiläksyksi antamista artikkeleista. Se laittoi miettimään. Kuinka monia menetyksiä minä olen ehtinyt kokea? Kolmesta ivf:stä saldoksi tuli neljä siirtoa ja siis neljä isoa menetystä, kaikki yhden vuoden aikana. Sitä ennen yksi menetys inseminaatiossa ja sitä ennen muistaakseni 15 luomuyritystä. Yhteen todella suureen menetykseen mahtuu siis 20 menetystä. Onko siis ihme, jos toipumisessakin kestää aikaa ja jos suru vieläkin nousee toisinaan pintaan?

keskiviikko 26. helmikuuta 2014

Niin monta uutta pientä ihmistä

Aika pitkään ehdimme elää lapsettomuuttamme niin, että lähipiirissämme oli enemmän lapsettomia ihmisiä kuin lapsiperheitä. Yllättävän moni joutui turvautumaan hoitoihinkin. Yhtäkkiä raskausuutisia alkoi kuitenkin tulla monesta suunnasta. Muutama vertaisryhmän kautta tutuksi tullut tuli raskaaksi, ja usea hyvä ystävänikin ilmoitti raskaudestaan. Lähellemme on nyt tulossa todella monta uutta ihmistä.

Yksi uusista ihmisistä syntyi noin viikko sitten. Hänen äitinsä on minulle äärettömän tärkeä ja rakas ystävä. Tämä lapsi ei tarvinnut hoitoja tullakseen maailmaan, vaan hän ilmoitti tulostaan melkoisen nopeasti. Nyt kerään voimia tavatakseni hänet. Haluan ehdottomasti kuulua tämän lapsen elämään. Olla yksi tärkeä aikuinen lapsen lähellä. Ottaa yhden tärkeän lapsen lisää omaan elämääni. Ensimmäinen tapaaminen ei kuitenkaan ole helppo. Minua pelottaa kohdata kaikki ne tunteet, jotka vauvan tapaaminen tuo mukanaan.

Eilen sain jälleen uuden uutisen. Hoitojen kynnyksellä oleva ystäväni onkin tullut raskaaksi juuri ennen hoitojen alkamista. Se on tietysti aivan mahtavaa. Toivon todellakin, että ystäväni murheet tällä saralla on murehdittu. Olen todella onnellinen hänen puolestaan siitä, että hän ei ole joutunut kulkemaan lapsettomuuden tietä tämän pidemmälle.

Kuitenkin uutinen teki minut niin kamalan surulliseksi. Pitkästä aikaa tunsin oloni niin kovin yksinäiseksi. Moni on ollut kanssani samanlaisessa elämäntilanteessa ja olen voinut olla monelle vertaistukena. Olen pystynyt ymmärtämään ja auttamaan ja kertomaan omista kokemuksistani. Minusta on tullut varsinainen lapsettomuusekspertti. Aina kuitenkin käy niin, että se toinen onnistuu. Raskausuutinen tulee aina. Ja joka ikinen kerta minä jään lopulta ilman vertaistukea. Joka ikinen kerta minä jään ainoaksi, joka ei onnistunut. Joka ikinen kerta minun on aseteltava sanani oikein ja tunnettava oikeita tunteita. Oltava tyytyväinen siitä, että edes ne muut onnistuvat.

Ystäväni lukevat blogiani. Niin myös tämä uuden raskausuutisen kertonut ystäväni. Hänellä on syyllinen olo enkä haluaisi, että hän joutuu tuntemaan niin. Kun hän lukee tämän, hän saattaa tuntea olonsa entistä syyllisemmäksi eikä sekään ole oikein. Ei hänen tarvitsisi tietää siitä, että juuri hänen uutisensa sattui osumaan hermoon. Ei hänen tarvitsisi tuntea syyllisyyttä onnistumisestaan. Kaikkien kuuluisi onnistua.

Mutta minun on pakko kirjoittaa tästäkin asiasta. Minun on pakko muotoilla tämä kaikki sanoiksi, lauseiksi ja tekstiksi, jotta pystyn jatkamaan töitäni. Kirjoittamalla saan asiat pois pyörimästä mielestäni. Niistä tulee kokonaisia ajatuksia eikä niitä tarvitse enää pyörittää päässä muiden ajatusten tiellä.

maanantai 24. helmikuuta 2014

Minun adoptiojonossani on tilaa myös homopareille



Tapana on ehkä ottaa viimeinen sana joskus joissain asioissa, mutta en nyt sen vuoksi puhu vaan ehkä pikkasen haluan muistuttaa, että tänään on puhuttu myös niistä asioista, että heterot ikävä kyllä kokevat, että se on joiltakin pois, jos avioliittolaki muuttuu, koska se väistämättä vähentää esimerkiksi heteroparien adoptiomahdollisuuksia, kuten tänään olen puhunut muutamin esimerkein. (Mika Niikko, Eduskunnan lähetekeskustelu 20.2.2014)
Torstaisessa Eduskunnan lähetekeskustelussa aktiivisesti puhunut Mika Niikko (ps) oli hyvin huolissaan siitä, että mikäli tasa-arvoinen avioliittolaki hyväksyttäisiin ja homoparit saisivat tasa-arvoisen adoptio-oikeuden heteroparien kanssa, vaikeuttaisi se ehdottomasti heteroparien adoptiomahdollisuuksia. Niikolla oli yksi esimerkki eli Venäjän adoptiopäätökset Ruotsiin.

Miten kävi Ruotsissa kolmentoista heteroperheen kohdalla, jotka olivat adoptoimassa lapsia? Korkein oikeus viime vuonna Venäjällä päätti, että Ruotsi ei saa ollenkaan lapsia adoptoitavaksi, jos on vaarana, että he voivat joutua seksuaalivähemmistöjen perheisiin. (Mika Niikko, Eduskunnan lähetekeskustelu 20.2.2014)
Käytännössä Niikko on siis huolissaan venäläisistä adoptioista, mikäli Suomi hyväksyy tasa-arvoisen avioliittolain. Minun on kovin hankala yhtyä Niikon huoleen. On tietysti äärimmäisen traagista, jos adoptioprosessi katkeaa tällaisten asioiden vuoksi. Se on kuitenkin mahdollista koko ajan monien asioiden vuoksi ja monien kontaktien kanssa. Adoptioprosessi on monella tavalla epävarma prosessi. Siitäkin huolimatta perustelu on mielestäni ontuva. Koen, että tasa-arvoinen avioliittolaki on tärkeämpi kuin adoptiosuhteiden säilyminen Venäjälle. Koen, että siinä tapauksessa Suomi ei olisi väärässä, vaan väärässä olisi nimenomaan Venäjä.

Minun adoptiojonossani on tilaa myös homopareille. Minä en pysty nostamaan itseäni adoptiohakijana kenenkään yläpuolelle seksuaalisen suuntautumiseni vuoksi. Minä en voi uskoa, että pelkästään seksuaalinen suuntautumiseni tekisi minusta parempaa vanhempaa ja parempaa adoptio-odottajaa. Mielestäni minulla ei ole oikeutta olla niin itsekäs, että oman adoptioprosessini vuoksi voisin vastustaa tasa-arvoisen avioliittolain toteutumista Suomessa.

torstai 13. helmikuuta 2014

Mitä kaipaan?

Viime aikoina minun on tehnyt mieli paeta elämääni jonnekin kauas. Elämäni tuntuu taas niin raskaana hartioillani, että tekisi mieli heittää koko paketti menemään ja muuttaa erakoksi jonnekin kaiken ulottumattomiin. Toisinaan kaikki tuntuu mahdottomalta. En oikein meinaa uskoa, että saisin kaiken tarvittavan tehdyksi. Tunnen oloni myös hyvin yksinäiseksi. Vaikka ystäviä ja seuraa onkin, minun on jaksettava niin monta asiaa aivan yksin. Miehestänikään ei minulle ole paljon apua. Hän on myös kiireinen ja asuu kotona vain viikonloppuisin. 

Jotta saisin kaiken tehtyä, tarvitsisin enemmän aikaa. On kuitenkin kamalan vaikeaa miettiä, mistä aikaa voisi säästää kaikkia töitä varten. Kaikkein yksinkertaisin ratkaisu on ottaa aikaa pois liikunnalta ja yöunista. Se on kuitenkin huonoin mahdollisin ratkaisu. Ruuanlaitto ja kodinhoito vievät jonkin verran aikaa, mutta eivät kuitenkaan merkittävästi. Työmatkoihin kulutan melko paljon aikaa, mutta sen muuttaminenkin on aika hankalaa. Lopun aikani käytänkin sitten kaikenlaisiin töihini ja opiskeluun. 

Kaipaan myös enemmän laadultaan parempaa vapaa-aikaa. Nyt voimani eivät riitä hyvän vapaa-ajan suunnittelemiseen, vaan vietän vapaa-aikaa sohvalla television edessä kärsien huonosta omatunnosta. Vapaa-ajasta on kamalan hankala nauttia, kun tietää, mitä kaikkea olisi vielä tehtävänä ja miten paljon enemmän olisi pitänyt jo tehdä.

Tänään tulin töistä kolmen maissa enkä ole sen jälkeen tehnyt mitään muuta kuin täyttänyt astianpesukoneen. Kohta minulla on tunnin mittainen työjuttu, mutta muuta en tänään tee. Päätin antaa itselleni aikaa levätä, jotta jaksaisin paremmin työskennellä viikonloppuna. Oloni on kuitenkin kamala. Tiedän oikein hyvin, mitä minun pitäisi olla tekemässä. 

Viikon päästä alkaa onneksi viikon mittainen loma, joka on pyhitetty niille töille, joita en ehdi kokopäivätyön aikana tekemään kunnolla. Jospa saisin graduni vihdoin esitarkastusvaiheeseen. Kun vain jaksaisin saada graduni valmiiksi. Silloin tämä jatkuva välivaiheessa eläminen nytkähtäisi merkittävästi eteenpäin. Silloin kaikkein suurin pakollinen tehtäväni olisi tehty. 

Nyt minua jännittää julkaista tämä viesti. Hävettää, että olen päästänyt elämäni tällaiseksi. Hävettää, että en ole valmistunut silloin, kun se olisi ollut paljon helpompaa. Pelottaa, että saan tuomitsevia kommentteja. Pelottaa, että joku kysyy, enkö vain voisi jättää jotain töitäni tekemättä. Enkö vain voisi sanoa ei. Nolottaa, että ruikutan tällaisesta asiasta, kun elämäni on kuitenkin helpompaa kuin se oli esimerkiksi vuosi sitten. Nolottaa, koska tiedän, että ystävänikin lukevat blogiani enkä haluaisi aina olla se, jolla on vaikeaa. Mietityttää, miksi tämän asian kirjoittaminen tuntuu tärkeältä. Miksi ei voisi vain jättää ruikuttamatta ja käyttää tätäkin aikaa paremmin. 

Kaipa kirjoitin, koska minun oli jäsenneltävä ajatuksiani. Ehkä se riittää syyksi. 

torstai 6. helmikuuta 2014

Ahdistus palasi

Jo pidemmän aikaa olen ollut hieman alakuloinen. Olen kamalan stressaantunut, mutta en oikein tunnu löytävän voimia ja aikaa, jotta saisin tarvittavia asioita tehtyä. Minua painostetaan hommiin vähän sieltä ja täältä. Painostus kääntyy aina itseään vastaan. Kun minua taas kerran painostetaan, menetän toimintakykyni päiväksi tai pariksi. Minun pitäisi vain saada rauhassa tehdä töitäni ilman jatkuvaa kyttäämistä ja kyselyä. Olen oikeasti melkoisen uupunut juuri nyt ja sekin tietysti näkyy tekemisissäni. Aivoni eivät yksinkertaisesti pysy kasassa ja taivu kaikkeen siihen, mihin niiden pitäisi taipua.

Olen nähnyt aika paljon painajaisia viime aikoina ja herään usein keskellä yötä ahdistavaan tunteeseen. Tänään tuo ahdistus iski keskellä päivää eikä se tunnu lähtevän pois. Vanha tuttu ahdistus, joka oli vuosi sitten jatkuvasti mukanani. Psykologini neuvoi taannoin minua menemään aina ahdistuksen alkulähteelle, jotta voisin käsitellä juuri sen asian, joka ahdistuksen laukaisi. Nyt en meinaa löytää alkulähdettä oikein millään. Tulin vielä töistä kotiin hyvävointisena, mutta sitten jossakin vaiheessa huomasin olevani ahdistunut.

Kun sydäntä puristaa ja hengittäminen tuntuu vaikealta, ei pysty keskittymään oikein mihinkään muuhun. Juuri nyt tarvitsisin varmaankin jotain ihmistä, jolle vuodattaa kaikki mieltä painavat asiat. En kuitenkaan vuodata. Olen niin kyllästynyt jatkuviin vastoinkäymisiini ja minua epäilyttää myös, että kaikki ystäväni ovat kyllästyneet kuuntelemaan jatkuvia murheitani. Siksi olen alkanut reippaaksi ja vahvaksi. En jaksa enää surra tai itkeä. En jaksa enää olla ahdistunut. En jaksa enää kamppailla kiireiden, ehtimisen ja jaksamisen kanssa. En jaksa säätää aikatauluja. En jaksa ehtiä näkemään ketään kunnolla ja ajan kanssa ja kuitenkin tarvitsisin sitä niin paljon.