Siirry pääsisältöön

Ahdistus palasi

Jo pidemmän aikaa olen ollut hieman alakuloinen. Olen kamalan stressaantunut, mutta en oikein tunnu löytävän voimia ja aikaa, jotta saisin tarvittavia asioita tehtyä. Minua painostetaan hommiin vähän sieltä ja täältä. Painostus kääntyy aina itseään vastaan. Kun minua taas kerran painostetaan, menetän toimintakykyni päiväksi tai pariksi. Minun pitäisi vain saada rauhassa tehdä töitäni ilman jatkuvaa kyttäämistä ja kyselyä. Olen oikeasti melkoisen uupunut juuri nyt ja sekin tietysti näkyy tekemisissäni. Aivoni eivät yksinkertaisesti pysy kasassa ja taivu kaikkeen siihen, mihin niiden pitäisi taipua.

Olen nähnyt aika paljon painajaisia viime aikoina ja herään usein keskellä yötä ahdistavaan tunteeseen. Tänään tuo ahdistus iski keskellä päivää eikä se tunnu lähtevän pois. Vanha tuttu ahdistus, joka oli vuosi sitten jatkuvasti mukanani. Psykologini neuvoi taannoin minua menemään aina ahdistuksen alkulähteelle, jotta voisin käsitellä juuri sen asian, joka ahdistuksen laukaisi. Nyt en meinaa löytää alkulähdettä oikein millään. Tulin vielä töistä kotiin hyvävointisena, mutta sitten jossakin vaiheessa huomasin olevani ahdistunut.

Kun sydäntä puristaa ja hengittäminen tuntuu vaikealta, ei pysty keskittymään oikein mihinkään muuhun. Juuri nyt tarvitsisin varmaankin jotain ihmistä, jolle vuodattaa kaikki mieltä painavat asiat. En kuitenkaan vuodata. Olen niin kyllästynyt jatkuviin vastoinkäymisiini ja minua epäilyttää myös, että kaikki ystäväni ovat kyllästyneet kuuntelemaan jatkuvia murheitani. Siksi olen alkanut reippaaksi ja vahvaksi. En jaksa enää surra tai itkeä. En jaksa enää olla ahdistunut. En jaksa enää kamppailla kiireiden, ehtimisen ja jaksamisen kanssa. En jaksa säätää aikatauluja. En jaksa ehtiä näkemään ketään kunnolla ja ajan kanssa ja kuitenkin tarvitsisin sitä niin paljon.

Kommentit

Anonyymi sanoi…
Hei, kuvailit minun oloni vielä vähän aikaa sitten. Stressissäni kulutin itseni aika loppuun. Minua auttoi kirjallisuus, löysi pari tosi hyvää teosta, jossa ohjataan juurikin noiden tunteiden pariin. Oletko sinä lukijaihmisiä? Voimia sinulle kevääseen :)
Anonyymi sanoi…
Kuulostaa tutulta. Tsemppiä sinnepäin!

p.s Edellinen anonyymi, voitko vinkkaa ne kirjat?!? Kiitos.
Illusia sanoi…
Kiitos teille kommenteista ja toivotuksista! Olen aina rakastanut lukemista, mutta viimeaikoina en ole oikein jaksanut lukeakaan. Tai oikeastaan en meinaa löytää sille aikaa enkä jaksa useinkaan keskittyä siihen kunnolla. Se harmittaa kovasti. Otan siis mielelläni vastaan lukuvinkkejä!
Anonyymi sanoi…
Hei vielä! Vaikuta tunteisiin (Rantanen) toimi hyvin pienissä erissä. Temperamentti, stressi ja elämänhallinta (Keltikangas-Järvinen) auttoi ymmärtämään omia toimintatapoja. Yksi mielenkiintoinen kirja oli Leppoistamisen tekniikat (Kopomaa) ehkä sosiologisemmasta näkökulmasta. Antoisia lukuhetkiä :) t. ensimmäinen
Anonyymi sanoi…
Kuulostaa rankalta.

Oma vinkkini on mindfulness. Olen itse käynyt pari kertaa mindfulness-kurssin ja se on tuntunut hyvältä. Ideana on opetella tietoista ja hyväksyvää läsnäoloa. Omien tunteiden, tuntemusten ja ajatusten tiedostamista ilman että niitä väkisin yritetään muuttaa, ja sitten niiden hyväksymisen kautta haetaan helpompaa läsnäoloa ja eräänlaista hetkessä elämistä. Harjoitteluun kuuluu erilaiset keskittymis-ja hengitysharjoitukset.

Se ei varmasti poista mitään ahdistuksen alkuperäistä syytä, jos sellainen on, mutta itse koen että siitä on paljonkin apua stressaavassa elämäntilanteessa elämisessä ja ihan tavallisessakin kiireisessä arjessa. Ja ymmärtääkseni asiaa on myös ihan tieteellisesti tutkittu, mm. lapsettomuusstressin hallintakeinona.

Kursseja tarjoavat monenlaiset tahot, en tiedä ovatko kaikki yhtä hyviä. Mutta myös omatoimiseen harjoitteluun löytyy netistä linkkejä ja vinkkejä ja videoita jne. Ja kirjastosta kirjoja äänitteineen. Minun kokemukseni mukaan helpoista, lyhyistä ja satunnaisistakin harjoituksista on apua, mutta parhaan höydyn tästä saa jos säännöllisesti treenaa.

Voimia sinulle. Kuulostaa että olet joutunut käymään läpi paljon rankkoja asioita viime aikoina.
Illusia sanoi…
Kiitos teille!

Olen itse löytänyt juuri joogan ja käyn myös toisinaan rentoutustunneilla. Niistä on minulle kyllä todella paljon apua ja pystyn nykyään rentouttamaan mielen melko vaikeissakin tilanteissa ainakin hetkeksi.

Olen äärettömän onnellinen siitä, että olen löytänyt näitä mieltä hoitavia harrastuksia. Valitettavasti ne eivät ole kuitenkaan vielä riittäneet. Elämäntilanteeni on todella kuormittava ja pelkään kyllä uupuvani aivan kokonaan.

Mieheni on jo vuoden verran ollut arkipäivisin toisessa kaupungissa ja tulee vain viikonlopuksi kotiin. Eilen onneksi puhuimme vähän uupumisestani ja mietimme muutamaa ratkaisua arkeni helpottamiseksi. Ne ovat pieniä asioita, mutta ehkä muutamalla pienelläkin muutoksella saan vähän apua.

Tässä on varmaan käynyt myös niin, että tammikuisen järistyksen jälkeen olin pitkään hälytysvalmiudessa. Nyt olen uskaltanut vähän hellittää ja niinpä uupumus iskikin voimalla. Kuitenkin on jaksettava vaikka mitä. On käytävä töissä ja opiskeltava, hoidettava lemmikit ja pidettävä ihmissuhteista kiinni. On huolehdittava huolehtimista tarvitsevasta läheisestä ja ehdittävä vielä hoitaa itseä ja parisuhdettakin.

Kiitos, että te kaikki luette ja kommentoitte. On upeaa saada toisia näkökulmia ja tsemppausta!
Anonyymi sanoi…
Olen itsekin huomannut, että uupumus iskee kun asiat alkaa olla jollain tavalla paremmin. Sitten tulee se ristiriita, että haluisi olla taas energinen ja sosiaalinen mutta mieli laahaa jäljessä. Kunnes joku päivä huomaa että toiveet alkaa olla samoilla linjoilla olon kanssa. Jos jotain hyötyä taistelusta oli, niin se että ensi kerralla tunnistaa stressin aikaisemmin! :) t. Eka
Illusia sanoi…
Aivan totta! On varmasti paras vain yrittää olla kärsivällinen ja antaa tunteille aikaa. Vielä kun osaisi antaa ulkopuolelta tulevalle painostukselle piut paut.

En usko, että koskaan pääsen täysin stressittömään oloon. Elämä kuitenkin heittelee tielle raskaita asioita, joita ei voi välttää. Salama voi aivan hyvin iskeä, vaikka on jo moneen kertaan iskenyt aikaisemminkin. Täytyy vain oppia tunnistamaan ja toisaalta myös olemaan stressinaiheissa itsekkäämpi. Kaikkeen ei tietysti tarvitse suostua. Onneksi olen jo nykyään aika hyvä sanomaan ei!

Kiitos sinulle!
aes sanoi…
Pakko suositella yhtä kirjaa:
http://www.adlibris.com/fi/product.aspx?isbn=9529842708

Kun aiemmin kärsin masennuksesta, tuo kirja auttoi todella paljon. Lapsettomuuden kanssa on ollut omia haasteitaan. Enkä voi sanoa, että surut ja murheet olisi karkotettu. Kirja kuitenkin auttoi ymmärtämään, miten tärkeää on keskittyä juuri tähän hetkeen ja läsänolemaan siinä täysivaltaisesti. Toivottavasti näistä on jotain hyötyä myös sulle!
Inka sanoi…
Samoilla linjoilla kuin edelliset. Kriisitilanteessa ihminen saa jostain kummaa energiaa, jolla asiat saadaan sujumaan ja jaksaa olla muiden tukena. Tällöin mennään kuitenkin velalla ja jossain kohtaa oma jaksaminen loppuu ja pitää antaa aikaa itselle kasata hyvinvointi takaisin. Sulla on kuitenkin taito ja tieto keinoista takaisin hyvinvoivammaksi ja tulet taas siihen aikaan pääsemään, mutta aikaa se varmasti vaatii. Lepää ja tee kivoja asioita. Olet rakas, tärkeä, älykäs ja kaunis (ja kaikkea muutakin). :)

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emme me lukkiutuneetkaan kotiin

Adoptioon valmistautuessamme kävimme kursseilla ja neuvonnassa. Niistä jäi monia asioita mieleen. Yksi niistä asioista on se, että kiintymyssuhteen kehittymisen vuoksi olisi hyvä rauhoittaa aluksi elämä oman perheen keskeiseksi. Lapsen on hyvä oppia ensin tuntemaan omat vanhemmat ja vasta sitten alkaa tutustua muuhun maailmaan.
Me emme ole totelleet.
Jo hakumatkalla kyläilimme tuttavaperheessä ja kotiin päästyämme olemme tavanneet monia ihmisiä. Tietysti monet haluavat nähdä meidät. Ja me haluamme nähdä ystäviämme ja perhettämme! Tietenkin haluamme. Meillä oli heitä aivan älytön ikävä silloin, kun vietimme melkein neljä viikkoa hotellin muurien sisäpuolella tutustumassa toisiimme.
Meidän elämämme on sellaista. Me tapaamme ihmisiä, koska ihmiset ovat meille tärkeitä. Vietämme me tietysti paljon aikaa keskenämmekin. Halaamme, sylittelemme ja leikimme. Kerromme, että rakastamme. Meidän ihana perheemme!

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

Onnen keskelle tuli myös suru

Siitä on nyt tarkalleen viikko. Hain koiran veljeni luota kotiin. Kävin sen kanssa viimeisellä lenkillä. Rapsuttelin sitä takapihalla ja syötin viimeisiä herkkuja. Nostin sen viimeisen kerran autoon, ja mieheni ajoi sen kanssa eläinlääkäriin.

Koiran kuolema sattuu kovasti. Tuntuu syylliseltä. Aina välillä havahdun ajattelemaan, ettei kukaan pidä huolta siitä. Se on nyt aivan yksin. Me hylkäsimme sen.

Olen onnellinen. Sain ihanan koiran, joka kulki mukana niin monessa. Kahdentoista vuoden ajan minä pidin huolta siitä ja se piti huolta minusta. Se vei minut ulos silloinkin, kun olisin mieluummin jäänyt ikuisiksi ajoiksi itkemään sänkyyn. Se juoksi minun kanssani silloin, kun oli pakko juosta kovaa, että saisi ahdistuksen salpaamat keuhkot taas toimimaan.

Minulla on aivan älytön ikävä. En saa enää koskaan silittää sen mustaa pehmeää karvaa. Se ei enää koskaan nuku jaloissani. Se ei enää saa hepuleita pelkästä elämän ilosta. Se ei enää ulvo, kun paloauto ajaa ohi. Sen tyhjä panta makaa kä…