Siirry pääsisältöön

Minun adoptiojonossani on tilaa myös homopareille



Tapana on ehkä ottaa viimeinen sana joskus joissain asioissa, mutta en nyt sen vuoksi puhu vaan ehkä pikkasen haluan muistuttaa, että tänään on puhuttu myös niistä asioista, että heterot ikävä kyllä kokevat, että se on joiltakin pois, jos avioliittolaki muuttuu, koska se väistämättä vähentää esimerkiksi heteroparien adoptiomahdollisuuksia, kuten tänään olen puhunut muutamin esimerkein. (Mika Niikko, Eduskunnan lähetekeskustelu 20.2.2014)
Torstaisessa Eduskunnan lähetekeskustelussa aktiivisesti puhunut Mika Niikko (ps) oli hyvin huolissaan siitä, että mikäli tasa-arvoinen avioliittolaki hyväksyttäisiin ja homoparit saisivat tasa-arvoisen adoptio-oikeuden heteroparien kanssa, vaikeuttaisi se ehdottomasti heteroparien adoptiomahdollisuuksia. Niikolla oli yksi esimerkki eli Venäjän adoptiopäätökset Ruotsiin.

Miten kävi Ruotsissa kolmentoista heteroperheen kohdalla, jotka olivat adoptoimassa lapsia? Korkein oikeus viime vuonna Venäjällä päätti, että Ruotsi ei saa ollenkaan lapsia adoptoitavaksi, jos on vaarana, että he voivat joutua seksuaalivähemmistöjen perheisiin. (Mika Niikko, Eduskunnan lähetekeskustelu 20.2.2014)
Käytännössä Niikko on siis huolissaan venäläisistä adoptioista, mikäli Suomi hyväksyy tasa-arvoisen avioliittolain. Minun on kovin hankala yhtyä Niikon huoleen. On tietysti äärimmäisen traagista, jos adoptioprosessi katkeaa tällaisten asioiden vuoksi. Se on kuitenkin mahdollista koko ajan monien asioiden vuoksi ja monien kontaktien kanssa. Adoptioprosessi on monella tavalla epävarma prosessi. Siitäkin huolimatta perustelu on mielestäni ontuva. Koen, että tasa-arvoinen avioliittolaki on tärkeämpi kuin adoptiosuhteiden säilyminen Venäjälle. Koen, että siinä tapauksessa Suomi ei olisi väärässä, vaan väärässä olisi nimenomaan Venäjä.

Minun adoptiojonossani on tilaa myös homopareille. Minä en pysty nostamaan itseäni adoptiohakijana kenenkään yläpuolelle seksuaalisen suuntautumiseni vuoksi. Minä en voi uskoa, että pelkästään seksuaalinen suuntautumiseni tekisi minusta parempaa vanhempaa ja parempaa adoptio-odottajaa. Mielestäni minulla ei ole oikeutta olla niin itsekäs, että oman adoptioprosessini vuoksi voisin vastustaa tasa-arvoisen avioliittolain toteutumista Suomessa.

Kommentit

Keiju Toiveikas sanoi…
Peukut tälle tekstille!

Omassa lähipiirissäni asuu perhe, jossa on kaksi äitiä ja tytär. Tytär on saanut alkunsa keinohedelmöityksellä ja vaikka vain toinen äideistä on lapsen biologinen äiti, ovat molemmat äidit Äitejä isollä Ä:llä.

Surullista on se, että lain edessä asia ei kuitenkaan ole niin...

Vielä!
Inka sanoi…
Juurikin näin!
Anonyymi sanoi…
Täysin samaa mieltä. Adoptioneuvontaan ollaan täällä menossa ja jo kohdemaita mietitty. Venäjä on läheisyytensä vuoksi ollut ehkä ekana mielessä, mutta näinköhän mahtaa vielä olla adoptiosuhteet tulevaisuudessakin Suomen ja Venäjän välillä. Sääli jos ei ole, mutta ei Venäjän pelossa pidä täällä päätöksiä tehdä, vaan sen minkä koetaan oikeaksi. Luultavasti, vaikka tasa-arvoinen avioliittolaki ei menisikään läpi, ei meille venäläistä lasta anneta... sen verta moneen homopropagandalakia vastustavaan, Pussy riotia tukevaan yms. vetoomukseen oon nimeni alle pistäny et eivät varmaan pidä arvomaailmaani sopivaksi venäläispiltin kasvattajalle. ;)
Anonyymi sanoi…
Samaa mieltä, täällä adoptioäiti joka on myös Tahdon voimalla-allekirjoittaja. Kun me mietittiin kohdemaata niin ei valittu Venäjää kun siellä prosessi on ollut niin muuttuvainen ja epävarma. Hehän myös lopettivat adoptiot Usaan jonkun muun syyn vuoksi, joka oli pitkälti poliittine.
Tosin olen jäävi, kun meillä lapsi on jo kotona mutta en haluaisi että adoptioperheitä käytetään epätasa-arvon välineinä!
Anonyymi sanoi…
Just näin!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emme me lukkiutuneetkaan kotiin

Adoptioon valmistautuessamme kävimme kursseilla ja neuvonnassa. Niistä jäi monia asioita mieleen. Yksi niistä asioista on se, että kiintymyssuhteen kehittymisen vuoksi olisi hyvä rauhoittaa aluksi elämä oman perheen keskeiseksi. Lapsen on hyvä oppia ensin tuntemaan omat vanhemmat ja vasta sitten alkaa tutustua muuhun maailmaan.
Me emme ole totelleet.
Jo hakumatkalla kyläilimme tuttavaperheessä ja kotiin päästyämme olemme tavanneet monia ihmisiä. Tietysti monet haluavat nähdä meidät. Ja me haluamme nähdä ystäviämme ja perhettämme! Tietenkin haluamme. Meillä oli heitä aivan älytön ikävä silloin, kun vietimme melkein neljä viikkoa hotellin muurien sisäpuolella tutustumassa toisiimme.
Meidän elämämme on sellaista. Me tapaamme ihmisiä, koska ihmiset ovat meille tärkeitä. Vietämme me tietysti paljon aikaa keskenämmekin. Halaamme, sylittelemme ja leikimme. Kerromme, että rakastamme. Meidän ihana perheemme!

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

Onnen keskelle tuli myös suru

Siitä on nyt tarkalleen viikko. Hain koiran veljeni luota kotiin. Kävin sen kanssa viimeisellä lenkillä. Rapsuttelin sitä takapihalla ja syötin viimeisiä herkkuja. Nostin sen viimeisen kerran autoon, ja mieheni ajoi sen kanssa eläinlääkäriin.

Koiran kuolema sattuu kovasti. Tuntuu syylliseltä. Aina välillä havahdun ajattelemaan, ettei kukaan pidä huolta siitä. Se on nyt aivan yksin. Me hylkäsimme sen.

Olen onnellinen. Sain ihanan koiran, joka kulki mukana niin monessa. Kahdentoista vuoden ajan minä pidin huolta siitä ja se piti huolta minusta. Se vei minut ulos silloinkin, kun olisin mieluummin jäänyt ikuisiksi ajoiksi itkemään sänkyyn. Se juoksi minun kanssani silloin, kun oli pakko juosta kovaa, että saisi ahdistuksen salpaamat keuhkot taas toimimaan.

Minulla on aivan älytön ikävä. En saa enää koskaan silittää sen mustaa pehmeää karvaa. Se ei enää koskaan nuku jaloissani. Se ei enää saa hepuleita pelkästä elämän ilosta. Se ei enää ulvo, kun paloauto ajaa ohi. Sen tyhjä panta makaa kä…