Siirry pääsisältöön

Minun adoptiojonossani on tilaa myös homopareille



Tapana on ehkä ottaa viimeinen sana joskus joissain asioissa, mutta en nyt sen vuoksi puhu vaan ehkä pikkasen haluan muistuttaa, että tänään on puhuttu myös niistä asioista, että heterot ikävä kyllä kokevat, että se on joiltakin pois, jos avioliittolaki muuttuu, koska se väistämättä vähentää esimerkiksi heteroparien adoptiomahdollisuuksia, kuten tänään olen puhunut muutamin esimerkein. (Mika Niikko, Eduskunnan lähetekeskustelu 20.2.2014)
Torstaisessa Eduskunnan lähetekeskustelussa aktiivisesti puhunut Mika Niikko (ps) oli hyvin huolissaan siitä, että mikäli tasa-arvoinen avioliittolaki hyväksyttäisiin ja homoparit saisivat tasa-arvoisen adoptio-oikeuden heteroparien kanssa, vaikeuttaisi se ehdottomasti heteroparien adoptiomahdollisuuksia. Niikolla oli yksi esimerkki eli Venäjän adoptiopäätökset Ruotsiin.

Miten kävi Ruotsissa kolmentoista heteroperheen kohdalla, jotka olivat adoptoimassa lapsia? Korkein oikeus viime vuonna Venäjällä päätti, että Ruotsi ei saa ollenkaan lapsia adoptoitavaksi, jos on vaarana, että he voivat joutua seksuaalivähemmistöjen perheisiin. (Mika Niikko, Eduskunnan lähetekeskustelu 20.2.2014)
Käytännössä Niikko on siis huolissaan venäläisistä adoptioista, mikäli Suomi hyväksyy tasa-arvoisen avioliittolain. Minun on kovin hankala yhtyä Niikon huoleen. On tietysti äärimmäisen traagista, jos adoptioprosessi katkeaa tällaisten asioiden vuoksi. Se on kuitenkin mahdollista koko ajan monien asioiden vuoksi ja monien kontaktien kanssa. Adoptioprosessi on monella tavalla epävarma prosessi. Siitäkin huolimatta perustelu on mielestäni ontuva. Koen, että tasa-arvoinen avioliittolaki on tärkeämpi kuin adoptiosuhteiden säilyminen Venäjälle. Koen, että siinä tapauksessa Suomi ei olisi väärässä, vaan väärässä olisi nimenomaan Venäjä.

Minun adoptiojonossani on tilaa myös homopareille. Minä en pysty nostamaan itseäni adoptiohakijana kenenkään yläpuolelle seksuaalisen suuntautumiseni vuoksi. Minä en voi uskoa, että pelkästään seksuaalinen suuntautumiseni tekisi minusta parempaa vanhempaa ja parempaa adoptio-odottajaa. Mielestäni minulla ei ole oikeutta olla niin itsekäs, että oman adoptioprosessini vuoksi voisin vastustaa tasa-arvoisen avioliittolain toteutumista Suomessa.

Kommentit

Keiju Toiveikas sanoi…
Peukut tälle tekstille!

Omassa lähipiirissäni asuu perhe, jossa on kaksi äitiä ja tytär. Tytär on saanut alkunsa keinohedelmöityksellä ja vaikka vain toinen äideistä on lapsen biologinen äiti, ovat molemmat äidit Äitejä isollä Ä:llä.

Surullista on se, että lain edessä asia ei kuitenkaan ole niin...

Vielä!
Inka sanoi…
Juurikin näin!
Anonyymi sanoi…
Täysin samaa mieltä. Adoptioneuvontaan ollaan täällä menossa ja jo kohdemaita mietitty. Venäjä on läheisyytensä vuoksi ollut ehkä ekana mielessä, mutta näinköhän mahtaa vielä olla adoptiosuhteet tulevaisuudessakin Suomen ja Venäjän välillä. Sääli jos ei ole, mutta ei Venäjän pelossa pidä täällä päätöksiä tehdä, vaan sen minkä koetaan oikeaksi. Luultavasti, vaikka tasa-arvoinen avioliittolaki ei menisikään läpi, ei meille venäläistä lasta anneta... sen verta moneen homopropagandalakia vastustavaan, Pussy riotia tukevaan yms. vetoomukseen oon nimeni alle pistäny et eivät varmaan pidä arvomaailmaani sopivaksi venäläispiltin kasvattajalle. ;)
Anonyymi sanoi…
Samaa mieltä, täällä adoptioäiti joka on myös Tahdon voimalla-allekirjoittaja. Kun me mietittiin kohdemaata niin ei valittu Venäjää kun siellä prosessi on ollut niin muuttuvainen ja epävarma. Hehän myös lopettivat adoptiot Usaan jonkun muun syyn vuoksi, joka oli pitkälti poliittine.
Tosin olen jäävi, kun meillä lapsi on jo kotona mutta en haluaisi että adoptioperheitä käytetään epätasa-arvon välineinä!
Anonyymi sanoi…
Just näin!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

"Naakat lentää yhdessä"

Minun on pitänyt kirjoittaa moneen otteeseen lapsen kielen kehittymisestä. Se on niin kiinnostavaa! Kiinnostavaa sekä yksityisesti että ammatillisesti.

Olen aloittanutkin sen postauksen kirjoittamista, mutta en ole ehtinyt sitä tehdä. En vielä hautaa ajatusta, mutta totean tässä vaiheessa sen, että kieli on kehittynyt käsittämättömän huimaa vauhtia.

Tänään hän kertoi minulle bussimatkalla esimerkiksi nämä asiat:
"Aurinko laskee alas. On menny jo. Hämärää. Pimeää. Valo päällä. Yö."
"Naakat lentää yhdessä. Lentää taivaalla. Sininen taivas."
"Junaa ei tankata. Sähkö tulee ylhäältä. Sähköjohto ylhäällä."
"Isi-ukkeli on jo kotona. Isi bussilla kotiin. Isi odottaa. Kissat odottaa."

Hän siis puhuu jo suomea. Voi kun itsekin oppisi kieliä tuota tahtia!

Vertaiset vertaansa vailla

Olen todella tyytyväinen siihen, että asuinpaikaksemme on valikoitunut yksi Suomen suurimmista kaupungeista. Täältä löytyy nimittäin kaikkea, mitä tarvitsen. Myös paljon muita adoptioperheitä.
Tapaamme muita adoptioperheitä virallisissa tapaamisissa kaksi kertaa kuukaudessa. On isompi adoptiokerho, joka kokoontuu viikonloppuna ja pienempi, joka kokoontuu arkisena aamupäivänä.
Eniten kadun odotuksessani sitä, että en ikinä etsiytynyt näihin kerhoihin. Odottaminen tuntui niin epävarmalta ja tuskastuttavalta, että pelkäsin tavata perheitä. Pelkäsin, että ikävä kasvaisi liian kovaksi ja että lasten ja vanhempien näkeminen riipaisisi yhtä syvältä kuin kriisin pahimpana aikana. 
Olisi kannattanut päästä pelosta yli. Olisin nähnyt, kuinka tavallista ja luonnollista elämä adoptiolapsen kanssa on. Kuinka tuoreetkin perheet voivat poistua kotoaan ja osallistua kerhoon. Kuinka erityistarpeet, kiintymyssuhteet ja muut ongelmat eivät olekaan olemista määrittävä tekijä. Kuinka iloista ja riehakasta…