Siirry pääsisältöön

Mitä kaipaan?

Viime aikoina minun on tehnyt mieli paeta elämääni jonnekin kauas. Elämäni tuntuu taas niin raskaana hartioillani, että tekisi mieli heittää koko paketti menemään ja muuttaa erakoksi jonnekin kaiken ulottumattomiin. Toisinaan kaikki tuntuu mahdottomalta. En oikein meinaa uskoa, että saisin kaiken tarvittavan tehdyksi. Tunnen oloni myös hyvin yksinäiseksi. Vaikka ystäviä ja seuraa onkin, minun on jaksettava niin monta asiaa aivan yksin. Miehestänikään ei minulle ole paljon apua. Hän on myös kiireinen ja asuu kotona vain viikonloppuisin. 

Jotta saisin kaiken tehtyä, tarvitsisin enemmän aikaa. On kuitenkin kamalan vaikeaa miettiä, mistä aikaa voisi säästää kaikkia töitä varten. Kaikkein yksinkertaisin ratkaisu on ottaa aikaa pois liikunnalta ja yöunista. Se on kuitenkin huonoin mahdollisin ratkaisu. Ruuanlaitto ja kodinhoito vievät jonkin verran aikaa, mutta eivät kuitenkaan merkittävästi. Työmatkoihin kulutan melko paljon aikaa, mutta sen muuttaminenkin on aika hankalaa. Lopun aikani käytänkin sitten kaikenlaisiin töihini ja opiskeluun. 

Kaipaan myös enemmän laadultaan parempaa vapaa-aikaa. Nyt voimani eivät riitä hyvän vapaa-ajan suunnittelemiseen, vaan vietän vapaa-aikaa sohvalla television edessä kärsien huonosta omatunnosta. Vapaa-ajasta on kamalan hankala nauttia, kun tietää, mitä kaikkea olisi vielä tehtävänä ja miten paljon enemmän olisi pitänyt jo tehdä.

Tänään tulin töistä kolmen maissa enkä ole sen jälkeen tehnyt mitään muuta kuin täyttänyt astianpesukoneen. Kohta minulla on tunnin mittainen työjuttu, mutta muuta en tänään tee. Päätin antaa itselleni aikaa levätä, jotta jaksaisin paremmin työskennellä viikonloppuna. Oloni on kuitenkin kamala. Tiedän oikein hyvin, mitä minun pitäisi olla tekemässä. 

Viikon päästä alkaa onneksi viikon mittainen loma, joka on pyhitetty niille töille, joita en ehdi kokopäivätyön aikana tekemään kunnolla. Jospa saisin graduni vihdoin esitarkastusvaiheeseen. Kun vain jaksaisin saada graduni valmiiksi. Silloin tämä jatkuva välivaiheessa eläminen nytkähtäisi merkittävästi eteenpäin. Silloin kaikkein suurin pakollinen tehtäväni olisi tehty. 

Nyt minua jännittää julkaista tämä viesti. Hävettää, että olen päästänyt elämäni tällaiseksi. Hävettää, että en ole valmistunut silloin, kun se olisi ollut paljon helpompaa. Pelottaa, että saan tuomitsevia kommentteja. Pelottaa, että joku kysyy, enkö vain voisi jättää jotain töitäni tekemättä. Enkö vain voisi sanoa ei. Nolottaa, että ruikutan tällaisesta asiasta, kun elämäni on kuitenkin helpompaa kuin se oli esimerkiksi vuosi sitten. Nolottaa, koska tiedän, että ystävänikin lukevat blogiani enkä haluaisi aina olla se, jolla on vaikeaa. Mietityttää, miksi tämän asian kirjoittaminen tuntuu tärkeältä. Miksi ei voisi vain jättää ruikuttamatta ja käyttää tätäkin aikaa paremmin. 

Kaipa kirjoitin, koska minun oli jäsenneltävä ajatuksiani. Ehkä se riittää syyksi. 

Kommentit

Anonyymi sanoi…
Hienoa kun kirjoitit. Tuttuja tunteita. Kirjoittaminen,puhuminen ym. usein helpottavat. Itse tiedät,mitkä ovat pakollisia tehdä,kukaan ei voi tuomita toista. Toisen tunteita ja ajatuksiakaan ei voi mitätöidä. Itseäni ainakin loukkaa elämän vaikeuksissa,kun ihmiset neuvoo,mitätöi,eikä anna tuntea.. Minulla on ollut joskus päiviä,että itkettää,oksettaa päivän aloituskin,ei vaan olisi jaksanut. Nyt on jo vähän parempi olo,eli aika kai auttaa. Voimia! Anne
Anonyymi sanoi…
Kyllä sitä kaikenlaisia jaksoja elämään kuuluu, yksi on tuollainen. Olen huomannut, että vaikka vapaa-aikaa on vapautunut sen myötä etten enää opiskele töiden ohessa ja liikunnan määrä on kohtuullistunut tavoitteellisista treeneistä luovuttuani(ja yöunien vähentynyt) ei sitä "vapaata aikaa" ole kuitenkaan enempää. Jotain ihmeellisiä aikasyöppöjä ehkä joita en tunnista. Toisaalta sitten kun sellainen löysä sunnuntai kohdalle osuu, ei sitä osaa olla reporankana. Sitten alkaa puuhastelu joidenkin ei niin oleellisten parissa.
Anonyymi sanoi…
Kiva että kirjoitat myös arjen harmaasta puolesta. Itse en osaa lukea blogeja, joissa elämä on vain blingblingiä. Mun mielestä on viisautta välillä pysähtyä kuuntelemaan omia fiiliksiä ja pohtia mikä mättää. Näistä puhuminen ja kirjoittaminen auttaa varmasti: jotta suunta muuttuisi halutummaksi, täytyy ensin miettiä minne on menossa ja miksi. Toivottavasti aurinko tulisi pian esiin ja toisi tsemppiä! t. talitintti :)
Anonyymi sanoi…
Kiva että kirjoitat myös arjen harmaasta puolesta. Itse en osaa lukea blogeja, joissa elämä on vain blingblingiä. Mun mielestä on viisautta välillä pysähtyä kuuntelemaan omia fiiliksiä ja pohtia mikä mättää. Näistä puhuminen ja kirjoittaminen auttaa varmasti: jotta suunta muuttuisi halutummaksi, täytyy ensin miettiä minne on menossa ja miksi. Toivottavasti aurinko tulisi pian esiin ja toisi tsemppiä! t. talitintti :)
Anonyymi sanoi…
Hyvä, että olet löytänyt kirjoittamisen ja pystyt erittelemään tunteitasi niin. Yritä jaksaa tämän harmaan vaiheen läpi, koska edessä odottavat varmasti paremmat ajat. Lähetän sinulle paljon voimia!
Inka sanoi…
Hyvä että kirjoitit. Olen miettinyt sinua paljon, että miten jaksat kaiken omassa arjessasi. Sitä on niin paljon. Varmasti gradun pois saaminen auttaa jaksamisessa, mutta kyllä se ehtii myös myöhemmin. Aikataulut joustaa kyllä.
Anonyymi sanoi…
Hienoa, kun ruikutat!

Hei!

Kyllä me lukijat Sun rutina kestetään. Ei me valituksen kuulemisesta murruta, etkä Sinäkään luultavasti murru juuri tähän kohtaan. Siksihän valittaa saa ja pitää, että taas jaksaa! Sen gradunkin ajallaan.

Millaista olisi Sun laadullisesti parempi vapaa-aikasi?

Tervehtien <3


Illusia sanoi…
Kiitos todella paljon kommenteistanne. Harmittaa, että en ole niihin aikaisemmin ehtinyt vastaamaan. Kiitos myös tsempistä, jota olette lähettäneet.

Anne: Ihmiset ovat tosiaan aika kovia etsimään neuvoja, vaikka niistä tavallisesti ei ole ollenkaan apua. Tämä ei todellakaan rajoitu pelkkään lapsettomuuteen, vaan kaikenlaisissa murheissa ihmiset yrittävät olla kovin ratkaisukeskeisiä. Tässä onkin itselle hyvä oppi. On paljon parempi vain kuunnella kuin etsiä heti ratkaisuja

Anonyymi 14. helmikuuta 2014 10.57: Niin se menee. Aikaa ei koskaan ole liikaa ja aina on erilaisia juttuja, joihin aikaa menee. En oikeastaan uskokaan, että voisin ikinä viettää joutilasta elämää. Minusta ei varmasti olisi siihen.

Talitintti: Kiitos! Minustakin on tärkeää kertoa kaikista tunteista. En halua olla kulissi, vaan kokonainen ihminen.

Anonyymi 14. helmikuuta 2014 20.23: Kiitos paljon! Kirjoittaminen on minulle hyvin tärkeä tapa purkaa ja jäsentää asioita. Niitä parempia aikoja odotan kyllä kovasti. Olen vain joskus niin kamalan kärsimätön.

Inka: Kiitos! Itsekin luotan siihen, että gradun saaminen valmiiksi auttaa jo paljon. Se on niin suuri yksittäinen ja oikeasti pakollinen asia.

Anonyymi 16. helmikuuta 2014 23.58: Todella hyvä kysymys. Huonolaatuinen vapaa-aikani on sitä, että minulla on koko ajan huono omatunto ja takaraivossa ajatus siitä, että pitäisi tehdä ja jaksaa enemmän. Suurin osa sohvalla viettämästäni vapaa-ajasta on tällaista. Olisi pitänyt, mutta en (muka) jaksanut. Olen todella kova piiskaamaan itseäni ja olen oikeasti hyvin ankara itselleni. Laadullisesti parempi vapaa-aika olisi siis sellaista, jossa en joutuisi koko ajan miettimään, mitä pitäisi olla tekemässä. Tavallisesti tämä vaatii olemista jossakin muualla kuin kotona.

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

"Naakat lentää yhdessä"

Minun on pitänyt kirjoittaa moneen otteeseen lapsen kielen kehittymisestä. Se on niin kiinnostavaa! Kiinnostavaa sekä yksityisesti että ammatillisesti.

Olen aloittanutkin sen postauksen kirjoittamista, mutta en ole ehtinyt sitä tehdä. En vielä hautaa ajatusta, mutta totean tässä vaiheessa sen, että kieli on kehittynyt käsittämättömän huimaa vauhtia.

Tänään hän kertoi minulle bussimatkalla esimerkiksi nämä asiat:
"Aurinko laskee alas. On menny jo. Hämärää. Pimeää. Valo päällä. Yö."
"Naakat lentää yhdessä. Lentää taivaalla. Sininen taivas."
"Junaa ei tankata. Sähkö tulee ylhäältä. Sähköjohto ylhäällä."
"Isi-ukkeli on jo kotona. Isi bussilla kotiin. Isi odottaa. Kissat odottaa."

Hän siis puhuu jo suomea. Voi kun itsekin oppisi kieliä tuota tahtia!

Vertaiset vertaansa vailla

Olen todella tyytyväinen siihen, että asuinpaikaksemme on valikoitunut yksi Suomen suurimmista kaupungeista. Täältä löytyy nimittäin kaikkea, mitä tarvitsen. Myös paljon muita adoptioperheitä.
Tapaamme muita adoptioperheitä virallisissa tapaamisissa kaksi kertaa kuukaudessa. On isompi adoptiokerho, joka kokoontuu viikonloppuna ja pienempi, joka kokoontuu arkisena aamupäivänä.
Eniten kadun odotuksessani sitä, että en ikinä etsiytynyt näihin kerhoihin. Odottaminen tuntui niin epävarmalta ja tuskastuttavalta, että pelkäsin tavata perheitä. Pelkäsin, että ikävä kasvaisi liian kovaksi ja että lasten ja vanhempien näkeminen riipaisisi yhtä syvältä kuin kriisin pahimpana aikana. 
Olisi kannattanut päästä pelosta yli. Olisin nähnyt, kuinka tavallista ja luonnollista elämä adoptiolapsen kanssa on. Kuinka tuoreetkin perheet voivat poistua kotoaan ja osallistua kerhoon. Kuinka erityistarpeet, kiintymyssuhteet ja muut ongelmat eivät olekaan olemista määrittävä tekijä. Kuinka iloista ja riehakasta…