Siirry pääsisältöön

Niin monta uutta pientä ihmistä

Aika pitkään ehdimme elää lapsettomuuttamme niin, että lähipiirissämme oli enemmän lapsettomia ihmisiä kuin lapsiperheitä. Yllättävän moni joutui turvautumaan hoitoihinkin. Yhtäkkiä raskausuutisia alkoi kuitenkin tulla monesta suunnasta. Muutama vertaisryhmän kautta tutuksi tullut tuli raskaaksi, ja usea hyvä ystävänikin ilmoitti raskaudestaan. Lähellemme on nyt tulossa todella monta uutta ihmistä.

Yksi uusista ihmisistä syntyi noin viikko sitten. Hänen äitinsä on minulle äärettömän tärkeä ja rakas ystävä. Tämä lapsi ei tarvinnut hoitoja tullakseen maailmaan, vaan hän ilmoitti tulostaan melkoisen nopeasti. Nyt kerään voimia tavatakseni hänet. Haluan ehdottomasti kuulua tämän lapsen elämään. Olla yksi tärkeä aikuinen lapsen lähellä. Ottaa yhden tärkeän lapsen lisää omaan elämääni. Ensimmäinen tapaaminen ei kuitenkaan ole helppo. Minua pelottaa kohdata kaikki ne tunteet, jotka vauvan tapaaminen tuo mukanaan.

Eilen sain jälleen uuden uutisen. Hoitojen kynnyksellä oleva ystäväni onkin tullut raskaaksi juuri ennen hoitojen alkamista. Se on tietysti aivan mahtavaa. Toivon todellakin, että ystäväni murheet tällä saralla on murehdittu. Olen todella onnellinen hänen puolestaan siitä, että hän ei ole joutunut kulkemaan lapsettomuuden tietä tämän pidemmälle.

Kuitenkin uutinen teki minut niin kamalan surulliseksi. Pitkästä aikaa tunsin oloni niin kovin yksinäiseksi. Moni on ollut kanssani samanlaisessa elämäntilanteessa ja olen voinut olla monelle vertaistukena. Olen pystynyt ymmärtämään ja auttamaan ja kertomaan omista kokemuksistani. Minusta on tullut varsinainen lapsettomuusekspertti. Aina kuitenkin käy niin, että se toinen onnistuu. Raskausuutinen tulee aina. Ja joka ikinen kerta minä jään lopulta ilman vertaistukea. Joka ikinen kerta minä jään ainoaksi, joka ei onnistunut. Joka ikinen kerta minun on aseteltava sanani oikein ja tunnettava oikeita tunteita. Oltava tyytyväinen siitä, että edes ne muut onnistuvat.

Ystäväni lukevat blogiani. Niin myös tämä uuden raskausuutisen kertonut ystäväni. Hänellä on syyllinen olo enkä haluaisi, että hän joutuu tuntemaan niin. Kun hän lukee tämän, hän saattaa tuntea olonsa entistä syyllisemmäksi eikä sekään ole oikein. Ei hänen tarvitsisi tietää siitä, että juuri hänen uutisensa sattui osumaan hermoon. Ei hänen tarvitsisi tuntea syyllisyyttä onnistumisestaan. Kaikkien kuuluisi onnistua.

Mutta minun on pakko kirjoittaa tästäkin asiasta. Minun on pakko muotoilla tämä kaikki sanoiksi, lauseiksi ja tekstiksi, jotta pystyn jatkamaan töitäni. Kirjoittamalla saan asiat pois pyörimästä mielestäni. Niistä tulee kokonaisia ajatuksia eikä niitä tarvitse enää pyörittää päässä muiden ajatusten tiellä.

Kommentit

Anonyymi sanoi…
Niin oudolta kuin se vaan kuulostaakin, niin raskausuutiset ovat niitä kaikkein pahimpia uutisia lapsettomuudesta kärsivälle. Kun itse kärsin lapsettomuudesta, ei lähipiirissämme ollut vielä lapsia, mutta kuullessani joidenkin tuttujen raskaudesta minulle tuli aina todella surullinen olo. Kauhulla odotin, milloin joku ystävistäni ilmoittaa raskaudesta. Helpotus oli suuri, kun ystävät alkoivat odottamaan vasta oman plussaukseni jälkeen. Olisi ollut kova paikka, jos läheiset olisivat saaneet lapsia ennen minua: hehän olivat alkaneet vasta seurustelemaan tai olivat toisen miehen kanssa, kun meillä oli jo yritys käynnissä. Edelleenkin minulle tulee kieltämättä outo tunne, kun kuulen raskausuutisia. Olen aina iloinnut pitkän yrityksen jälkeen raskaaksi tulleiden uutisia, mutta muuten tällaiset uutiset ovat saaneet jotenkin negatiivisen ilmapiirin - niin hassulta kuin se kuulostaakin. En myöskään oikein tiedä, kuinka kertoa omista raskauksista lapsettomuudesta kärsivälle, vaikka itse olin monta vuotta samassa veneessä. Yritän kuitenkin kertoa asian faktana, en hehkuta, mutten myöskään valita. Lapsettomuus on jättänyt jälkiä elämääni, vaikka minulla lapsia nykyään onkin. En enää pysty tuntemaan sitä tuskaa, mutta tiedän, kuinka per***stä se on. En osaa muuta sanoa kuin lähettää sylintäydeltä voimia.
Illusia sanoi…
Kiitos kommentistasi!

Valitettavasti minulle on käynyt jo niinkin, että pitkään hoidoissa olleiden plussatkin nostavat oman surun pintaan. He kuitenkin onnistuivat. On se toki kuitenkin jotenkin helpompaa. Jotenkin hoidoissa kamppailleet ovat "ansainneet" plussansa. Ei se enää minua kuitenkaan kamalasti lohduta.

Raskausuutista ei ikinä voi kertoa juuri oikein ja hyvällä hetkellä. Se pistää aina sydämeen. Ja kuitenkin kaikki ystäväni ovat osanneet sen tehdä juuri oikein. Suoraan ja hyvissä ajoin. On myös kamalan kurjaa, että he joutuvat miettimään, milloin ja mitä kertoa. Olisihan se hienoa, jos kaikki saisivat myös täysin rinnoin nauttia onnistumisestaan.
-Kerttu- sanoi…
Vaikea asia, mutta oman hyvinvointisi vuoksi: lakkaa pyytämästä anteeksi tunteitasi! Syyllisyys puolin ja toisin on turhaa silloin, kun kaikki tietävät mistä on kyse. On annettava tilaa omille sekä toisten tunteille. Tämän tajuamiseen meni minulla pitkä aika, mutta heti helpotti kun päästin irti.

Ja raskaana olevat ystävät, jotka tätä luette: kutsukaa myös vauvoihin tai raskauteen liittyviin juhliin, mutta älkää loukkaantuko, jos ystävänne ei saavu paikalle. Antakaa lapsettoman tehdä itse päätöksensä, mikään ei ole ärsyttävämpää kuin päättää toisen puolesta onko sopivaa kutsua vai ei. Liiallinen hyssyttely on yhtä ärsyttävää kuin liiallinen hehkutus.
Itse olin ihan ok lasten kanssa, raskausmahan näkeminen vain otti koville. En pahastunut, jos minua pyydettiin lapsenvahdiksi (kuten ennen hoitojakin tehtiin), ennemminkin pahastuin, jos yhtäkkiä lakattiin tekemästä niin.
-Kerttu- sanoi…
..sähläsin lähetyksen kanssa ja osa tekstiä jäi alusta pois. Huoh. No, pääasia nyt kuitenkin näkyy. :)
Illusia sanoi…
Kerttu: Puhut viisaita. Minun on ollut jotenkin aina vaikea ottaa tunteeni täysin sellaisena kuin ne tulevat. Ajattelen kamalasti muiden tunteita enkä halua aiheuttaa kenellekään pahaa mieltä.

Neuvosi ystäville on myös totta. En halua tulla suojelluksi liikaa. On tärkeää saada osallistua lastenkin täyttämään maailmaan. Olisi kamalaa joutua syrjään kaikesta sellaisesta. Ymmärrystä tarvitaan vain siihen, että aina osallistuminen ja asioista kuuleminen ei ole helppoa.
Anonyymi sanoi…
Hyvä Illusia!

Kirjoitit todella koskettavasti.

Minusta ystävyys on haurasta ja ystävyydessa rajojen pitäminen on erityisen tärkeää. Jos molemmilla on saman ilmiön täysin vastakkaisia asioita jaettavanaan, niin voi ollakin, että juuri silloin kumpikaan ei pysty toisilleen jakamaan kaikkein syvimpiä tuntojaan.

Voi olla hyväkin, että ystävistä molemmat suojelevat toisiaan hieman. Ei liikaa, ettei ystävyys laimene, mutta sopivasti, että kumpikin voi rauhassa surra, iloita, mitä tahansa omasta osastaan ilman syyllisyyttä.

Minun kokemukseni hieman vastaavissa tilanteissa on, että joku toinen ystävä on paras jakamaan niiitä kateuden, harmituksen ja epäoikeudenmukaisuudentuntoja kuin juuri se raskautunut. Tai vastaavaasti juuri se äiti, joka on menettänyt hiljattain oman teini-ikäisen lapsensa, ei ole paras mahdollinen ystävä jakamaan alkuraskauden keskenmenon kipuja, koska harva meistä on niin kypsä olemnaa toista varten tai sitten vain arvotamme itse kipujamme ja suojelemme läheisiämme itseltämme.

Jo sen ymmärtäminen, että me ihmiset saamme kokea samojen asioiden kääntöpuolia eri aikoina elämäämme, auttaa iloitsemaan omasta ja toisen puolesta, kun on sen aika, ja suremaan omasta ja toisen puolesta kun on sen aika.

Elämä ei ole reilua. Jos ne muiden odottamat lapset olisivatkin tarkoitettu juuri omiksi lapsiksi, niin olisi helpompaa kiukutella ja haluta juuri sen ja sen raskauden lapset itselle :).

Mutta kun ei, niin jää vain suru, kipu ja värähdykset. Siksi aikaa kun jää. Joskus siitä kaikesta tulee omaa elämää, ei kenenkään muun. Joskus myöhemmin.

<3 <3 <3
Anonyymi sanoi…
Voi Illusia, raskasuutiset ovat vaan karmeita kuulla ja kateus on voimakas tunne. Muista vaan suojella itseäsi, sinun ei tarvitse juhlia muiden raskausuutisia, kyllä iloitsijoita riittää muista. Yksi typerimmistä kommenteista viiden vuoden lapsettomuushoitojen aikana oli¨, että "eihän se sinun lapsi siellä toisen masussa ole, niin miksi se sulle on niin rankkaa..." Niinpä, ei sitä järjellä voi ymmärtää...
Inka sanoi…
Hyvä että voit purkaa tuntojasi täällä. Kyllä läheiset avoimuuden kestävät ja ovat tukenasi. Olet mielestäni harvinaisen paljon muita huomioiva ihminen. Itsesi huomioiminen on kuitenkin kaikkein tärkeintä oman tulevaisuuden hyvinvointisi kannalta.
Illusia sanoi…
Anonyymi 28. helmikuuta 1.40:
Kiitos paljon viisaista sanoista. Niin se varmasti on, että ystävien on hyvä suojella toisiaan sopivassa määrin.

Olen varma, että jossakin vaiheessa suurin kipu jää menneisyyteen. On se paljon jo hälvennytkin.

Anonyymi 28. helmikuuta 21.52:
Kiitos. Näinhän se on. Pakolla ei voi iloita.

Inka:
Kiitos paljon. Mukava kuulla, että koet noin. On joskus kamalan vaikea sanoa, kuinka paljon tulee ystäviltä vaadittua.

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

"Naakat lentää yhdessä"

Minun on pitänyt kirjoittaa moneen otteeseen lapsen kielen kehittymisestä. Se on niin kiinnostavaa! Kiinnostavaa sekä yksityisesti että ammatillisesti.

Olen aloittanutkin sen postauksen kirjoittamista, mutta en ole ehtinyt sitä tehdä. En vielä hautaa ajatusta, mutta totean tässä vaiheessa sen, että kieli on kehittynyt käsittämättömän huimaa vauhtia.

Tänään hän kertoi minulle bussimatkalla esimerkiksi nämä asiat:
"Aurinko laskee alas. On menny jo. Hämärää. Pimeää. Valo päällä. Yö."
"Naakat lentää yhdessä. Lentää taivaalla. Sininen taivas."
"Junaa ei tankata. Sähkö tulee ylhäältä. Sähköjohto ylhäällä."
"Isi-ukkeli on jo kotona. Isi bussilla kotiin. Isi odottaa. Kissat odottaa."

Hän siis puhuu jo suomea. Voi kun itsekin oppisi kieliä tuota tahtia!

Vertaiset vertaansa vailla

Olen todella tyytyväinen siihen, että asuinpaikaksemme on valikoitunut yksi Suomen suurimmista kaupungeista. Täältä löytyy nimittäin kaikkea, mitä tarvitsen. Myös paljon muita adoptioperheitä.
Tapaamme muita adoptioperheitä virallisissa tapaamisissa kaksi kertaa kuukaudessa. On isompi adoptiokerho, joka kokoontuu viikonloppuna ja pienempi, joka kokoontuu arkisena aamupäivänä.
Eniten kadun odotuksessani sitä, että en ikinä etsiytynyt näihin kerhoihin. Odottaminen tuntui niin epävarmalta ja tuskastuttavalta, että pelkäsin tavata perheitä. Pelkäsin, että ikävä kasvaisi liian kovaksi ja että lasten ja vanhempien näkeminen riipaisisi yhtä syvältä kuin kriisin pahimpana aikana. 
Olisi kannattanut päästä pelosta yli. Olisin nähnyt, kuinka tavallista ja luonnollista elämä adoptiolapsen kanssa on. Kuinka tuoreetkin perheet voivat poistua kotoaan ja osallistua kerhoon. Kuinka erityistarpeet, kiintymyssuhteet ja muut ongelmat eivät olekaan olemista määrittävä tekijä. Kuinka iloista ja riehakasta…