Sivun näyttöjä yhteensä

perjantai 28. maaliskuuta 2014

Yksinäinen

Minne tämän kaiken uupumuksen ja pahan mielen oikein kaataisi? Kuka jaksaisi vielä kuunnella ja ottaa vastaan kunnon räkäposki-itkut? Kuka jaksaisi järjestää minulle ilon hetkiä, kun itse en jaksa? 

Mies on liian lähellä ja ystävät liian kaukana. Minä taisin jäädä vangiksi selviäjän ja vahvan rooliin. Nyt luullaan, että olen jo selvinnyt pahimmasta enkä tarvitse enää niin paljon. Nyt tiedetään, että olen kiireinen ja annetaan liikaa tilaa. Eikä minusta enää ole avautumaan, koska en jaksa enää olla se surullinen murehtija. Siitäkin huolimatta, että olen sellainen melkein koko ajan. Viime aikoina pääni sisällä eläminen on ollut kamalaa. Nyt juuri en tiedä, pitäisikö minun vielä jaksaa, jotta saisin valmista, vai luovuttaa ja todeta, että minä en enää pysty tähän. Kesään on kaksi kuukautta. Sinne saakka pitäisi jaksaa. Kahden kuukauden päästä helpottaa. 

Kotikäynti. Se peruuntui sairastumisen vuoksi. Se siirtyi jonnekin tulevaisuuteen. 

tiistai 25. maaliskuuta 2014

Kotitehtäviä tekemässä

Sosiaalityöntekijä tulee meille perjantaina. Kotiläksyt on jälleen kerran palautettu. Ennen kotiläksyjen tekemistä juttelimme yhdessä kotiläksyn teemasta eli parisuhteestamme. Lähetimme myös valmiit tuotoksemme toisillemme luettavaksi. Sydän sykähtyi ja silmissä kirveli. Oli niin ihana lukea ja kertoa, kuinka äärettömän tärkeä toinen on. Minä kerroin, että parisuhteemme on elämäni ihanin ja onnellisin asia ja hän kertoi, että minä olen hänelle tärkein.

Tavallaanhan sen on tiennyt ja on kauniita sanoja sanottu aikaisemminkin. On kuitenkin uskomattoman ihanaa saada kuulla se aivan keskellä karua ja stressaavaa arkea. Juuri sen jälkeen, kun on viikolopun ajan kiristelty hampaita ja kritisoitu toisen tekemisiä. Ne ovat pieniä asioita ja me yhdessä olemme todella suuri juttu.

maanantai 17. maaliskuuta 2014

Bussissa itki vauva

Tänään töistä palatessani bussissa itki vauva. Se itki melkein koko matkan ja jäi vielä itkemään, kun minä hyppäsin pois bussista. Kuuntelin itkua ja muistin, kuinka kamalalta se aina tuntui. Kuinka vaikeaa oli itsekin olla itkemättä. Kuinka itku oikein tunkeutui sydämeen ja repi haavoja auki.

Tänään tulin surulliseksi, mutta vain siksi, että muistin, kuinka vaikeaa minulla on ollut. Sitten tulin iloiseksi, koska huomasin, että siitä on tullut vain muisto. Se ei ole enää tässä ja nyt, vaan se on jäänyt menneisyyteen. Tästäkin minä olen selvinnyt.

maanantai 3. maaliskuuta 2014

Yksi uusi pieni ihminen

Tänään tapasin hänet. Hän on nyt melkein kaksi viikkoa vanha. Jännitin etukäteen tulevaa tunneryöppyä. Ehdin jo varoittaa ystävääni, uutta äitiä, asiasta. Tunneryöppy ei ollut kuitenkaan sellainen kuin odotin. Hän on pelkästään ihana. Hänen taapamisensa oli minulle todella suuri onni. Pidin häntä sylissä ja katsoin oikein kunnolla. Kaikki se tuntui juuri oikealta. Hänen kuuluu olla olemassa ja hänen kuuluu olla osa juuri sitä perhettä kuin on. Hän on aivan oikeassa paikassa, ja minä olin aivan oikeassa paikassa pitäessäni häntä sylissäni.

Hänen äitinsä, minun rakas ystäväni, on niin uskomattoman viisas. Hän tietää aina juuri oikeat sanat ja juuri oikean tavan olla. Hän ei hyssyttele eikä suojele minua. Hän ei hehkuta eikä jätä minua ulkopuolelle. Hän on ystävä ja se riittää aivan täydellisesti.

Nyt minunkin elämässäni on yksi uusi ihminen. Se on juuri hyvä.