Siirry pääsisältöön

Yksi uusi pieni ihminen

Tänään tapasin hänet. Hän on nyt melkein kaksi viikkoa vanha. Jännitin etukäteen tulevaa tunneryöppyä. Ehdin jo varoittaa ystävääni, uutta äitiä, asiasta. Tunneryöppy ei ollut kuitenkaan sellainen kuin odotin. Hän on pelkästään ihana. Hänen taapamisensa oli minulle todella suuri onni. Pidin häntä sylissä ja katsoin oikein kunnolla. Kaikki se tuntui juuri oikealta. Hänen kuuluu olla olemassa ja hänen kuuluu olla osa juuri sitä perhettä kuin on. Hän on aivan oikeassa paikassa, ja minä olin aivan oikeassa paikassa pitäessäni häntä sylissäni.

Hänen äitinsä, minun rakas ystäväni, on niin uskomattoman viisas. Hän tietää aina juuri oikeat sanat ja juuri oikean tavan olla. Hän ei hyssyttele eikä suojele minua. Hän ei hehkuta eikä jätä minua ulkopuolelle. Hän on ystävä ja se riittää aivan täydellisesti.

Nyt minunkin elämässäni on yksi uusi ihminen. Se on juuri hyvä.

Kommentit

Inka sanoi…
:) Kommunikoinnin ja tunteiden ilmaisun rajat ovat niin erilaiset kullakin ihmisellä. Onni on lähellä sellaiset ihmiset, joiden kanssa viestintä pelaa saumattomasti ja juuri oikealla tavalla. Olen onnellinen puolestasi, että kyläily meni niin hyvin. Jee avoimuus. :)
Merja Phoenix sanoi…
Monet ihmiset tietää mun lapsettomuushistorian. Sen takia vauvan sylittely oli hankalaa, kun arvasin mitä kaikki läsnäolleet miettivät. Nimittäin sitä, että mitähän minä lapseton vauvakuumeinen ihminen mietin ja voi voi sitä. Blaah! Sääli on yksi kurjimmista mitä osakseen voi saada.

Ihana ystävä sinulla!
Mrs Bonfire sanoi…
Erittäin kauniisti kuvailtu tilanne. Kun on itse sinut asian kanssa, on myös lähipiirin helpompi suhtautua. Tosin joillekin lapsettoman kohtaaminen on silti vaikeaa, lähes mahdotonta. Onneksi sinulla on viisas ystävä.
Belly sanoi…
Kuulostaa kauniilta! Itsellänikin on onni löytää lähipiiristä yksi ihana pikkuinen, jota sylitellä. Olen ihaillut häntä jonkun kerran niin hartaasti että silmät ovat kostuneet mutta ei se ole haitannut. Syynä on saattanutkin olla vain rakkaus?
Anonyymi sanoi…
Olen tosi iloinen sun puolesta!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

"Naakat lentää yhdessä"

Minun on pitänyt kirjoittaa moneen otteeseen lapsen kielen kehittymisestä. Se on niin kiinnostavaa! Kiinnostavaa sekä yksityisesti että ammatillisesti.

Olen aloittanutkin sen postauksen kirjoittamista, mutta en ole ehtinyt sitä tehdä. En vielä hautaa ajatusta, mutta totean tässä vaiheessa sen, että kieli on kehittynyt käsittämättömän huimaa vauhtia.

Tänään hän kertoi minulle bussimatkalla esimerkiksi nämä asiat:
"Aurinko laskee alas. On menny jo. Hämärää. Pimeää. Valo päällä. Yö."
"Naakat lentää yhdessä. Lentää taivaalla. Sininen taivas."
"Junaa ei tankata. Sähkö tulee ylhäältä. Sähköjohto ylhäällä."
"Isi-ukkeli on jo kotona. Isi bussilla kotiin. Isi odottaa. Kissat odottaa."

Hän siis puhuu jo suomea. Voi kun itsekin oppisi kieliä tuota tahtia!

Vertaiset vertaansa vailla

Olen todella tyytyväinen siihen, että asuinpaikaksemme on valikoitunut yksi Suomen suurimmista kaupungeista. Täältä löytyy nimittäin kaikkea, mitä tarvitsen. Myös paljon muita adoptioperheitä.
Tapaamme muita adoptioperheitä virallisissa tapaamisissa kaksi kertaa kuukaudessa. On isompi adoptiokerho, joka kokoontuu viikonloppuna ja pienempi, joka kokoontuu arkisena aamupäivänä.
Eniten kadun odotuksessani sitä, että en ikinä etsiytynyt näihin kerhoihin. Odottaminen tuntui niin epävarmalta ja tuskastuttavalta, että pelkäsin tavata perheitä. Pelkäsin, että ikävä kasvaisi liian kovaksi ja että lasten ja vanhempien näkeminen riipaisisi yhtä syvältä kuin kriisin pahimpana aikana. 
Olisi kannattanut päästä pelosta yli. Olisin nähnyt, kuinka tavallista ja luonnollista elämä adoptiolapsen kanssa on. Kuinka tuoreetkin perheet voivat poistua kotoaan ja osallistua kerhoon. Kuinka erityistarpeet, kiintymyssuhteet ja muut ongelmat eivät olekaan olemista määrittävä tekijä. Kuinka iloista ja riehakasta…