Siirry pääsisältöön

Yksi uusi pieni ihminen

Tänään tapasin hänet. Hän on nyt melkein kaksi viikkoa vanha. Jännitin etukäteen tulevaa tunneryöppyä. Ehdin jo varoittaa ystävääni, uutta äitiä, asiasta. Tunneryöppy ei ollut kuitenkaan sellainen kuin odotin. Hän on pelkästään ihana. Hänen taapamisensa oli minulle todella suuri onni. Pidin häntä sylissä ja katsoin oikein kunnolla. Kaikki se tuntui juuri oikealta. Hänen kuuluu olla olemassa ja hänen kuuluu olla osa juuri sitä perhettä kuin on. Hän on aivan oikeassa paikassa, ja minä olin aivan oikeassa paikassa pitäessäni häntä sylissäni.

Hänen äitinsä, minun rakas ystäväni, on niin uskomattoman viisas. Hän tietää aina juuri oikeat sanat ja juuri oikean tavan olla. Hän ei hyssyttele eikä suojele minua. Hän ei hehkuta eikä jätä minua ulkopuolelle. Hän on ystävä ja se riittää aivan täydellisesti.

Nyt minunkin elämässäni on yksi uusi ihminen. Se on juuri hyvä.

Kommentit

Inka sanoi…
:) Kommunikoinnin ja tunteiden ilmaisun rajat ovat niin erilaiset kullakin ihmisellä. Onni on lähellä sellaiset ihmiset, joiden kanssa viestintä pelaa saumattomasti ja juuri oikealla tavalla. Olen onnellinen puolestasi, että kyläily meni niin hyvin. Jee avoimuus. :)
Merja Phoenix sanoi…
Monet ihmiset tietää mun lapsettomuushistorian. Sen takia vauvan sylittely oli hankalaa, kun arvasin mitä kaikki läsnäolleet miettivät. Nimittäin sitä, että mitähän minä lapseton vauvakuumeinen ihminen mietin ja voi voi sitä. Blaah! Sääli on yksi kurjimmista mitä osakseen voi saada.

Ihana ystävä sinulla!
Mrs Bonfire sanoi…
Erittäin kauniisti kuvailtu tilanne. Kun on itse sinut asian kanssa, on myös lähipiirin helpompi suhtautua. Tosin joillekin lapsettoman kohtaaminen on silti vaikeaa, lähes mahdotonta. Onneksi sinulla on viisas ystävä.
Belly sanoi…
Kuulostaa kauniilta! Itsellänikin on onni löytää lähipiiristä yksi ihana pikkuinen, jota sylitellä. Olen ihaillut häntä jonkun kerran niin hartaasti että silmät ovat kostuneet mutta ei se ole haitannut. Syynä on saattanutkin olla vain rakkaus?
Anonyymi sanoi…
Olen tosi iloinen sun puolesta!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emme me lukkiutuneetkaan kotiin

Adoptioon valmistautuessamme kävimme kursseilla ja neuvonnassa. Niistä jäi monia asioita mieleen. Yksi niistä asioista on se, että kiintymyssuhteen kehittymisen vuoksi olisi hyvä rauhoittaa aluksi elämä oman perheen keskeiseksi. Lapsen on hyvä oppia ensin tuntemaan omat vanhemmat ja vasta sitten alkaa tutustua muuhun maailmaan.
Me emme ole totelleet.
Jo hakumatkalla kyläilimme tuttavaperheessä ja kotiin päästyämme olemme tavanneet monia ihmisiä. Tietysti monet haluavat nähdä meidät. Ja me haluamme nähdä ystäviämme ja perhettämme! Tietenkin haluamme. Meillä oli heitä aivan älytön ikävä silloin, kun vietimme melkein neljä viikkoa hotellin muurien sisäpuolella tutustumassa toisiimme.
Meidän elämämme on sellaista. Me tapaamme ihmisiä, koska ihmiset ovat meille tärkeitä. Vietämme me tietysti paljon aikaa keskenämmekin. Halaamme, sylittelemme ja leikimme. Kerromme, että rakastamme. Meidän ihana perheemme!

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

Onnen keskelle tuli myös suru

Siitä on nyt tarkalleen viikko. Hain koiran veljeni luota kotiin. Kävin sen kanssa viimeisellä lenkillä. Rapsuttelin sitä takapihalla ja syötin viimeisiä herkkuja. Nostin sen viimeisen kerran autoon, ja mieheni ajoi sen kanssa eläinlääkäriin.

Koiran kuolema sattuu kovasti. Tuntuu syylliseltä. Aina välillä havahdun ajattelemaan, ettei kukaan pidä huolta siitä. Se on nyt aivan yksin. Me hylkäsimme sen.

Olen onnellinen. Sain ihanan koiran, joka kulki mukana niin monessa. Kahdentoista vuoden ajan minä pidin huolta siitä ja se piti huolta minusta. Se vei minut ulos silloinkin, kun olisin mieluummin jäänyt ikuisiksi ajoiksi itkemään sänkyyn. Se juoksi minun kanssani silloin, kun oli pakko juosta kovaa, että saisi ahdistuksen salpaamat keuhkot taas toimimaan.

Minulla on aivan älytön ikävä. En saa enää koskaan silittää sen mustaa pehmeää karvaa. Se ei enää koskaan nuku jaloissani. Se ei enää saa hepuleita pelkästä elämän ilosta. Se ei enää ulvo, kun paloauto ajaa ohi. Sen tyhjä panta makaa kä…