Siirry pääsisältöön

Yksinäinen

Minne tämän kaiken uupumuksen ja pahan mielen oikein kaataisi? Kuka jaksaisi vielä kuunnella ja ottaa vastaan kunnon räkäposki-itkut? Kuka jaksaisi järjestää minulle ilon hetkiä, kun itse en jaksa? 

Mies on liian lähellä ja ystävät liian kaukana. Minä taisin jäädä vangiksi selviäjän ja vahvan rooliin. Nyt luullaan, että olen jo selvinnyt pahimmasta enkä tarvitse enää niin paljon. Nyt tiedetään, että olen kiireinen ja annetaan liikaa tilaa. Eikä minusta enää ole avautumaan, koska en jaksa enää olla se surullinen murehtija. Siitäkin huolimatta, että olen sellainen melkein koko ajan. Viime aikoina pääni sisällä eläminen on ollut kamalaa. Nyt juuri en tiedä, pitäisikö minun vielä jaksaa, jotta saisin valmista, vai luovuttaa ja todeta, että minä en enää pysty tähän. Kesään on kaksi kuukautta. Sinne saakka pitäisi jaksaa. Kahden kuukauden päästä helpottaa. 

Kotikäynti. Se peruuntui sairastumisen vuoksi. Se siirtyi jonnekin tulevaisuuteen. 

Kommentit

Ansu sanoi…
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
aes sanoi…
Vaikkei se sama olekaan kuin ystävät ja tuttavat "oikeassa elämässä", niin tänne voi aina vuodattaa ne räkäposki-itkut. Sitä vartenhan me vertaiset täällä blogimaailmassa olemme!

Jotenkin tuosta tekstistäsi huokuu se kaikki vahvuus, mitä sinussa on. Olet uskomattoman vahva, olet selvinnyt todella pitkälle. Uskon, että jaksat myös kesään :). Helppoa tämä ei ole, vaan kamalaa tarpomista tai oikeastaan rämpimistä.

Mutta uskotaan, että tämä kaikki on sen arvoista!

Jaksamista ja voimia!

(Minä se olin, joka poisti edellisen kommentin. Jostain syystä onnistuin lähettämään sen ihan väärällä nimimerkillä :))
Anonyymi sanoi…
Eräs kandinryhmäläiseni teki taannoin tutkimuksen, jossa hyvin raskaita asioita läpikäyneet sanoivat, etteivät kestä sitä, että heille puhutaan ikään kuin lohdutuksen ominaisuudessa siitä, miten vahvoja he ovat olleet. Toinen mitä siitä jäi mieleen, oli toivotus "jaksamista" vai oliko se nyt "voimia". Miksi heillä pitäisi olla enää voimia tai jaksamista? Mikseivät ihmiset anna heidän olla täysin voimattomia ja hyväksyä, etteivät tuollaiset hyvää tarkoittavat latteudet auta? Joskus romahtaminenkin on ehdotonta eteenpäin pääsemiseksi.

Olen itsekin miettinyt tuota vahvan roolin esittämistä. Kyse on tietysti myös ympäröivien ihmisten tavoista käsittää maailmaa ja toisten kokemaa surua. Olen pettynyt, että se on tässä yhteiskunnassa niin monimutkaista.

Minusta sinun ei tarvitse olla vahva tai esittää sitä. En osaa muuta edes sanoa. Toivon, että tapaat pian ystäviäsi, jos heistä on sinulle tukea.

Vielä anekdoottina, minulle on jo kolmesti käynyt niin, että kertoessani lapsettomuudesta ja siihen liittyvistä prosesseista kavereille, he ovat myötätuntoisia ja empaattisia, mutta kysyvät, että onko minulla joku, jonka kanssa voin oikeasti puhua näistä asioista. Taidan jo uskoa, että ei tästä yksinäisen suremisen tunteesta pääse minnekään, vaikka se pahalta tuntuukin.

Lähetän sinulle lämpimiä ajatuksia ja toivon, että olosi jossain vaiheessa helpottaa. <3 Kirjoitat kovin kauniisti.
Etsijä sanoi…
Tiedätkö, minä olen myös ollut viime aikoina alamaissa. En tiedä mihin on kadonnut adoptioprosessissa tähän saakka mukana ollut toiveikkuus. Saimme tietää, että emme tule saamaan Bulgariasta mitään väliaikatietoja. Odotusta on edessä ainakin pari vuotta. Olihan tämä tiedossa. Mutta nyt, kun se odotus on tässä, on tuloksena huono olo. Mitä tahansa voi tapahtua odotuksen aikana. Mitä jos emme ikinä saa lasta. Miten tässä voi oikeasti aina vain jaksaa ja jaksaa.
Keiju sanoi…
Voihan peruutus ja itku :(

Ajattelen sinua ja toivon sinulle lohtua <3
Anonyymi sanoi…
Hei Illusia!

Ei Sinun tarvitse jaksaa eikä luovuttaa. Kunhan olet ja elät, etkä hyppää lasin läpi. Räkäposki-itkutkin tulevat ajallaan, kun tulevat.

Pikkuista iloa pystyt kyllä järjestämään itsekin, jos vaikka vain makaat ja kuuntelet hiljaisuutta tai musiikkia? Kirkkoon, hautausmalle, konserttiin, taidenäyttelyyn, talon ympäri kävelylle, alikulkusillan alle huutamaan....

Odottaminen on tuskastuttavaa!

Inka sanoi…
Voisiko parin viikon tauko töistä sairasloman kautta viedä pahimmat itkut pois. Lääkärin luokse vain mars jos siltä tuntuu.
Illusia sanoi…
Aes: Kyllä! Onneksi on olemassa tämä blogi. Onhan se niin, että täytyy uskoa ja yrittää jaksaa. Kiitos sinulle!

Anonyymi 29.3. klo 13.37: Niinhän se on. Silloin kun ei tunnu vahvalta, tuntuu itse asiassa väärältä tulla kutsutuksi vahvaksi. Tavallaan se tuntuu siltä, että lohduttaja ei näe todellista minua. Minusta on alkanut tuntua, että lapsettomuudesta puhuessa ihmiset ymmärtävät vähän paremmin, mistä on kyse, mutta adoptiosta kertominen ei todellakaan mene perille. Kun kertoo olevansa mukana adoptioprosessissa, reaktio on usein kamalan positiivinen, vaikka oikeasti kuitenkin kaipaisi enemmänkin lohdutusta ja kuuntelijaa. Ainakin tässä vaiheessa prosessia. Kiitos kovasti kommentistasi!

Etsijä: Odottaminen on todella raskasta! Ja kuinka voi jaksaa olla aina kärsivällinen, etenkin kun ympärillä olevat ihmiset eivät tunnu ymmärtävän adoption aikajännettä ollenkaan. Kärsivällisyyttä ja mahdollisimman toiveikasta oloa!

Keiju: Kiitos!

Anonyymi 29.3. klo 19.21: Kiitos! Kiireessä ja stressissä on vain niin kamalan vaikea keksiä ja jaksaa mitään, koska aina voisi olla tekemässä myös niitä tärkeitä töitä. On minulla onneksi jooga, jonka avulla pääsen välillä tyhjentämään mieltä.

Inka: On sekin toki minulla käynyt mielessä. Tämä tilanne on nyt kuitenkin vähän hankala, koska tuo päivätyö on se, joka kuormittaa minua vähiten. Toinen sivutyö on jo kutistettu minimiin ja toisessa sivutyössä on dedis ihan kohta. Valmistuminen pitäisi jotenkin hoitaa näiden parin kuukauden aikana, koska sillä on merkitystä työnsaannissa. Niinpä tuntuu, että sairausloma olisi se luovuttaminen. Se siirtäisi kaikkea. Niinpä yritän vielä vain jaksaa.

Positiivista on kuitenkin se, että tästä purkautumisesta oli minulle oikeasti apua. Vietin mukavan viikonlopun melkein kokonaan ahdistumatta. Toinen positiivinen asia on se, että olen saanut koko ajan nukuttua aivan hyvin. Juuri nyt on taas vähän valoisampi olo.

Kiitos teille kaikille välittämisestä! Tuli todella hyvä mieli.
aes sanoi…
Hei vielä Illusia,

minun on pakko palata tähän vielä, koska minusta tuntuu, että kommenttini oli niin kovin huonosti muotoiltu ja myös pahasti väärinymmärretty.
Olen pahoillani siitä, mutta yritän ajatella tämänkin oppimiskokemuksena,
sillä tarkoitukseni oli kuitenkin vilpittömän hyvä ja toivon kaikkea hyvää sinulle ja matkallesi kohti adoptiovanhemmuutta.

En missään nimessä tarkoittanut, että sinun (tai ylipäätään kenenkään) pitäisi olla aina vaan vahva jaksamisen äärirajoille asti,
eikä koskaan saisi romahtaa. Oikeastaan ihan päinvastoin, kyllä se minunkin mielestäni on hyvä antaa tunteiden vaan kuohuta ja itkujen tulla, kun ovat tullakseen.
Omien tunteiden kieltämisestä tai tukahduttamisesta seuraa usein pahoja ongelmia, joita olen lähipiirissänikin nähnyt. Sellainen ei tee kenestäkään vahvaa.

Mielestäni vahvuus ei tarkoita roolinvetämistä tai sitä, että selviää ihan mistä vaan näennäisesti ilman kolhuja.
Itse olen ajatellut vahvuuden rehellisyytenä omille tunteilleen, itkuilleen ja myös huonoille päiville.
Vahvuutta on antaa itsensä surra silloin kun siltä tuntuu. Toisaalta vahvuus on ymmärrystä, että hyviäkin päiviä on vielä tulossa.
Parhaimmillaan vahvuus on selviytymistä vaikeidenkin aikojen yli. Kun itkee itkut pois, koittaa yleensä myös niitä parempia päiviä.

Toivon oikein hyvää kevättä sinulle ja jaksamista myös vaikeille päiville. Laitoin sinulle vielä sähköpostissa yhden jutun :).


Anonyymi sanoi…
Minulle tuli postauksestasi mieleen jutut, mitä olen lukenut ihmisistä, joiden läheinen on kuollut, erityisesti jos kuolema on tullut yllättäen. Niissä jutuissa usein sanotaan, että toinen vuosi on kaikkein raskain siitä syystä, että ihmiset ympärillä olettaa jo, että pahin on takana, eikä tukijoita ja auttajia ole enää paljoa tarjolla.

Tuntuu ymmärrettävältä, että asiat ei tuosta noin vaan loksahda paikoilleen. Samoin se, ettei adoptioprosessi ole vain iloista odotusta.

Olen pahoillani puolestasi. Omasta puolestani olen jotenkin iloinen että kirjoitat näistäkin asioista tänne. Se tekee blogistasi inhimillisen. Oudolla tavalla se että kirjoitat tänne rehellisen oloisesti, vaikka kerrottavana ei olisikaan suoraviivaista voittokulkua, luo uskoa ja toivoa siihen, että minäkin tulen selviämään edessä todennäköisesti olevasta hoitoprosessista luopumisesta tuloksettomana.

Sara

Illusia sanoi…
Aes: Ymmärsin todella hyvin, mitä tarkoitit. Se myös tuntui hyvältä. On aina niin eri asia, kuka asioita sanoo. Kun toinen on samanlaisessa tilanteessa, hänellä on aivan erilainen näkökulma sanoa asioita. Ajattelen itsekin vahvuutena sen, että oppii ottamaan ajatukset ja tunteet sellaisena kuin on. Myös kamalat tunteet. Se on todella tärkeä juttu. On myös äärettömän tärkeää saada vuodattaa tänne teidän kaikkien luettavaksi ne kamalatkin tunteet. On ihanaa, että välittämistä ja ymmärrystä löytyy. Paljon aurinkoa sinulle!

Sara: Kiitos tuosta oivalluksesta. Asia on varmaan juuri noin. Näennäisesti mitään ei enää tapahdu ja surutkin pitäisi jo olla surtu. Siinä voi olla syy siihen, miksi nyt tuntuu rankalta. Enää ei myöskään jaksaisi rasittaa muita jauhamalla aina samasta asiasta.

Kiitos myös kiitoksista! Yritän olla täällä rehellinen. Se on tärkeää minulle, mutta toki kirjoitan tätä myös muita varten. Sen minä voin myös luvata, että kyllä siitä selviää. Se ei ole kivaa eikä nopeaa, mutta joka hetki on vähän helpompaa.

Kiitos myös teille, jotka otitte yhteyttä yksityisesti. On jo paljon parempi mieli!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emme me lukkiutuneetkaan kotiin

Adoptioon valmistautuessamme kävimme kursseilla ja neuvonnassa. Niistä jäi monia asioita mieleen. Yksi niistä asioista on se, että kiintymyssuhteen kehittymisen vuoksi olisi hyvä rauhoittaa aluksi elämä oman perheen keskeiseksi. Lapsen on hyvä oppia ensin tuntemaan omat vanhemmat ja vasta sitten alkaa tutustua muuhun maailmaan.
Me emme ole totelleet.
Jo hakumatkalla kyläilimme tuttavaperheessä ja kotiin päästyämme olemme tavanneet monia ihmisiä. Tietysti monet haluavat nähdä meidät. Ja me haluamme nähdä ystäviämme ja perhettämme! Tietenkin haluamme. Meillä oli heitä aivan älytön ikävä silloin, kun vietimme melkein neljä viikkoa hotellin muurien sisäpuolella tutustumassa toisiimme.
Meidän elämämme on sellaista. Me tapaamme ihmisiä, koska ihmiset ovat meille tärkeitä. Vietämme me tietysti paljon aikaa keskenämmekin. Halaamme, sylittelemme ja leikimme. Kerromme, että rakastamme. Meidän ihana perheemme!

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

Onnen keskelle tuli myös suru

Siitä on nyt tarkalleen viikko. Hain koiran veljeni luota kotiin. Kävin sen kanssa viimeisellä lenkillä. Rapsuttelin sitä takapihalla ja syötin viimeisiä herkkuja. Nostin sen viimeisen kerran autoon, ja mieheni ajoi sen kanssa eläinlääkäriin.

Koiran kuolema sattuu kovasti. Tuntuu syylliseltä. Aina välillä havahdun ajattelemaan, ettei kukaan pidä huolta siitä. Se on nyt aivan yksin. Me hylkäsimme sen.

Olen onnellinen. Sain ihanan koiran, joka kulki mukana niin monessa. Kahdentoista vuoden ajan minä pidin huolta siitä ja se piti huolta minusta. Se vei minut ulos silloinkin, kun olisin mieluummin jäänyt ikuisiksi ajoiksi itkemään sänkyyn. Se juoksi minun kanssani silloin, kun oli pakko juosta kovaa, että saisi ahdistuksen salpaamat keuhkot taas toimimaan.

Minulla on aivan älytön ikävä. En saa enää koskaan silittää sen mustaa pehmeää karvaa. Se ei enää koskaan nuku jaloissani. Se ei enää saa hepuleita pelkästä elämän ilosta. Se ei enää ulvo, kun paloauto ajaa ohi. Sen tyhjä panta makaa kä…