Siirry pääsisältöön

Ei, se ei ole ihanaa!

"Me olemme nimittäin mukana adoptioprosessissa."
"Ai, kuinka ihanaa! Menee ihan kylmät väreet. Mahtavaa!"
"Ei, se ei ole ihanaa. Se on aivan kamalaa. Olemme toivoneet lasta jo kauan ja saamme sellaisen ehkä vuosikymmenen loppuun mennessä. Me joudumme paljastamaan elämästämme, taloudestamme, työtilanteestamme, parisuhteestamme ja kaikesta mahdollisesta muustakin kaiken aivan vieraalle ihmiselle. Meitä arvioidaan ja lopulta joku aivan toinen päättää, onko meistä vanhemmiksi. Ja tämä on odotuksemme helpoin vaihe. Ennen tätä kävimme läpi karmeat hedelmöityshoidot, kärsimme epäonnistumisista ja kivuista ja lopulta jouduimme luopumaan toiveesta saada lapsi sitä kautta. Ehkä tästä tulee ihanaa sitten, kun olemme oikeasti saamassa lapsen."

Olinko liian suora? Pahoitinko toisen mielen? Olisiko pitänyt hymistellä, että ihanaahan se on? Olisiko pitänyt vain vaihtaa puheenaihetta? Olisiko pitänyt jättää alunperinkin kertomatta?

Kommentit

Inka sanoi…
No olipa hieman asiattomasti sanottu kommentti, vastapuoleltasi siis. 8/

Mielestäni vastasit hyvin..
Illusia sanoi…
Niinpä. Se on jotenkin tosi kummallista, kuinka ihmiset suhtautuvat adoptioon. Tavallisesti ei osata ajatella, mitä adoptioon lähtemisessä on taustalla ja millainen prosessi se on.
Anonyymi sanoi…
Ihmisten tuntuu kyllä olevan hyvin vaikea kohdata erilaisia vaikeita asioita, joita toinen joutuu kokemaan. Ne on helponta ohittaa. Kuin adoptiokin olisi jokin karkkikaupassa käynti. Ehkä joskus joku kysyy, kuinka olet jaksanut, haluaisitko kertoa siitä lisää? Ja toivoo _kaikkea hyvää prosessiin_ :)
Anonyymi sanoi…
Tykkään tosi paljon blogistasi, erityiset kiitokset mahtavasta linkkilistasta.

Itse olen tällä hetkellä ivf-hoidoissa, minulla ei siis ole kokemusta adoptioprosessista. Hoidot ovat tähän mennessä olleet fyysisesti helppoja mutta henkisesti vaikeampia, tiedän että tilanne on aikamoinen suo jossa sitten rämmitään. Mutta: ihmettelen välillä toisten hoidoissa kävijöitten herkkänahkaisuutta, vaaditaan/toivotaan ymmärtämistä mutta sitten ei itse osata sitä enää antaa "normaalille kansanosalle". Vaikuttaa siltä että tuttavasi oli iloinen siitä että olette aloittaneet adoptioprosessin, kaikella kunnioituksella: eikö sen pitäisi olla hyvä juttu? Tai edes jotain minkä olisi pystynyt sivuttamaan olankohautuksella ja antaa toisen olla positiivisella mielellä?

Anna
Illusia sanoi…
Kiitos kommenteistanne!

Niinhän se tosiaan on. Ihmiset kuvittelevat adoption karkkikauppakäynniksi. Päätetään lähteä prosessiin ja yhtäkkiä lapsi on tulossa.

Anna: Yritän selittää. Toivottavasti onnistun siinä. Kyse on oikeastaan siitä, että ihmiset reagoivat asiaan aivan päivastaisesti kuin miten odottaisi heidän reagoivan. Lapsettomuushoidoista kertoessa ihmiset pystyvät yleensä ymmärtämään, että kyseessä on surullinen asia ja vaikka sammakoita tulisikin suusta, kaikilla on yleensä yhteinen ymmärrys siitä, että hoidoissa oleva ihminen on murheellinen tilanteestaan. Adoptioprosessiin puolestaan suhtaudutaan kuin raskausuutiseen. Aivan kuin asia olisi onnellinen ja iloinen. Aivan kuin mitään surua ei olisikaan. Se tuntuu yllättävän pahalta. Itse uskoutuu sille valitulle ihmiselle oman elämänsä suurimman tragedian ja toinen ottaa sen vastaan ilouutisena.

Kärjistetysti se tuntuisi varmaankin samalta kuin jos kertoisi mummonsa kuolleen ja toinen vastaisi, että "Ihanaa! Menee ihan kylmiä väreitä!"

Toisaalta koen, että joka kerta kun kerron lapsettomuudesta tai adoptiosta, olen myös tiedottajan asemassa. Silloin tehtäväni on oikaista väärää tietoa ja antaa oikeaa.

Jos tämä tuttava olisi tiennyt lapsettomuusmenneisyydestäni ja olisin sen jälkeen kertonut hänelle, että adoptioprosessi on nyt alkanut, se olisi tietysti ollut kontekstissaan hieno juttu. Nyt uskouduin ihmiselle asiasta ensimmäistä kertaa.

Minulla on näihin kommentteihin yleensä hyvin kova nahka. Hyvin ikävätkin kommentit ovat saaneet vastaansa olankohautuksen, koska olen pelännyt pahoittavani toisen mielen. Aivan kuin minun pahoitetulla mielelläni ei olisi niin suurta merkitystä! Nyt olin vain niin hämmästynyt toisen reaktiosta. Odotin aivan toista reaktiota, toista keskustelun suuntaa. Kysymyksiä jaksamisesta, toiveita tulevasta, jotakin sellaista.

Toivottavasti kykenin selittämään asian. En todella koe olevani herkkänahkainen tai mitenkään töykeä keskustelukumppani näissä asioissa.
Gretel sanoi…
"Adoptioprosessiin puolestaan suhtaudutaan kuin raskausuutiseen. Aivan kuin asia olisi onnellinen ja iloinen. Aivan kuin mitään surua ei olisikaan. Se tuntuu yllättävän pahalta."

Tähän on pakko mainita, että samanlaisia reaktioita voi saada, kun syntymättömän lapsen kuoleman jälkeen on uudelleen raskaana. Huolimatta siitä, että sanoo painokkaasti, että EI SAA (vielä) onnitella (koska mitä vain voi tapahtua), monilla on väistämätön tarve hehkuttaa iloa, onnea ja riemua. Niinkin että se loukkaa.

Jopa psykologi, jota taannoin tapailin, totesi uudesta raskaudesta kuultuaan, että nyt tapaamiset voidaankin lopettaa. Ahh!

Joka tapauksessa, kerron samalla seuraavani merkittävää blogiasi. Kiitos paljon siitä. Toivotan paljon voimia ja aurinkoista kevään jatkoa.
Anonyymi sanoi…
Hei! Minä adoptio-odotuksen loppusuoralla oleva olen aina kertonut adoptioprosessistamme kuin raskausuutisena ja minulle tuo "ai kuinka ihanaa" vastaus on ollut juuri oikea suhtautumistapa. Vaikka prosessi on pitkä ja raskas, se on silti ollut meille onnellista. Saamme odottaa. Kaikki eivät saa. Minä olisin varmaankin suuttunut, jos joku olisi alkanut voivotella kohtaloamme, koska tämä tuntuu meille niin vahvasti oikealta. Meitä on erilaisia.
Illusia sanoi…
En minä voivotteluakaan kaipaa. Minä en vain vielä todellakaan uskalla luottaa, että lapsi olisi meille tulossa. En koe vielä olevani odottaja ja koen vielä käyväni läpi suruprosessia. Kaipaisin sellaista oikeasti kiinnostunutta lähestymistapaa. Kuuntelemista ja kuulemista. En kaipaa arvailuja.

Gretel: Voin kuvitella, kuinka pelottavaa on olla raskaana entisten raskauksien päädyttyä huonosti. Silloin ei varmasti ole ihanaa.
Itse olisin varmaan suhtautunut samalla tavalla, eli "voi kuinka ihanaa" tuumaten. Mielestäni taustoja katsomatta adoptio on aina hatunnoston paikka. Jotkut eivät halua biologista lasta ollenkaan ja lähtevät suoraan adoptoimaan, toiset joutuvat käydä vuosien lapsettomuushoidot ja sen jälkeen eteen tulee adoptio. Mielestäni adoptio ei ole millään tavalla mitään, mitä "joudutaan" tehdä. Se on niin laaja prosessi, että siihen ei kaikista ole.
Illusia sanoi…
Minulla adoptio on ensisijaisesti lapsettomuuden hoitoa. Se ei ole hyväntekeväisyyttä eikä sen sitä pidäkään olla. Tässä ei olla pelastamassa jotakin lapsiraukkaa tälle auvoiseen onnelaan. Tässä ollaan hankkimassa perheeseen lasta ja tässä on myös paljon pohdintaa siitä, onko tämä eettisesti oikea ratkaisu.

Toiseksi mitään lasta ei vielä ole. Tässä vaiheessa on vain suuri jos adoptioneuvojalta. Jos neuvonnassa päästään loppuun, jos kotiselvitys päätetään tehdä, jos saadaan lupa, jos, jos ja jos. Minun itsetuntoni ei oikein meinaa riittää uskomaan, että joskus jos voisi muuttua kun-sanaksi. En uskalla vielä täysin luottaa siihen, että adoptioneuvoja toteaisi suosittelevansa minua äidiksi. Olen oppinut näiden vuosien aikana pettymään monta kertaa, mutta en ole oppinut onnistumaan ja luottamaan, että voisin onnistua.

Heh, mieheni ei ehkä aivan turhaa väitä minua suureksi pessimistiksi. Ehkä on myönnettävä, että olen juuri sellainen. En usko, että jotain hienoa voi tapahtua ennen kuin se tapahtuu, mutta ehdin kyllä käydä läpi kaikki mahdolliset tavat epäonnistua.
Inka sanoi…
Uskon täysin Illusia teidän saavan siunauksen vanhemmuuteen myös adoptioneuvonnasta, joten voit mielestäni siihen jo alkaa valmistautumaan. :)

Siihen kuitenkin miten puhutaan adoptioneuvonnassa oleville tai muille vaikeissa/helpoissa elämäntilanteissa oleville, pitäisi kanssaihmisten käyttää tuntosarviaan ja tunnustella hieman, onko tämä riemun kiljahdusten paikka vai hiljaisen myötäelämisen paikka. Siitähän tässä oli kyse, eikä siitä mitkä on oikeat ja sallitut tunteet missäkin elämäntilanteessa. Jokainen saa tuntea vapaasti riemua tai vaikka tuskaa niin halutessaan. Muiden tehtävä on kuulostella, miten asioihin reagoidaan.

Olet tuntemistani ihmisistä varmaankin kiltein ja sinullakin on välillä sallittua ja jopa suotavaa kertoa omia ajatuksia ja fiiliksiä muille. Toisten pahanolon välttämiseksi ei tarvitse tehdä aina kaikkea mahdollista, koska siinä polkee samalla omaa oloa matalammalle.
Illusia sanoi…
Kiitos Inka!

Minulla on tosiaan tapana aika paljon huolehtia muiden tunteista ja jättää omani vähemmälle huomiolle. Niin tässäkin varmaan kävi. Tuskin olen ketään loukannut. Ainakin kaikki on vaikuttanut aivan tavalliselta jälkeenpäin. Oma epälyksenihän tuo toisen mielen pahoittaminen on.

Nyt minusta kyllä tuntuu vähän pahalta. Ovatko tunteeni lapsettomuuteni kamaluudesta juuri tällä hetkellä jotenkin väärin? Pitäisikö minun tuntea vain kiitollisuutta siitä, että olen päässyt mukaan adoptioprosessiin? Pitäisikö tämän olla ihanaa? Ja olenko väärässä paikassa, kun tämä ei tunnu ihanalta? Näin helposti sitä alkaa myös kyseenalaistamaan tunteitaan.

Mutta suuri kiitos Inkalle kannustamisesta ja kauniista sanoista!
Anonyymi sanoi…
Minusta tunteesi kuulostavat (jälleen kerran!) hyvin ymmärrettäviltä. Samaan aikaan en ole hämmästynyt keskustelukumppanisi spontaanista iloisesta reaktiosta. Saattaa olla että kohtaat saman vielä moneen kertaan. Saattaa olla että joskus se vastaa jollain lailla omaakin fiilistäsi. Ei sen kuitenkaan tarvitse.

Minusta Inka sanoi hyvin oikeudesta kaikenlaisiin tunteisiin. Ja minusta vaikuttaa paitsi ymmärrettävältä niin jollain lailla "terveeltä" ettai rankkojen hoitojen jälkeen suoraan siirrytä auvoiseen adoptio-odottamiseen.

Koko adoptiohomma vaikuttaa minusta rankalta ja ristiriitaiselta. Uskon että siitä selviytymisen kannalta on tarpeen kohdata ja käsitellä monenlaisia fiiliksiä. Uskon että se on suorastaan välttämätön vaihe vanhemmuuteen kasvamisessa ja erityisesti rankat lapsettomuushoidot käytyään.

Lyhyesti sanottuna: Oma subjektiivinen käsitykseni on, että olet käymässä läpi hankalia, rankkoja, surullisia ja monimutkaisia asioita (toivottavasti myös jossain vaiheessa ihanilta tuntuvia). Ja se että tähän liittyy kurjia fiiliksiä on normaalia. Se on merkki siitä ettet ole robotti ja siitä että näet ja koet tilanteen kaikessa moninaisuudessaan.

Sara
Anonyymi sanoi…
Hei! Me olemme myös adoptioprosessissa ja olemme odottaneet lasta jo jonkin aikaa. Minä koen että tämän pitikin mennä juuri näin kun meni. Kaikkien hoitojen jälkeenkin. En koe jääväni mistään paitsi vaikka en itse lastani synnytään.
On kurjaa, että koet saavasi onnittelut pahana asiana. Tuntuu, että sinulle on jotenkin rangaistus, että joudutte adoptoimaan? Oletteko varmasti valmiita tähän prosessiin? Tämä prosessihan on mahdollisuus tulla perheeksi. Erilailla vaan. Sanoit, että käyt edelleen suruaikaa läpi. Olisiko ensin parempi surra ja jatkaa vasta sitten kun voimia on? Kovasti jaksamista sinulle!
Anonyymi sanoi…
Kuulostaa siltä, että tarvitset vertaistukea toisista adoptioprosessissa olevista. Muistan, että itsekin kaipasin sitä kovasti neuvonnan aikana ja on tosi iso puute, ettei sellaista löydä helposti. Luvan saamisen jälkeen liityin samasta maasta lasta odottavien fb-ryhmään, joka on ollut ihan älyttömän tärkeä juttu. Tutustuu ihmisiin ja ennen kaikkea saa purkaa sitä pitkää odotusta sellaisten kanssa, jotka todella ymmärtävät.

Mäkin jäin kyllä miettimään tuota suruasiaa. Ymmärrän tosi hyvin sen, että halusitte aloittaa adoptioneuvonnan heti, kun takana on jo niin pitkä odotus. Adoptiolapsen odotus ei pitäisi kuitenkaan olla surullinen asia. Onko suru vielä sitä biologisen lapsettomuuden surua vai pelkoa siitä, että ette kelpaa? Pelko on varmasti tuttu asia kaikille adoptioprosessiin ryhtyneille, eikä se kyllä helpota ainakaan ennen kuin lapsi on kotona. Päällimmäinen tunne se ei kuitenkaan pitäisi olla. Sosiaalityöntekijänne olisi varmasti ottanut jo puheeksi, jos olisi jokin ilmiselvä asia, miksi ette kelpaisi.
Illusia sanoi…
Kiitos Saralle kannustavista kommenteista!

Minulla on todellakin sellainen olo, että tulen nyt koko ajan ymmärretyksi väärin, vaikka olen mielestäni jo vähän rautalankaakin käyttänyt. On mahtavaa, jos joku pystyy monien epäonnistumisten jälkeen luottamaan adoptioprosessin onnistumiseen. Minä en siihen vielä uskalla luottaa. Olen kuullut liian monta jos-sanaa, jotta voisin olla lapsen tulosta varma.

Miksi adoptioprosessin pitäisi tuntua auvoiselta? Miksi se ei saa herättää myös negatiivisia tunteita? Miksi en saa tuntea närkästystä siitä, että minulle aivan vieraat ihmiset arvioivat minun kykenemistäni äitiyteen? Miksi en saa olla surullinen siitä, että lapsen saamisessa kestää minulla niin kamalan kauan? Miksi minun pitäisi yhtäkkiä tuntea kiitollisuutta tilanteestani?

Biologialla ja synnyttämisellä ei ole minulle mitään väliä. Adoptio on ollut vaihtoehto jo ennen kuin aloimme edes yrittää lasta. Lapsella on väliä. Sillä on väliä, että minä kaipaan lastani todella paljon ja tiedän, että joudun odottamaan vielä äärettömän kauan.

Minua loukkaa todella paljon se, että tekstejäni tulkitaan näin. Adoptio ei ole minulle rangaistus. Kuka sen rangaistuksen olisi minulle langettanut? Se on minun ja mieheni valinta. Tapa hoitaa lapsettomuutta. Tietysti se lapsi on tässä pääasia. Tietysti minä suren vielä. Suren, koska ikävöin lasta, jota en ole vielä saanut enkä saakaan vielä moneen vuoteen.

Jos olisin raskaana, saisin täällä blogissani kertoa negatiivisista tunteistani. Kaikki ymmärtäisivät, että ei se raskaus pitkästä odotuksestakaan huolimatta ole pelkkää auvoista odotusta. Miksi minun pitäisi tässä tilanteessa kiitollisena hymistellä? Miksi negatiiviset tunteet muuttuivat yhtäkkiä vääräksi?

Olen pahoillani purkauksestani, mutta anonyymin sanat todella loukkasivat. On mahtavaa, että sinulle adoptioprosessi tuntuu positiiviselta, mutta en usko, että se herättää sinussa pelkästään positiivisia tunteita. Jos näin on, epäilen itse, oletko valmis prosessiin. Oletko varmasti pohtinut adoption eettisyyttä? Jaksamistasi erityistarpeisen lapsen kanssa? Rasismia? Oletko varma, että jaksat odottaa ja että odotuksesi päättyy onnellisesti?
Illusia sanoi…
Jälkimmäinen anonyymi ehtikin kirjoittaa sillä välin, kun itse näpyttelin edellistä kommenttia. Kiitos analyyttisesti vastauksestasi.

On aivan tossa, että vertaistuki olisi minulle hyväksi. Harmi kyllä adoptioperheille suunnatut tapaamiset tuntuvat hyvin lapsikeskeisiltä eikä tässä vaiheessa tunnu luontevalta lähteä askartelemaan lasten kanssa. Kaikeksi onneksi minulla on muutama yhteystieto, jonka kautta pääsen vertaistukeen käsiksi.

Hoitojen lopettamisen ja adoptioneuvonnan aloittamisen väliin mahtui 11 kuukautta. Minusta se ei ole kamalan nopeasti. Etenkin, kun biologinen lapsi ei ole minulle tärkeä asia.

Kuten aikaisemminkin kirjoitin, olen tottunut epäonnistumaan. Näin on käynyt sekä hoidoissa, opiskeluissa että työnhaussa. Olen myös kova murehtimaan. Kun epäonnistuu tarpeeksi usein, ei enää uskalla luottaa, että joskus onnistuisi. Tuskin pessimismini kuitenkaan on asia, jonka takia minun täytyy kyseenalaistaa koko äitiyteni.

Sosiaalityöntekijämme ei ole kertonut asioita, jotka voisivat olla este, mutta ei vahingossakaan sano ikinä kun. Hän käyttää jos-sanaa hyvin johdonmukaisesti. Hän on myös auktoriteetti tässä asiassa. Jos asia on hänelle jos, miksi se ei olisi sitä minullekin?
Anonyymi sanoi…
Olen saanut lapsia lopulta pitkän yrityksen jälkeen. En voi sanoa tietäväni yhtään, miltä sinusta tuntuu. Kuitenkin jotenkin tässä adoptiopohdinnassani paistaa läpi se, mikä itselleni oli biolasta yrittäessä se kaikkein pahin: epävarmuus. Ei ollut tietoa, saanko lasta koskaa. Jos jostain olisi saanut varmuuden, ettei nyt vaan vaikka 10 vuoden päästä, asia olisi varmasti ollut helpompi. Jos tekin vain saisitte varmuuden, että lopulta lapsen saatte, niin odotukseen olisi paljon kevyempi suhtautua. Ehkä?
Anonyymi sanoi…
Haluaisin kommentoida Anonyymin näkemystä, jossa hän kyseenalaistaa valmiutenne adoptioon. Perheeseen ja äitiyteen liittyvät asiat ovat varmaan yksi kamalimpia mielenpahoittajia internetissä ja myönnän, että itsekin pahoitin kommentista mieltäni.

Itse blogia pitempään seuranneena haluaisin todeta, että minusta Illusian polku tämän hetkiseen pisteeseen on todella poikkeuksellisen raskas ja aivan epäreilu. Haluaisin muistuttaa, että negatiivisten tunteiden tunnistaminen ja niistä puhuminen on todella tärkeää eteenpäin pääsemiseksi, eikä sekään takaa, että ne voi vain heittää taakseen ja katsoa eteenpäin valoisin mielin. Tässä blogissa kuvatut tunteet välittyvät lukijalle todella hyvin ja suosittelenkin lukemaan myös muita Illusian adoptioon liittyviä postauksia. Minusta yksi ihanimmista asioista on hänen ystävänsä lähettämä postikortti, joka muistuttaa jääkaapin ovessa perheeseen tulevaisuudessa saapuvasta lapsesta.

Minulla on myös pitkä lapsettomuustausta, enkä voi missään olosuhteissa uskoa, että tästä prosessista syntyneet tunteet yhtäkkiä häviäisivät, vaikka siirtyisimme adoptioprosessiin. Sen sijaan hoitojen mahdollinen epäonnistuminen tuntuu minusta yällä hetkellä täysin ylitsepääsemättömältä asialta. Osalle lapsettomuus on elämänpituinen kriisi, vaikka lapsi jossain vaiheessa tulisikin. Se on asia, joka on varmasti usein epäloogisen kuuloinen. Miksi surra jotain, jonka on jo saanut.

Minusta jokaisen näin vaikeita asioita läpikäyvän tulisi antaa rauhassa prosessoida tunteitaan, myös negatiivisia. Tietysti ihmisten kommenteista voi saada uusia näkemyksiä, mutta ennen kuin kirjoittaa mitä tahansa, kannattaa tutustua kirjoittajan taustaan blogin kautta.
Anonyymi sanoi…
Hyvä Illusia!

Ethän voi tietää, miten tulet kuulluksi ja vastaanotetuksi, ellet yritäkään jakaa elämääsi toiselle. Sinä otit riskin ja se toinen ei ihan tajunnut. Jos elämä olisi helppoa, yksioikoista ja omilla ponnisteluilla aikaansaatua, niin lopulta saisit lapsen jollain keinoin. Joidenkin elämä myös ulkoapäin näyttää sujuvan niin.

En enää ihan tarkalleen osaa eläytyä neuvontavaiheiseen itseeni ja Sinuun varmasti vielä vähemmän, mutta minusta kotiselvityksen tekijältä on viisautta sanoa jos. Adoptiokeskenmenoja tapahtuu ja mitä tahansa voi vk-adoptioissa tapahtua. Voi lopulta olla mahdotonta hyväksyä lapsiesitystä, kohdemaassa voi tapahtua jotain yllättävää, itselle ja perheelle voi tapahtua jotain, mikä estää loputtomalta tuntuvan odotuksen. Sitä paitsi, kuinka voi odottaa 4-10 vuoden epämääräisen, helposti muun elämän pysäyttävän odotuksen olevan auvoa, intoa ja riemukasta äitiyteen kasvamista kaiken aikaa. Minusta kirjoitit viisaasti, että raskaana olevan edellytetäänkin sekoilevan tunteittensa kanssa! (Tulkintani asiasta siis.)

Adoptio-odottaja joutuu helposti vähän kuin kuolemansairaan rooliin: saa toimia muiden lohduttajana, kun toiset eivät tiedä, kestä tai osaa katsoa -sinänsä iloisen ja odotetun- asian käsittämättömältä ja vaikealta tuntuvia puolia. Harva tuntee adoptioasioita niin hyvin, että voisi kuvitellakaan miksi niitä kaikkia intiimejä asioita täytyy selvitellä ja miksi homma kestää niin tolkuttoman kauan. Eikä lapsen saaminen ole siltikään taattua. "Ei, ei vieläkään kuulu mitään, mutta ehkä joskus kuuluu...."

On vaikea ylläpitää toivoa ja uskoa siihen, että minulle tapahtuu hyvin ja meidän lapsemme saapuu joskus ja samalla valmistautua siihen, että voi olla, että elämmekin nykyisenä perhekokoonpanona lopun ikää. Luulen, että lapsettomuuden hyväksymisen prosessi on jokin avain kohtuulliseen mielentyyneyteen, ts. se, että voi kuvitella loppuelämänsä myös ilman lasta. Että niinkin voi elää; että jotkut todellakin joutuvat elämään ilman lasta.

Koska adoptio koskettaa niin syvästi mieheyden ja sekä ihmisenä olemisen syvimpiä tuntoja, ei niiden tuntojen jakaminen adoptio-odottajien kesken ole itsestään selvää. On luonnikasta humpsahtaa haukkumaan palveluntarjoajaa, adoptiolautakuntaa, voihkia kauhutarinoita tai jakaa pelkkiä onnistumisen hetkiä, vaikka usein sekin riittää vertaisuuden kokemukseksi. Itse sain adoryhmistä jotain perspektiiviä vasta kun olimme saaneet lapsen. Odotusaikana koin itseni niissä ryhmissä ihan vieraaksi ja ulkopuoliseksi. Ei adoptio automaattisesti yhdistä, eikä vertaisuus saa minusta pönttöä tyyppiä yhtään viisaammaksi.

Parhaan tuen sain alkuodotusaikanani eri-ikäisiltä naisystäviltä, jotka suhteuttivat haastavia äitiyden tai raskaaksitulemisen vaikeuksien tai lapsettomana elämisen kokemuksiaan minun kulloiseenkin odotuksen vaiheeseeni. He olivat jo jakaneet hoitojen, keskenmenojen ja adoptioepätietoisuuden asioita kanssani, he vain jatkoivat ystävänä olemistaan. Koska ystävilläkin oli samanaikaisesti omia raskaita elämänkohtiaan, niin jotenkin luovin eri syvyyksiin eri ystävien kanssa. Eräs iäkäs miespuolinen (kotimaan adoptioisä)ystäväni oli myös suureksi iloksi.

Anonyymi sanoi…
Jatkoa:
Minulla erityinen vertaisen tarve korostui vasta adoptiomatkavaiheessa ja alkavan äitiyden haasteissa. Maapalstan avulla löysin lähiseudullta vastikään äidiksi tulleen naisen, jonka ystävyys on edelleen mitä arvokkainta. Tavallisen adoptiolapsen erityisyyttä on minulle antoisinta pohtia juuri tämän ystävän kanssa. Ns. normiäidit tai erityislasten bioäidit puhuvat tärkeistä asioista, mutta erityisesti rasismin kokemiseen, lapsen biovanhempien ja syntymäajan kaipuuseen, hylätyksi tulemisen kokemukseen, erilaisuuden, vierauden ja toiseuden kokemukseen, adoption eettisyyteen, erityisyyteen tai lopulta lapsen tavallisuuteen liittyvät asiat suhteutan parhaiten juuri tämän toisen samasta maasta adoptoineet äidin kanssa. Mutta arvostan häntä joka tapauksessa ihmisenä muutenkin :).

Se, missä kohtaa kukakin tuntee olevansa odottaja varmaan vaihtelee, minulla odotusaika alkoi vasta, kun paperimme oli kohdemaassa vastaanotettu ja äidiksi mielsin itseni kun saimme lapsiesityksen. Tästä adoptioäitiyden kokemisesta on mainio gradukin muistaakseni vuodelta 2008. En jakanut neuvonnassaoloa juuri kenenkään vain tutun tai työkaverin kanssa. Koin asiassa joitain niin karvaita pettymyksiä, että valitsin niin. Mutta en edelleenkään kerro tuntemattomille, että lapseni on muuten adoptiolapsi....

Omalle kohdalleni on osunut neovolantätejä myöten hyväntahtoisia, mutta pölkkypäisesti itseään ilmaiseva lähimmäisiä. Parhaat kommentit ovat olleet niitä, missä fiksuna ihmisenä pitämäni tyyppi on arvellut, ettei tuleva lapsi sopeudu kotiimme ja kotieläimiimme, koska hän tulee maasta, jossa koiria on totuttu syömään. Puhumattakaan hyväntahtoiset rasismia uhkuvat tai sosiaalipornoa janoavat kommentoijat...

Surun sureminen ja omien suremisen tapojesi löytäminen on minusta tärkeä asia tulevaa äitiyttäsi ajatellen. Adoptiolapsella on usein paljon surtavaa ja jos hän ei saa vanhemmiltaan tukea surun ilmaisuunsa, niin keneltä sitten?

Lämpimin terveisin,
Vertaismutsi

PS. Jos olet kuitenkin enemmän Pessi kuin Illusia, niin et kai voi uskoakaan asioiden, elämän lopulta sujuvan Sinulle ihanalla tavalla? Se olisi perusolemisesi vastaista ;)
Anonyymi sanoi…
Jatkoa:
Minulla erityinen vertaisen tarve korostui vasta adoptiomatkavaiheessa ja alkavan äitiyden haasteissa. Maapalstan avulla löysin lähiseudullta vastikään äidiksi tulleen naisen, jonka ystävyys on edelleen mitä arvokkainta. Tavallisen adoptiolapsen erityisyyttä on minulle antoisinta pohtia juuri tämän ystävän kanssa. Ns. normiäidit tai erityislasten bioäidit puhuvat tärkeistä asioista, mutta erityisesti rasismin kokemiseen, lapsen biovanhempien ja syntymäajan kaipuuseen, hylätyksi tulemisen kokemukseen, erilaisuuden, vierauden ja toiseuden kokemukseen, adoption eettisyyteen, erityisyyteen tai lopulta lapsen tavallisuuteen liittyvät asiat suhteutan parhaiten juuri tämän toisen samasta maasta adoptoineet äidin kanssa. Mutta arvostan häntä joka tapauksessa ihmisenä muutenkin :).

Se, missä kohtaa kukakin tuntee olevansa odottaja varmaan vaihtelee, minulla odotusaika alkoi vasta, kun paperimme oli kohdemaassa vastaanotettu ja äidiksi mielsin itseni kun saimme lapsiesityksen. Tästä adoptioäitiyden kokemisesta on mainio gradukin muistaakseni vuodelta 2008. En jakanut neuvonnassaoloa juuri kenenkään vain tutun tai työkaverin kanssa. Koin asiassa joitain niin karvaita pettymyksiä, että valitsin niin. Mutta en edelleenkään kerro tuntemattomille, että lapseni on muuten adoptiolapsi....

Omalle kohdalleni on osunut neovolantätejä myöten hyväntahtoisia, mutta pölkkypäisesti itseään ilmaiseva lähimmäisiä. Parhaat kommentit ovat olleet niitä, missä fiksuna ihmisenä pitämäni tyyppi on arvellut, ettei tuleva lapsi sopeudu kotiimme ja kotieläimiimme, koska hän tulee maasta, jossa koiria on totuttu syömään. Puhumattakaan hyväntahtoiset rasismia uhkuvat tai sosiaalipornoa janoavat kommentoijat...

Surun sureminen ja omien suremisen tapojesi löytäminen on minusta tärkeä asia tulevaa äitiyttäsi ajatellen. Adoptiolapsella on usein paljon surtavaa ja jos hän ei saa vanhemmiltaan tukea surun ilmaisuunsa, niin keneltä sitten?

Lämpimin terveisin,
Vertaismutsi

PS. Jos olet kuitenkin enemmän Pessi kuin Illusia, niin et kai voi uskoakaan asioiden, elämän lopulta sujuvan Sinulle ihanalla tavalla? Se olisi perusolemisesi vastaista ;)
Anonyymi sanoi…
Älä ota tätä loukkauksena, sellaiseksi tämä ei ole tarkoitettu. Ja mielestäni tuo edellinen anonyymi kirjoitti oman kysymyksensä niin taiten ja ystävällisesti kuin tuollaisen kysymyksen ylipäänsä voi nostaa.

Kysymys kumpuaa siitä, että jos vanhemmat haikailevat ja tuskailevat vielä kovin aktiivisesti biologisen lapsen perään ja surevat asiaa aktiivisesti, mikä rooli adoptiolapselle jää. Hänen kun ei pitäisi olla mikään kakkosvaihtoehto tai lohtulapsi. Tosiasiassahan moni adoptiolapsi tulee perheeseen, jossa on kärsitty lapsettomuudesta. Mutta siltikin lapsi ei saisi tulla paikkaamaan biolapsen puutetta, vaan toivottuna täysin erillisenä lapsena, josta iloitaan. Se on rankoista olosuhteista tulevalle lapselle raskas taakka kantaa, jos perheessä on mentaliteetti että lapsi on kakkosvaihtoehto tai lohdutuspalkinto- tuli se esille vaikka ilman sanallistakaan viestintää. Mä en todellakaan sano, että teillä olisi näin. Kerron vain yleisesti siitä dynamiikasta mikä vallitsee, jos surua ei olla käyty riittävästi läpi ja loppukärsijäksi jää lapsi. Kukin sitten omassa mielessään ja neuvonnan aikana varmasti joutuu nämä pohtimaan.

Toinen asia, mitä mietin on, että mitä toivoisit kun kerrotte kun adoptioprosessista? Jos ilosta hihkuminen tuntuu siis pahalta. Itse olen saanut myös voimakkaita reaktioita oman adoptioprosessista kertomisen yhteydessä. Itse olen kokenut todella loukkaavana tuttujen suhtautumisen tyyliin: voi teitä raukkoja kun olette adoptiolapsen joutuneet hankkimaan. Minusta se jos jokin on kamalaa ja pitää sisällään juuri tuon lohdutuspalkintoajatuksen, aivan kuin adoptoitu lapsemme ei ole yhtä arvokas kuin biologinen lapsi. Olisiko uutisten kuulijalle turvallisempaa vain mutista jotain hiljakseen, kun niin pahoittelut kun ilon pyrskähdykset ja onnittelutkin pahoittavat mielen, ihan riippuen siitä kenelle ne esitetään? Minä ole ilolla ottanut vastaan läheisten riemulliset kiljaukset adoptiosta kuullessa- he ovat tuntuneet yhtyvän onneemme ja toivoomme. Mutta jäin miettimään, että mitähän ne kanssaihmiset oikein voivat tehdä etteivät astu meidän "herkille varpaillemme", törröttivät ne mihin suuntaan tahansa.

Olen seurannut blogiasi pitkään. Ja toivon teille maailman ihaninta lasta.
Anonyymi sanoi…
Adoptio on rankka prosessi. Erityisen raskas se on lapsettomuudesta kärsivälle ensimmäistä lasta odottavalle. Epävarmuus omasta kelpaamisesta ja kohdemaitten pitkistä odotusajoista vievät tilaa haaveilulta. Silti haaveilu on tärkeää! Ei etukäteen murehtiminen pienennä surua siinä vaiheessa jos adoptioprosessi päättyykin ennen lapsen tuloa. Ja todennäköisimmin kaikki kuitenkin menee hyvin, odotus päättyy ihanan lapsen kotiin tuloon.

Tsemppiä matkallesi! Ja hienoa että jaat ajatuksiasi tässä blogissa.
Anonyymi sanoi…
Hei!

Se gradu adoptioäidiksi kasvamisesta:
http://tampub.uta.fi/bitstream/handle/10024/80366/gradu03369.pdf?sequence=1

Terveisin
Vertaismutsi

PS. Onko Sinulla jo "Pitkä tie äidiksi" -kirja?
Anonyymi sanoi…
Minulla kaksi onnellista adoptioprosessia, yksi keskenmennyt. Olen aina ollut onnellinen ihmisten ilosta omaan adoptio-odotukseen,myös olin kiitollinen jokaisesta 'otan osaa'- viesteistä,jotka sain kun kesken meni yksi odotus,odotus joka oli kestänyt n.6v,jossa kuviteltu lapsi eli elämässämme 6 vuotta. Minua loukkasi kommentit: 'ootko varmasti miettinyt?' ,'jos vaikka saisit vielä oman', ja kaikki negatiiviset ikävät kommentit. Minulle adoption kautta tuleva/tullut lapsi on elämäni parasta. Täysin oma,rakas.. Vaikka lapsilla on biologinen tausta eri,ja toiset vanhemmat,joita muistelemme,minä olen saanut elää heidän kanssaan. Minun surutyö oli käyty biolapsiin,eikä se koskaan ollut minulle tärkeää,että lapset ovat samaa verta.. Adoptiossa, niinku kaikessa muussakin, jokainen kokee tunteet omalla lailla,ja siihen on oikeuskin. Vaikka adoptio-odotus on epävarmaa,niin on moni muukin asia elämässä,voi sittenkin elää iloiset hetket iloisina ja surra kun surun aika on. Olisin itse samalla tavalla vastannut sinulle kuin tuttusi. Vointeja matkaan kohti lasta. Anne
Anonyymi sanoi…
Mulle tuli tätä kommenttiketjua lukiessa hieman surullinen olo siitä, että Illusia joutui niin kovasti perustelemaan tunteitaan täällä ja että sen vuoksi, että kerroit tuntaistasi, valmius prosessiin jopa kyseenalaistettiin. Varsinkin, kun ihan virallisestikin on jo sosiaalityntekijän syynissä. Jäinpä myös miettimään sita ajatusta, että surun pitäisi olla käsiteltynä ennen kuin jotain muuta voisi aloittaa. Onko suru kuitenkaan sellainen, joka voidaan käsittelemällä käsitellä kokonaan, ikään kuin siivota alta pois? Vain surutonko olisi hyvä äitikandidaatti? Tuskin. Mieheni tuossa vertasi, että tietenkin hän on edelleen surullinen äitinsä kuolemasta, vaikka siitä on jo useita vuosia eikä nämä tunteet mitenkään intensiivisiä enää ole. Minua harmittaa se, että niin herkästi pidetään vaikeita tunteita negatiivisina ja ei-toivottavina, ja että niistä pitäisi äkkiä päästä eroon. Mitä ihmettä sitä pitäisi tuntea vuosien epävarmuuden ja pettymysten jälkeen? Surusta pitää saada puhua ja kirjoittaa, koska se on yksi tapa sen helpottumiseen.
Anonyymi sanoi…
Yhdyn edellisen kommentoijan tekstiin, tosi kurjaa että Illusia joutui niin kovasti selittelemään omia tunteitaan. Jos nyt sanoo että adoptioprosessi ei ole pelkästään autuutta niin ei se mielestäni tarkoita sitä että juuri adoptiolasta haluaisi tai ettei olisi valmis siihen polkuun. Mulle ei ainakaan ollut mitään merkitystä tuleeko lapsi biologisesti taikka adoption kautta silloin kun lasta haluttiin, rakas se olisi joka tapauksessa. Silti prosessi oli musta ihan kamala. Näin olen ymmärtänyt Illusiankin, kyllä ihmisellä negatiiviakin tunteita saa olla vaikka sitä jotain haluaakin.

Mun mielestä Illussia mietit tosi syvällisesti ja monipuolisesti ja näet metsän puilta ja uskon että juuri siksi sussa olisi ainesta hyväksi adoptioäidiksi. Älä anna muiden masentaa. Mä arvostan tosi paljon kaltaisia ihmisiä jotka uskaltaa puhua tunteistaan. Se tietenkin voi tuo itselle vähän taakkaa.

Itse en uskaltanut oikein odottaa adoptiolapsia pelkällä ilolla, pelkäsin koko ajan että jotain tapahtuu eikä me saadakaan lasta. Se oli tosi kuluttavaa. Mä toivon että sä kuitenkin pystyisit enemmän luottaa siihen että se lapsi oikeasti joskus tulee.

t: Adoptioäiti K
Illusia sanoi…
Kiitos teille kommentoijille! Keskustelu jatkukoon uusissa postauksissa.

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emme me lukkiutuneetkaan kotiin

Adoptioon valmistautuessamme kävimme kursseilla ja neuvonnassa. Niistä jäi monia asioita mieleen. Yksi niistä asioista on se, että kiintymyssuhteen kehittymisen vuoksi olisi hyvä rauhoittaa aluksi elämä oman perheen keskeiseksi. Lapsen on hyvä oppia ensin tuntemaan omat vanhemmat ja vasta sitten alkaa tutustua muuhun maailmaan.
Me emme ole totelleet.
Jo hakumatkalla kyläilimme tuttavaperheessä ja kotiin päästyämme olemme tavanneet monia ihmisiä. Tietysti monet haluavat nähdä meidät. Ja me haluamme nähdä ystäviämme ja perhettämme! Tietenkin haluamme. Meillä oli heitä aivan älytön ikävä silloin, kun vietimme melkein neljä viikkoa hotellin muurien sisäpuolella tutustumassa toisiimme.
Meidän elämämme on sellaista. Me tapaamme ihmisiä, koska ihmiset ovat meille tärkeitä. Vietämme me tietysti paljon aikaa keskenämmekin. Halaamme, sylittelemme ja leikimme. Kerromme, että rakastamme. Meidän ihana perheemme!

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

Onnen keskelle tuli myös suru

Siitä on nyt tarkalleen viikko. Hain koiran veljeni luota kotiin. Kävin sen kanssa viimeisellä lenkillä. Rapsuttelin sitä takapihalla ja syötin viimeisiä herkkuja. Nostin sen viimeisen kerran autoon, ja mieheni ajoi sen kanssa eläinlääkäriin.

Koiran kuolema sattuu kovasti. Tuntuu syylliseltä. Aina välillä havahdun ajattelemaan, ettei kukaan pidä huolta siitä. Se on nyt aivan yksin. Me hylkäsimme sen.

Olen onnellinen. Sain ihanan koiran, joka kulki mukana niin monessa. Kahdentoista vuoden ajan minä pidin huolta siitä ja se piti huolta minusta. Se vei minut ulos silloinkin, kun olisin mieluummin jäänyt ikuisiksi ajoiksi itkemään sänkyyn. Se juoksi minun kanssani silloin, kun oli pakko juosta kovaa, että saisi ahdistuksen salpaamat keuhkot taas toimimaan.

Minulla on aivan älytön ikävä. En saa enää koskaan silittää sen mustaa pehmeää karvaa. Se ei enää koskaan nuku jaloissani. Se ei enää saa hepuleita pelkästä elämän ilosta. Se ei enää ulvo, kun paloauto ajaa ohi. Sen tyhjä panta makaa kä…