Siirry pääsisältöön

Pitkästä aikaa polilla

Ai niin, sinne pitää pukeutua mekkoon, jos ei halua kulkea peppu vilkkuen huoneen poikki. Ai niin, auto kannattaa jättää juuri tuolle parkkipaikalle, koska se ei ole koskaan täynnä. Oho, täällähän on ihan uusi ilmoittautumissysteemi. Ja mitä suurin oho, käynti oli mukava, positiivinen ja lähdin pois hyvällä mielellä.

Kyseessä oli kontrollikäynti, jossa seurataan endometrioosin kehittymistä. Kaikki näytti oikein hyvältä. Limakalvo oli ohut, kuten kuuluukin olla ja munasarjan endometrioomakin oli pienentynyt.

Olen jo pitkään epäillyt minulla olevan joitakin Orgametrilin aiheuttamia sivuoireita. Limakalvot ovat hyvin kuivat, päänsärkyjä on usein, esiintyy haluttomuutta ja mieliala sukeltaa helposti matalalle. Olen kuitenkin aina myös epäillyt, että nuo oireet tulevat jostain muualta. Päätä särkee, koska hartiat ovat niin jumissa, haluttomuus liittyy kiireeseen ja huonoihin muistoihin yrittämisen alkuajoilta. Ilmeisesti ne kaikki kuitenkin voivat johtua juuri lääkkeestä ja siitä, että estrogeenitasoni on vedetty superalhaiseksi.

Lääke menee nyt vaihtoon. Vajaan kuukauden päästä minulle asetetaan hormonikierukka, jonka pitäisi hoitaa homma viideksi vuodeksi ja kaiken lisäksi siten, että luonnollinen estrogeenin tuotanto pääsee palautumaan. Muitakin etuja kierukassa kuulosti olevan. Kaikkein hienointa on se, että se on minulle ilmainen (tosin poliklinikkamaksu täytyy sen asentamisesta maksaa), koska se on sairauden hoitoa ja asennetaan sairaalassa.

Lääkäri varoitteli, että asentaminen voi endometrioosipotilaalle olla kivuliasta. Se ei kuitenkaan pelota. Lisäksi sain käskyn käyttää estrogeenigeeliä säännöllisesti asentamiseen saakka.

Ihanaa, että oireet otettiin tosissaan ja ihanaa, että niihin on myös keino. Ihanaa, että kierukka on niin pitkäaikainen ja ihana, että saan koko ajan enemmän etäisyyttä tautiini.

Kommentit

Keiju sanoi…
Hih ja voih, mullakin on aina mekko/ tunika/ pitkä paita :D

Tekstissä on paljon positiivista, ihanaa :)

Mukavuuksia viikonloppuusi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emme me lukkiutuneetkaan kotiin

Adoptioon valmistautuessamme kävimme kursseilla ja neuvonnassa. Niistä jäi monia asioita mieleen. Yksi niistä asioista on se, että kiintymyssuhteen kehittymisen vuoksi olisi hyvä rauhoittaa aluksi elämä oman perheen keskeiseksi. Lapsen on hyvä oppia ensin tuntemaan omat vanhemmat ja vasta sitten alkaa tutustua muuhun maailmaan.
Me emme ole totelleet.
Jo hakumatkalla kyläilimme tuttavaperheessä ja kotiin päästyämme olemme tavanneet monia ihmisiä. Tietysti monet haluavat nähdä meidät. Ja me haluamme nähdä ystäviämme ja perhettämme! Tietenkin haluamme. Meillä oli heitä aivan älytön ikävä silloin, kun vietimme melkein neljä viikkoa hotellin muurien sisäpuolella tutustumassa toisiimme.
Meidän elämämme on sellaista. Me tapaamme ihmisiä, koska ihmiset ovat meille tärkeitä. Vietämme me tietysti paljon aikaa keskenämmekin. Halaamme, sylittelemme ja leikimme. Kerromme, että rakastamme. Meidän ihana perheemme!

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

Onnen keskelle tuli myös suru

Siitä on nyt tarkalleen viikko. Hain koiran veljeni luota kotiin. Kävin sen kanssa viimeisellä lenkillä. Rapsuttelin sitä takapihalla ja syötin viimeisiä herkkuja. Nostin sen viimeisen kerran autoon, ja mieheni ajoi sen kanssa eläinlääkäriin.

Koiran kuolema sattuu kovasti. Tuntuu syylliseltä. Aina välillä havahdun ajattelemaan, ettei kukaan pidä huolta siitä. Se on nyt aivan yksin. Me hylkäsimme sen.

Olen onnellinen. Sain ihanan koiran, joka kulki mukana niin monessa. Kahdentoista vuoden ajan minä pidin huolta siitä ja se piti huolta minusta. Se vei minut ulos silloinkin, kun olisin mieluummin jäänyt ikuisiksi ajoiksi itkemään sänkyyn. Se juoksi minun kanssani silloin, kun oli pakko juosta kovaa, että saisi ahdistuksen salpaamat keuhkot taas toimimaan.

Minulla on aivan älytön ikävä. En saa enää koskaan silittää sen mustaa pehmeää karvaa. Se ei enää koskaan nuku jaloissani. Se ei enää saa hepuleita pelkästä elämän ilosta. Se ei enää ulvo, kun paloauto ajaa ohi. Sen tyhjä panta makaa kä…