Siirry pääsisältöön

Saatan onnistua

Harmittaa, että kiire on vienyt aikaa kiinnostavalta keskustelulta, jota on käyty edellisessä postauksessani. Lupaan palata siihen heti, kun aivot jaksavat taas ajatella. Sen verran sanon kuitenkin jo nyt, että olen todella kiitollinen tuosta keskustelussa. Myös siitä, että näkemyksiäni on kyseenalaistettu. Se tekee minulle hyvää, vaikka olen myös valitettavasti pahoittanut mieltäni.

Nyt on kuitenkin pakko kirjoittaa juuri tämän hetken tunnelmista. Ihan siksi, että en niitä unohda. Viime aikoina olen todella pohtinut sitä, miksi ja miten minusta on tullut Pessi. Haluan vakuuttaa, että olin kyllä Illusia. Olen oikeasti joskus uskonut ja luottanut tulevaan. Muistan, kuinka minulla oli ennen vahva usko siihen, että elämäni kuluu hyvin. Olin elämääni myös todella tyytyväinen.

Sitten yhtäkkiä kaikki alkoi epäonnistua. Olen tehnyt graduani vuodesta 2008 saakka ja koska se on koko ajan kesken, se vaikuttaa paljon työnsaantiini. Olen nimittäin alalla, jossa pätevyydellä on paljon väliä. Sitten alkoi lapsettomuus ja endometrioosin kanssa taistelu. Tuli kuolemaa ja vakavia tapahtumia lähipiirissä. Jo melkein neljän vuoden ajan elämässäni on ollut niin paljon epäonnistumista, että se on haudannut pienet onnistumisetkin alleen. Olen tottunut epäonnistumaan.

Nyt, kuusi vuotta myöhemmin, graduni alkaa olla valmis. Lähetin sen tänään kokonaisena graduohjaajalleni ja jos mitään ihmeellistä ei tapahdu, se on jo valmis esitarkastukseen. Minä valmistun kesäkuussa. Tai valmistun melkein. Sen jälkeen opiskelu vielä jatkuu, koska en ole maisterinpapereidenkaan kanssa vielä ihan pätevä ammattiini. Se on kuitenkin nyt edistymässä.

Koska olen kuitenkin niin tottunut epäonnistumaan, en vielä ollenkaan uskalla luottaa, että tämä työ olisi viimein valmis. Minua pelottaa niin paljon. Työ on oikeasti todella huono ja arvosanatavoitteeni on läpi pääseminen. Se minua stressaakin. Ehkä he päättävät, että tämä ei riitä. Ehkä minusta ei vain ole tähän. Ehkä joudunkin aloittamaan kaiken alusta.

Pääsiäisenä, kolme päivää levättyäni, tunsin oloni niin uskomattoman kevyeksi. Minua nauratti ja tanssitti. Olin hetken epätodellisen onnellinen. Onneksi niin kävi. Nyt tiedän, että minun ja vähän onnellisemman elämän välillä on vain vähän enemmän lepoa. Onneksi lepoa ei enää tarvitse odottaa kovin montaa viikkoa. Aikuiselämäni ensimmäinen levolla täytettävä kesäloma on ihan pian alkamassa. Sitä ennen on vielä jaksettava vähän. Sitä ennen voin ehkä onnistua yhdessä todella suuressa jutussa.

Kommentit

Rowan sanoi…
Voi Illusia! <3

Täällä toinen epäonnistuja. Kun luin edellisen postauksesi kommentit, kyllä todellakin ymmärrän, miksi loukkaannuit joistakin kommenteista.

Minusta sinä et todellakaan ole IKINÄ kyseenalaistanut sitä, että adoptiolapsi olisi jotenkin huonompi kuin biologinen. Että adoptioprosessi olisi rangaistus. Suruprosessi tästä asiasta on aina henkilökohtainen ja se voi kestää läpi elämänkin. Eikä se tarkoita sitä, etteikö voisi kuitenkin mennä jo eteenpäin. Elämänkokemuksemme tekevät meistä juuri sellaisia, millaisia nyt olemme.

Tietysti taipalettasi jo kauan seuranneena olen selvillä kaikista mutkista ja pettymyksistä, mitä matkallasi on ollut. Kun omakin tie on ollut yhtä pettymystä ja surua, voin todellakin ymmärtää, että sana JOS ei todellakaan tuosta noin vaan käänny sanaksi KUN. Vaikka itse en en adoptioprosessiin ole lähdössä, voin kuitenkin kuvitella, että sinun sijassasi ajattelisin aivan samoin kuin sinä. Kun kaikki on mennyt niin kuin on mennyt, mikään ei ole varmaa ennen kuin se lapsi on omassa sylissä. Ja se ei todellakaan tee sinun odotuksestasi mitenkään huonompaa kuin sellaisten, jotka ottavat adoptioprosessin ihanana odotuksen aikana.

Eivätköhän kaikki tunteet ole tässä vaiheessa jo sallittuja ja se on vaan positiivista, että voit omassa blogissasi purkaa niitä! <3
Anonyymi sanoi…
Kun kaikki päättyi mulla tarpeeksi kauan aina pelättyyn, epäreiluun ja raskaaseen vaihtoehtoon, en minäkään löytänyt itsestäni mitään auvoista supernaista, vaan totuin odottamaan kaikesta varmuuden vuoksi pahinta. Minusta on tullut vähintään realisti ja välillä ihmettelen haikeana ihmisiä, joilla elämäntaju on iloisempi.
Tein uudenvuodenlupauksen: opettele toivomaan asioita ensi vuodelle. Olen päässyt jo varovaiseen alkuun. Lepo kuulostaa hyvältä. Levättynä huomaa pienet hyvät asiat helpommin. Jäätelökioskillakin oli uutuuksia. Tsemppiä valmistumisen viimeistelyyn, aiotko juhlia (..kun..)? ;)
Inka sanoi…
Hienoa, että gradu on jo no hienossa vaiheessa. :) Ja kuulostaa niin hyvältä, että voit kesällä oikeastikin lomailla. Ilman kunnon lepoa ihmisen on niin vaikea olla toiveikas. Ja se loppu opiskelu ei onneksi varmaankaan ole ihan niin työlästä kuin yksin gradun kanssa painiminen.

Mielestäni oikeasti sinä olet todella positiivisesti asioihin suhteutuva IRL. Tosin kaikilla meillä on omat mustat hetkemme ja ne sallittakoon. :) Blogiahan voi siihen purkamiseen vaikka käyttää.
Anonyymi sanoi…
Postauksen nimi saa hymyilemään.

Sara
Toivottavasti se edell. postaukseen liittyvä kommenttini ei pahoittanut mieltäsi. Sitä sen ei ollut tarkoitus tehdä, vaan pointtini oli nimen omaan se, että arvostan adoptoivia hyvin paljon ihmisinä, koska se vaatii niin paljon enemmän, kuin mihin ehkä itsekään pystyisin.

Toivottavasti jatkat kirjoittamista ihan "loppuun asti". Tämä adoptiomaailma on mulle ja varmasti monelle muullekin niin vieras, että hyvä vähän laajentaa mielikuvaa siitä.
Gretel sanoi…
Minustakin tuntuu, että epäonnistun melkein kaikessa. Ne asiat, joissa en ole epäonnistunut, tuntuvat onnenkantamoisilta.

Se on ehkä pahin tunne, mitä voin keksiä. Niin turha, toivoton, täysi PASKA. Pelkäsin jo joskus lapsena, että pahinta, mitä voin kuvitella aikuisuudesta, on se, että minusta tulee katkera akka, joka kokee epäonnistumisia ja haikailee, että saisi valita uudelleen.

Ja mihin tämä jalostaa? Ei mihinkään. Epäonnistumiset lamauttavat ja saavat mielen syyttämään niistäkin asioista OMAA NAPAA, joihin sillä ei ole osaa eikä arpaa. Se tekee araksi, helposti kaatuvaksi, sisäänpäinkääntyväksi, voivottelijaksi. Epäonnistumiset lisäävät epäonnistumisia, jos mieli on mykkyrällä.

Ja kyllä: minullakin on OIKEUS tuohon kaikkeen tunteeseen, todellakin SYYTÄ. Mutta mitä sitten. Mitä hyötyä siitä on. Olen minä hyväkin, olen olen olen.

Lämmin halaus ja tsemppiä lopputarkastukseen!
Illusia sanoi…
En kommentoi nyt vielä muuta, mutta gradu tuli jo esitarkistuksesta. Nyt korjaan korjattavat ja se on valmis. Uskomatonta, mutta nyt näyttää kyllä kovasti siltä, että valmista tulee!
Anonyymi sanoi…
Edellisen kirjoituksen keskusteluun tulen tuomaan yhden ammattilaisen näkökulman, tässä Mirkan kirjoituksessa on hyvin käsitelty samoja teemoja:

http://perheklinikka.fi/blogi/lapsettomuuden-surusta-vaihtoehtoiseen-vanhemmuuteen/

Hyvää vappua!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emme me lukkiutuneetkaan kotiin

Adoptioon valmistautuessamme kävimme kursseilla ja neuvonnassa. Niistä jäi monia asioita mieleen. Yksi niistä asioista on se, että kiintymyssuhteen kehittymisen vuoksi olisi hyvä rauhoittaa aluksi elämä oman perheen keskeiseksi. Lapsen on hyvä oppia ensin tuntemaan omat vanhemmat ja vasta sitten alkaa tutustua muuhun maailmaan.
Me emme ole totelleet.
Jo hakumatkalla kyläilimme tuttavaperheessä ja kotiin päästyämme olemme tavanneet monia ihmisiä. Tietysti monet haluavat nähdä meidät. Ja me haluamme nähdä ystäviämme ja perhettämme! Tietenkin haluamme. Meillä oli heitä aivan älytön ikävä silloin, kun vietimme melkein neljä viikkoa hotellin muurien sisäpuolella tutustumassa toisiimme.
Meidän elämämme on sellaista. Me tapaamme ihmisiä, koska ihmiset ovat meille tärkeitä. Vietämme me tietysti paljon aikaa keskenämmekin. Halaamme, sylittelemme ja leikimme. Kerromme, että rakastamme. Meidän ihana perheemme!

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

Onnen keskelle tuli myös suru

Siitä on nyt tarkalleen viikko. Hain koiran veljeni luota kotiin. Kävin sen kanssa viimeisellä lenkillä. Rapsuttelin sitä takapihalla ja syötin viimeisiä herkkuja. Nostin sen viimeisen kerran autoon, ja mieheni ajoi sen kanssa eläinlääkäriin.

Koiran kuolema sattuu kovasti. Tuntuu syylliseltä. Aina välillä havahdun ajattelemaan, ettei kukaan pidä huolta siitä. Se on nyt aivan yksin. Me hylkäsimme sen.

Olen onnellinen. Sain ihanan koiran, joka kulki mukana niin monessa. Kahdentoista vuoden ajan minä pidin huolta siitä ja se piti huolta minusta. Se vei minut ulos silloinkin, kun olisin mieluummin jäänyt ikuisiksi ajoiksi itkemään sänkyyn. Se juoksi minun kanssani silloin, kun oli pakko juosta kovaa, että saisi ahdistuksen salpaamat keuhkot taas toimimaan.

Minulla on aivan älytön ikävä. En saa enää koskaan silittää sen mustaa pehmeää karvaa. Se ei enää koskaan nuku jaloissani. Se ei enää saa hepuleita pelkästä elämän ilosta. Se ei enää ulvo, kun paloauto ajaa ohi. Sen tyhjä panta makaa kä…