Siirry pääsisältöön

Saatan onnistua

Harmittaa, että kiire on vienyt aikaa kiinnostavalta keskustelulta, jota on käyty edellisessä postauksessani. Lupaan palata siihen heti, kun aivot jaksavat taas ajatella. Sen verran sanon kuitenkin jo nyt, että olen todella kiitollinen tuosta keskustelussa. Myös siitä, että näkemyksiäni on kyseenalaistettu. Se tekee minulle hyvää, vaikka olen myös valitettavasti pahoittanut mieltäni.

Nyt on kuitenkin pakko kirjoittaa juuri tämän hetken tunnelmista. Ihan siksi, että en niitä unohda. Viime aikoina olen todella pohtinut sitä, miksi ja miten minusta on tullut Pessi. Haluan vakuuttaa, että olin kyllä Illusia. Olen oikeasti joskus uskonut ja luottanut tulevaan. Muistan, kuinka minulla oli ennen vahva usko siihen, että elämäni kuluu hyvin. Olin elämääni myös todella tyytyväinen.

Sitten yhtäkkiä kaikki alkoi epäonnistua. Olen tehnyt graduani vuodesta 2008 saakka ja koska se on koko ajan kesken, se vaikuttaa paljon työnsaantiini. Olen nimittäin alalla, jossa pätevyydellä on paljon väliä. Sitten alkoi lapsettomuus ja endometrioosin kanssa taistelu. Tuli kuolemaa ja vakavia tapahtumia lähipiirissä. Jo melkein neljän vuoden ajan elämässäni on ollut niin paljon epäonnistumista, että se on haudannut pienet onnistumisetkin alleen. Olen tottunut epäonnistumaan.

Nyt, kuusi vuotta myöhemmin, graduni alkaa olla valmis. Lähetin sen tänään kokonaisena graduohjaajalleni ja jos mitään ihmeellistä ei tapahdu, se on jo valmis esitarkastukseen. Minä valmistun kesäkuussa. Tai valmistun melkein. Sen jälkeen opiskelu vielä jatkuu, koska en ole maisterinpapereidenkaan kanssa vielä ihan pätevä ammattiini. Se on kuitenkin nyt edistymässä.

Koska olen kuitenkin niin tottunut epäonnistumaan, en vielä ollenkaan uskalla luottaa, että tämä työ olisi viimein valmis. Minua pelottaa niin paljon. Työ on oikeasti todella huono ja arvosanatavoitteeni on läpi pääseminen. Se minua stressaakin. Ehkä he päättävät, että tämä ei riitä. Ehkä minusta ei vain ole tähän. Ehkä joudunkin aloittamaan kaiken alusta.

Pääsiäisenä, kolme päivää levättyäni, tunsin oloni niin uskomattoman kevyeksi. Minua nauratti ja tanssitti. Olin hetken epätodellisen onnellinen. Onneksi niin kävi. Nyt tiedän, että minun ja vähän onnellisemman elämän välillä on vain vähän enemmän lepoa. Onneksi lepoa ei enää tarvitse odottaa kovin montaa viikkoa. Aikuiselämäni ensimmäinen levolla täytettävä kesäloma on ihan pian alkamassa. Sitä ennen on vielä jaksettava vähän. Sitä ennen voin ehkä onnistua yhdessä todella suuressa jutussa.

Kommentit

Rowan sanoi…
Voi Illusia! <3

Täällä toinen epäonnistuja. Kun luin edellisen postauksesi kommentit, kyllä todellakin ymmärrän, miksi loukkaannuit joistakin kommenteista.

Minusta sinä et todellakaan ole IKINÄ kyseenalaistanut sitä, että adoptiolapsi olisi jotenkin huonompi kuin biologinen. Että adoptioprosessi olisi rangaistus. Suruprosessi tästä asiasta on aina henkilökohtainen ja se voi kestää läpi elämänkin. Eikä se tarkoita sitä, etteikö voisi kuitenkin mennä jo eteenpäin. Elämänkokemuksemme tekevät meistä juuri sellaisia, millaisia nyt olemme.

Tietysti taipalettasi jo kauan seuranneena olen selvillä kaikista mutkista ja pettymyksistä, mitä matkallasi on ollut. Kun omakin tie on ollut yhtä pettymystä ja surua, voin todellakin ymmärtää, että sana JOS ei todellakaan tuosta noin vaan käänny sanaksi KUN. Vaikka itse en en adoptioprosessiin ole lähdössä, voin kuitenkin kuvitella, että sinun sijassasi ajattelisin aivan samoin kuin sinä. Kun kaikki on mennyt niin kuin on mennyt, mikään ei ole varmaa ennen kuin se lapsi on omassa sylissä. Ja se ei todellakaan tee sinun odotuksestasi mitenkään huonompaa kuin sellaisten, jotka ottavat adoptioprosessin ihanana odotuksen aikana.

Eivätköhän kaikki tunteet ole tässä vaiheessa jo sallittuja ja se on vaan positiivista, että voit omassa blogissasi purkaa niitä! <3
Anonyymi sanoi…
Kun kaikki päättyi mulla tarpeeksi kauan aina pelättyyn, epäreiluun ja raskaaseen vaihtoehtoon, en minäkään löytänyt itsestäni mitään auvoista supernaista, vaan totuin odottamaan kaikesta varmuuden vuoksi pahinta. Minusta on tullut vähintään realisti ja välillä ihmettelen haikeana ihmisiä, joilla elämäntaju on iloisempi.
Tein uudenvuodenlupauksen: opettele toivomaan asioita ensi vuodelle. Olen päässyt jo varovaiseen alkuun. Lepo kuulostaa hyvältä. Levättynä huomaa pienet hyvät asiat helpommin. Jäätelökioskillakin oli uutuuksia. Tsemppiä valmistumisen viimeistelyyn, aiotko juhlia (..kun..)? ;)
Inka sanoi…
Hienoa, että gradu on jo no hienossa vaiheessa. :) Ja kuulostaa niin hyvältä, että voit kesällä oikeastikin lomailla. Ilman kunnon lepoa ihmisen on niin vaikea olla toiveikas. Ja se loppu opiskelu ei onneksi varmaankaan ole ihan niin työlästä kuin yksin gradun kanssa painiminen.

Mielestäni oikeasti sinä olet todella positiivisesti asioihin suhteutuva IRL. Tosin kaikilla meillä on omat mustat hetkemme ja ne sallittakoon. :) Blogiahan voi siihen purkamiseen vaikka käyttää.
Anonyymi sanoi…
Postauksen nimi saa hymyilemään.

Sara
Toivottavasti se edell. postaukseen liittyvä kommenttini ei pahoittanut mieltäsi. Sitä sen ei ollut tarkoitus tehdä, vaan pointtini oli nimen omaan se, että arvostan adoptoivia hyvin paljon ihmisinä, koska se vaatii niin paljon enemmän, kuin mihin ehkä itsekään pystyisin.

Toivottavasti jatkat kirjoittamista ihan "loppuun asti". Tämä adoptiomaailma on mulle ja varmasti monelle muullekin niin vieras, että hyvä vähän laajentaa mielikuvaa siitä.
Gretel sanoi…
Minustakin tuntuu, että epäonnistun melkein kaikessa. Ne asiat, joissa en ole epäonnistunut, tuntuvat onnenkantamoisilta.

Se on ehkä pahin tunne, mitä voin keksiä. Niin turha, toivoton, täysi PASKA. Pelkäsin jo joskus lapsena, että pahinta, mitä voin kuvitella aikuisuudesta, on se, että minusta tulee katkera akka, joka kokee epäonnistumisia ja haikailee, että saisi valita uudelleen.

Ja mihin tämä jalostaa? Ei mihinkään. Epäonnistumiset lamauttavat ja saavat mielen syyttämään niistäkin asioista OMAA NAPAA, joihin sillä ei ole osaa eikä arpaa. Se tekee araksi, helposti kaatuvaksi, sisäänpäinkääntyväksi, voivottelijaksi. Epäonnistumiset lisäävät epäonnistumisia, jos mieli on mykkyrällä.

Ja kyllä: minullakin on OIKEUS tuohon kaikkeen tunteeseen, todellakin SYYTÄ. Mutta mitä sitten. Mitä hyötyä siitä on. Olen minä hyväkin, olen olen olen.

Lämmin halaus ja tsemppiä lopputarkastukseen!
Illusia sanoi…
En kommentoi nyt vielä muuta, mutta gradu tuli jo esitarkistuksesta. Nyt korjaan korjattavat ja se on valmis. Uskomatonta, mutta nyt näyttää kyllä kovasti siltä, että valmista tulee!
Anonyymi sanoi…
Edellisen kirjoituksen keskusteluun tulen tuomaan yhden ammattilaisen näkökulman, tässä Mirkan kirjoituksessa on hyvin käsitelty samoja teemoja:

http://perheklinikka.fi/blogi/lapsettomuuden-surusta-vaihtoehtoiseen-vanhemmuuteen/

Hyvää vappua!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

"Naakat lentää yhdessä"

Minun on pitänyt kirjoittaa moneen otteeseen lapsen kielen kehittymisestä. Se on niin kiinnostavaa! Kiinnostavaa sekä yksityisesti että ammatillisesti.

Olen aloittanutkin sen postauksen kirjoittamista, mutta en ole ehtinyt sitä tehdä. En vielä hautaa ajatusta, mutta totean tässä vaiheessa sen, että kieli on kehittynyt käsittämättömän huimaa vauhtia.

Tänään hän kertoi minulle bussimatkalla esimerkiksi nämä asiat:
"Aurinko laskee alas. On menny jo. Hämärää. Pimeää. Valo päällä. Yö."
"Naakat lentää yhdessä. Lentää taivaalla. Sininen taivas."
"Junaa ei tankata. Sähkö tulee ylhäältä. Sähköjohto ylhäällä."
"Isi-ukkeli on jo kotona. Isi bussilla kotiin. Isi odottaa. Kissat odottaa."

Hän siis puhuu jo suomea. Voi kun itsekin oppisi kieliä tuota tahtia!

Vertaiset vertaansa vailla

Olen todella tyytyväinen siihen, että asuinpaikaksemme on valikoitunut yksi Suomen suurimmista kaupungeista. Täältä löytyy nimittäin kaikkea, mitä tarvitsen. Myös paljon muita adoptioperheitä.
Tapaamme muita adoptioperheitä virallisissa tapaamisissa kaksi kertaa kuukaudessa. On isompi adoptiokerho, joka kokoontuu viikonloppuna ja pienempi, joka kokoontuu arkisena aamupäivänä.
Eniten kadun odotuksessani sitä, että en ikinä etsiytynyt näihin kerhoihin. Odottaminen tuntui niin epävarmalta ja tuskastuttavalta, että pelkäsin tavata perheitä. Pelkäsin, että ikävä kasvaisi liian kovaksi ja että lasten ja vanhempien näkeminen riipaisisi yhtä syvältä kuin kriisin pahimpana aikana. 
Olisi kannattanut päästä pelosta yli. Olisin nähnyt, kuinka tavallista ja luonnollista elämä adoptiolapsen kanssa on. Kuinka tuoreetkin perheet voivat poistua kotoaan ja osallistua kerhoon. Kuinka erityistarpeet, kiintymyssuhteet ja muut ongelmat eivät olekaan olemista määrittävä tekijä. Kuinka iloista ja riehakasta…