Siirry pääsisältöön

Tuuli muuttui

Viime yönä nukuin vain viisi tuntia ja odotin heti aamusta kamalaa päivää. Kumma kyllä olen – ilman mitään hyvää syytä – ollut tänään todella hyvätuulinen ja energinen.

Ehkä eilen tirautettu itku auttoi. Uskon, että itkeminen on tärkeää. Ehkä jaksoin hedelmöityshoitojen aikaankin paremmin, koska muistin itkeä tarpeeksi usein. Ennen eilistä en ollut itkenyt pitkään aikaan. Olisi selvästi pitänyt.

Tai ehkä hormonitasapaino alkaa löytyä. Ehkä luonnollinen estrogeeni on jo päässyt nousemaan.

Nyt on kuitenkin ihan hyvä. 

Kommentit

Keiju sanoi…
Kyllä. Itkulle on aikansa ja paikkansa. Hyvä jatkukoon <3
Anonyymi sanoi…
Hyvä Illusia!

Itkeminen on niin oivaa suremista ja hyvää regressiota oman jaksamisen palveluksessa; sielu ja pää saa tursuta liiat yli äyräidensä ja kohta jaksat taas.

Sinnikkyyttä, riittävän hyvää toimeliaisuutta ja kohtuullista aivotoimintaa viimeiseen kahteen viikkoon!

Terveisin vertaismutsi
Itku on niin voimaannuttavaa välillä. Mieli tyhjenee ja jaksaa sitten uusissa jutuissa paremmin. Ihana Sinä!
Jenna sanoi…
Hei!

Blogissani on sinun blogistasi pieni esittely, kun tein postausta yritys ja lapsettomuusblogeista. Toivottavasti pidät esittylystäni ja jos haluat minun muuttavan siitä jotain niin ilmoita toki. :)
Tästä linkistä pääset katsomaan sitä: http://yksipienielefantti.blogspot.fi/2014/06/lapsettomuus-ja-yritysblogit-osa-2.html
Illusia sanoi…
Kiitos Jenna!

Oli kunnia päästä mukaan.

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

"Naakat lentää yhdessä"

Minun on pitänyt kirjoittaa moneen otteeseen lapsen kielen kehittymisestä. Se on niin kiinnostavaa! Kiinnostavaa sekä yksityisesti että ammatillisesti.

Olen aloittanutkin sen postauksen kirjoittamista, mutta en ole ehtinyt sitä tehdä. En vielä hautaa ajatusta, mutta totean tässä vaiheessa sen, että kieli on kehittynyt käsittämättömän huimaa vauhtia.

Tänään hän kertoi minulle bussimatkalla esimerkiksi nämä asiat:
"Aurinko laskee alas. On menny jo. Hämärää. Pimeää. Valo päällä. Yö."
"Naakat lentää yhdessä. Lentää taivaalla. Sininen taivas."
"Junaa ei tankata. Sähkö tulee ylhäältä. Sähköjohto ylhäällä."
"Isi-ukkeli on jo kotona. Isi bussilla kotiin. Isi odottaa. Kissat odottaa."

Hän siis puhuu jo suomea. Voi kun itsekin oppisi kieliä tuota tahtia!

Vertaiset vertaansa vailla

Olen todella tyytyväinen siihen, että asuinpaikaksemme on valikoitunut yksi Suomen suurimmista kaupungeista. Täältä löytyy nimittäin kaikkea, mitä tarvitsen. Myös paljon muita adoptioperheitä.
Tapaamme muita adoptioperheitä virallisissa tapaamisissa kaksi kertaa kuukaudessa. On isompi adoptiokerho, joka kokoontuu viikonloppuna ja pienempi, joka kokoontuu arkisena aamupäivänä.
Eniten kadun odotuksessani sitä, että en ikinä etsiytynyt näihin kerhoihin. Odottaminen tuntui niin epävarmalta ja tuskastuttavalta, että pelkäsin tavata perheitä. Pelkäsin, että ikävä kasvaisi liian kovaksi ja että lasten ja vanhempien näkeminen riipaisisi yhtä syvältä kuin kriisin pahimpana aikana. 
Olisi kannattanut päästä pelosta yli. Olisin nähnyt, kuinka tavallista ja luonnollista elämä adoptiolapsen kanssa on. Kuinka tuoreetkin perheet voivat poistua kotoaan ja osallistua kerhoon. Kuinka erityistarpeet, kiintymyssuhteet ja muut ongelmat eivät olekaan olemista määrittävä tekijä. Kuinka iloista ja riehakasta…