Siirry pääsisältöön

Uuvuttaa

Miksi se ei mene niin, että maalin lähentyessä saisi lisää voimaa ja jaksaisi hyvin loppuun saakka? Minulla on enää kaksi viikkoa aikaa todellakin hyvin ansaittuun lomaan. Minulla on vielä paljon tekemistä ennen sitä, mutta kahden viikon pitäisi kyllä riittää. Ongelma on vain siinä, että en meinaa enää jaksaa. En jaksa ajatella. En pysty muodostamaan järkeviä lauseita word-tiedostoon. En pysty muistamaan oppimaani ja unohdan paljon. Unohdan sovittuja asioita, mitä olin tekemässä, mitä juuri tein, aloittamieni lauseiden loppuja ja yksinkertaisia, jokapäiväisiä sanoja. En ole ikinä elämässäni ollut näin väsynyt. Hedelmöityshoitojenkin aikaan jaksoin paremmin, vaikka oloni oli toki silloin synkempi.

Kaikkea tekemistäni vainoaa tällä hetkellä myös syyllisyys. Olen tehnyt kaiken vähän huonosti, koska huomion ja jaksamisen on täytynyt jakaantua niin moneen. Koen, että en ole tehnyt töitäni tarpeeksi hyvin enkä ole hoitanut lemmikkejäni ja kotiani tarpeeksi hyvin. Olen suoriutunut opiskeluistakin rimaa hipoen.

Kierukan laitosta alkaneet kivut ovat jatkuneet. Lopetin Orgametrilin syömisen torstaina ja sen jälkeen kivut voimistuivat ja jonkin verran on tullut heikkoa vuotoakin. Kipu on uskomattoman uuvuttavaa. Sen palaaminen lannistaa, vaikka tiedän, että pitäisi vain olla kärsivällinen. Senkin kanssa pitäisi vain jaksaa. Edes nämä kaksi viikkoa.

Kommentit

Inka sanoi…
Voi ei, kurja kuulla. Oletko kysynyt hoitopaikasta tai lääkäriltä, onko kaikki varmasti hyvin? väsymys on myös kumma juttu, kun se iskee ihan omituisiin hetkiin. Tsemppiä loppurutistukseen.
Illusia sanoi…
Kyllä ne lääkärit tästä varoitteli. Kiitos tsempeistä!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emme me lukkiutuneetkaan kotiin

Adoptioon valmistautuessamme kävimme kursseilla ja neuvonnassa. Niistä jäi monia asioita mieleen. Yksi niistä asioista on se, että kiintymyssuhteen kehittymisen vuoksi olisi hyvä rauhoittaa aluksi elämä oman perheen keskeiseksi. Lapsen on hyvä oppia ensin tuntemaan omat vanhemmat ja vasta sitten alkaa tutustua muuhun maailmaan.
Me emme ole totelleet.
Jo hakumatkalla kyläilimme tuttavaperheessä ja kotiin päästyämme olemme tavanneet monia ihmisiä. Tietysti monet haluavat nähdä meidät. Ja me haluamme nähdä ystäviämme ja perhettämme! Tietenkin haluamme. Meillä oli heitä aivan älytön ikävä silloin, kun vietimme melkein neljä viikkoa hotellin muurien sisäpuolella tutustumassa toisiimme.
Meidän elämämme on sellaista. Me tapaamme ihmisiä, koska ihmiset ovat meille tärkeitä. Vietämme me tietysti paljon aikaa keskenämmekin. Halaamme, sylittelemme ja leikimme. Kerromme, että rakastamme. Meidän ihana perheemme!

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

Onnen keskelle tuli myös suru

Siitä on nyt tarkalleen viikko. Hain koiran veljeni luota kotiin. Kävin sen kanssa viimeisellä lenkillä. Rapsuttelin sitä takapihalla ja syötin viimeisiä herkkuja. Nostin sen viimeisen kerran autoon, ja mieheni ajoi sen kanssa eläinlääkäriin.

Koiran kuolema sattuu kovasti. Tuntuu syylliseltä. Aina välillä havahdun ajattelemaan, ettei kukaan pidä huolta siitä. Se on nyt aivan yksin. Me hylkäsimme sen.

Olen onnellinen. Sain ihanan koiran, joka kulki mukana niin monessa. Kahdentoista vuoden ajan minä pidin huolta siitä ja se piti huolta minusta. Se vei minut ulos silloinkin, kun olisin mieluummin jäänyt ikuisiksi ajoiksi itkemään sänkyyn. Se juoksi minun kanssani silloin, kun oli pakko juosta kovaa, että saisi ahdistuksen salpaamat keuhkot taas toimimaan.

Minulla on aivan älytön ikävä. En saa enää koskaan silittää sen mustaa pehmeää karvaa. Se ei enää koskaan nuku jaloissani. Se ei enää saa hepuleita pelkästä elämän ilosta. Se ei enää ulvo, kun paloauto ajaa ohi. Sen tyhjä panta makaa kä…