Siirry pääsisältöön

Uuvuttaa

Miksi se ei mene niin, että maalin lähentyessä saisi lisää voimaa ja jaksaisi hyvin loppuun saakka? Minulla on enää kaksi viikkoa aikaa todellakin hyvin ansaittuun lomaan. Minulla on vielä paljon tekemistä ennen sitä, mutta kahden viikon pitäisi kyllä riittää. Ongelma on vain siinä, että en meinaa enää jaksaa. En jaksa ajatella. En pysty muodostamaan järkeviä lauseita word-tiedostoon. En pysty muistamaan oppimaani ja unohdan paljon. Unohdan sovittuja asioita, mitä olin tekemässä, mitä juuri tein, aloittamieni lauseiden loppuja ja yksinkertaisia, jokapäiväisiä sanoja. En ole ikinä elämässäni ollut näin väsynyt. Hedelmöityshoitojenkin aikaan jaksoin paremmin, vaikka oloni oli toki silloin synkempi.

Kaikkea tekemistäni vainoaa tällä hetkellä myös syyllisyys. Olen tehnyt kaiken vähän huonosti, koska huomion ja jaksamisen on täytynyt jakaantua niin moneen. Koen, että en ole tehnyt töitäni tarpeeksi hyvin enkä ole hoitanut lemmikkejäni ja kotiani tarpeeksi hyvin. Olen suoriutunut opiskeluistakin rimaa hipoen.

Kierukan laitosta alkaneet kivut ovat jatkuneet. Lopetin Orgametrilin syömisen torstaina ja sen jälkeen kivut voimistuivat ja jonkin verran on tullut heikkoa vuotoakin. Kipu on uskomattoman uuvuttavaa. Sen palaaminen lannistaa, vaikka tiedän, että pitäisi vain olla kärsivällinen. Senkin kanssa pitäisi vain jaksaa. Edes nämä kaksi viikkoa.

Kommentit

Inka sanoi…
Voi ei, kurja kuulla. Oletko kysynyt hoitopaikasta tai lääkäriltä, onko kaikki varmasti hyvin? väsymys on myös kumma juttu, kun se iskee ihan omituisiin hetkiin. Tsemppiä loppurutistukseen.
Illusia sanoi…
Kyllä ne lääkärit tästä varoitteli. Kiitos tsempeistä!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

"Naakat lentää yhdessä"

Minun on pitänyt kirjoittaa moneen otteeseen lapsen kielen kehittymisestä. Se on niin kiinnostavaa! Kiinnostavaa sekä yksityisesti että ammatillisesti.

Olen aloittanutkin sen postauksen kirjoittamista, mutta en ole ehtinyt sitä tehdä. En vielä hautaa ajatusta, mutta totean tässä vaiheessa sen, että kieli on kehittynyt käsittämättömän huimaa vauhtia.

Tänään hän kertoi minulle bussimatkalla esimerkiksi nämä asiat:
"Aurinko laskee alas. On menny jo. Hämärää. Pimeää. Valo päällä. Yö."
"Naakat lentää yhdessä. Lentää taivaalla. Sininen taivas."
"Junaa ei tankata. Sähkö tulee ylhäältä. Sähköjohto ylhäällä."
"Isi-ukkeli on jo kotona. Isi bussilla kotiin. Isi odottaa. Kissat odottaa."

Hän siis puhuu jo suomea. Voi kun itsekin oppisi kieliä tuota tahtia!

Vertaiset vertaansa vailla

Olen todella tyytyväinen siihen, että asuinpaikaksemme on valikoitunut yksi Suomen suurimmista kaupungeista. Täältä löytyy nimittäin kaikkea, mitä tarvitsen. Myös paljon muita adoptioperheitä.
Tapaamme muita adoptioperheitä virallisissa tapaamisissa kaksi kertaa kuukaudessa. On isompi adoptiokerho, joka kokoontuu viikonloppuna ja pienempi, joka kokoontuu arkisena aamupäivänä.
Eniten kadun odotuksessani sitä, että en ikinä etsiytynyt näihin kerhoihin. Odottaminen tuntui niin epävarmalta ja tuskastuttavalta, että pelkäsin tavata perheitä. Pelkäsin, että ikävä kasvaisi liian kovaksi ja että lasten ja vanhempien näkeminen riipaisisi yhtä syvältä kuin kriisin pahimpana aikana. 
Olisi kannattanut päästä pelosta yli. Olisin nähnyt, kuinka tavallista ja luonnollista elämä adoptiolapsen kanssa on. Kuinka tuoreetkin perheet voivat poistua kotoaan ja osallistua kerhoon. Kuinka erityistarpeet, kiintymyssuhteet ja muut ongelmat eivät olekaan olemista määrittävä tekijä. Kuinka iloista ja riehakasta…