Siirry pääsisältöön

Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on heinäkuu, 2014.

Äitisuhde

Huh! Takana on ehkä vähän liiankin paljon aikaa lapsuuden perheen kanssa. Äitini kanssa ollessani huomaan pohtivani paljon suhdettani häneen ja sitä, millainen äiti hän on minulle ja sisaruksilleni ollut. Lapsuuteni on ollut hyvä ja äitini on aina ollut todella hyvä äiti, mutta huomaan suhtautuvani häneen todella kriittisesti ja arvostelevasti. Ajattelen asioita, joita varmasti teen toisin. Ärsyynnyn ja olen epäreilu.

Lasten kanssa ollessani huomaan itsessäni paljon äitiäni. Toimin, puhun, keksin ja leikin aivan kuten hän. Se häiritsee minua, vaikka ei sen pitäisi. Äitini on lasten kanssa todella hyvä ja väitän, että niin olen minäkin.

Äitini oli löytänyt kirpputorilta hurmaavan pienen säästölippaan ja ison peltilaatikon. Hän aikoo alkaa säästää rahaa lapsellemme. Ja kun mainitsin pohtineeni, että alkaisin ostella kirjoja lapsellemme, hän huokaisi, että vihdoinkin! Hän on jo odottanut, milloin saa luvan kanssa hankkia ihania uusia lastenkirjoja.

Minusta tulee varmasti sekä samanlainen…

Tilaa ajatuksille

Aamulla pyöräilin joogailemaan ja koska päätin palatessani poiketa uimarannalla, jätin puhelimeni ja sitä myötä tapani kuunnella Yle Areenaa kotiin. Polkiessani huomasin yhtäkkiä ehtineeni ajatella vaikka mitä. Sitten ajattelin sitä, miksi ajattelin yhtäkkiä niin paljon ja tajusin, että se johtuu siitä, että korvissani ei kuulu kenenkään muun ajatuksia ja puhetta. Yhtäkkiä minulla oli tilaa ajatuksille.

Opin pakenemaan ajatuksiani ja täyttämään tyhjän tilan radio-ohjelmilla tai Netflix-sarjoilla silloin, kun kaikki tuntui paljon pahemmalta. Teki hyvää paeta ahdistusta ja ajatuksia. Minun oli pakko täyttää kaikki aikani jollakin, jotta pysyisin kasassa ja toimintakykyisenä. Sitten aloin uupua töiden ja opiskeluiden keskellä. Tarvitsin taas jotain, joka pitäisi ajatukset hallinnassa, koska muuten tekemättömien asioiden määrä olisi suistanut minut unettomuuteen ja työkyvyttömyyteen.
Niin siitä tuli tapa. En enää osaa vain kävellä ja ajatella omiani. Enkä oikein meinaa uskaltaakaan. Ajatu…

Tärkeä uusi pieni ihminen

Saimme kunniatehtävän ja pääsimme mieheni kanssa uskomattoman pienen ja uskomattoman suloisen lapsen kummiksi. Hän ei ole vielä täyttänyt kahtakaan viikkoa, mutta eilen saimme kuulla hänen nimensä ja kilistellä lasejamme hänen kunniakseen.

Olen niin otettu tehtävästäni. Sydämeni sulaa myös siinä, kuinka huolehtivaisesti ja lempeästi mieheni suhtautuu vauvaan. Tämän lapsen elämään saan oikein luvalla osallistua niin paljon kuin haluan. Se on aivan mielettömän hienoa!

Sitäkin ehdin jo miettiä, että hän on meidän lapsemme pikkuserkku.

Miksi se ei ole ihanaa? Ikävä

Minulle adoption raastavin murheellinen puoli on valtava ikävä. Olen aina tiennyt haluavani lapsen. Aloin itse toivoa lasta vuonna 2008 ja yrittämisen aloitimme vuonna 2010. Olen siis ikävöinyt lastani jo kuuden vuoden ajan. Neljän vuoden ajan ikävä on ollut piinaavaa ja nyt tiedän, että joudun ikävöimään häntä vielä monta vuotta lisää.

Ikävä on joskus konkreettista ja hyvin fyysistä tyhjän sylin tuntua. Vielä useammin se on erilaisia tilanteita ja tapahtumia, joissa ajattelee ja kuvittelee, kuinka lapsi voisi olla mukana. Mitä hän tekisi? Millä tavalla omaa käyttäytymistä pitäisi muuttaa? Millä tavalla läheiset toimisivat lapsen kanssa tällaisessa tilanteessa? Miltä tuntuisi pitää lasta kädestä tässä? Tässä hänet voisi ottaa syliin ja tuossa syntyisi varmasti kiukutteluhetki.

Miten jaksan odottaa vielä monta vuotta? Mistä löytää kärsivällisyyttä, positiivisuutta ja luottavaisuutta näin pitkään odottamiseen? Tietysti odotusaikaa voi täyttää kaikenlaisella mielekkäällä. Minulla on palj…

Miksi se ei ole ihanaa? Aika selittää

Adoptioon kohdistuviin negatiivisiin tunteisiin liittyvä postaukseni Ei, se ei ole ihanaa! herätti paljon kommentteja ja keskustelua. Keskustelu ja ajatusteni kyseenalaistaminen on tervetullutta, mutta pahoitin keskustelusta myös mieleni. Kaikkein eniten sattuivat epäilyt siitä, olenko minä valmis koko adoptioon, jos se kerran tuntuu myös pahalta.

Keskustelu sattui oman elämäni kannalta vaikeaan hetkeen. Olin koko kevään järkyttävän kiireinen ja nyt kuukauden lomailun jälkeen alan vasta tuntea toipumisen alkavan. Asia oli kovin suuri pyöriteltäväksi ja siksi siirsin sen aikaan, jolloin jaksan taas ajatella. Se aika taitaa alkaa nyt.

Keskustelu herätti myös kysymyksen sensuurista. Pitäisikö minun varoa kirjoittamasta negatiivisimmista tunteista, jotta minua ei tyrmättäisi vahingoittavalla tavalla? Pitäisikö minun suojella itseäni paremmin? Ja toisaalta aloin epäillä itseäni. Olenko väärässä, kun suren edelleen lapsettomuuttani enkä uskalla täysin luottaa adoption onnistumiseen? Olenko …