Siirry pääsisältöön

Äitisuhde

Huh! Takana on ehkä vähän liiankin paljon aikaa lapsuuden perheen kanssa. Äitini kanssa ollessani huomaan pohtivani paljon suhdettani häneen ja sitä, millainen äiti hän on minulle ja sisaruksilleni ollut. Lapsuuteni on ollut hyvä ja äitini on aina ollut todella hyvä äiti, mutta huomaan suhtautuvani häneen todella kriittisesti ja arvostelevasti. Ajattelen asioita, joita varmasti teen toisin. Ärsyynnyn ja olen epäreilu.

Lasten kanssa ollessani huomaan itsessäni paljon äitiäni. Toimin, puhun, keksin ja leikin aivan kuten hän. Se häiritsee minua, vaikka ei sen pitäisi. Äitini on lasten kanssa todella hyvä ja väitän, että niin olen minäkin.

Äitini oli löytänyt kirpputorilta hurmaavan pienen säästölippaan ja ison peltilaatikon. Hän aikoo alkaa säästää rahaa lapsellemme. Ja kun mainitsin pohtineeni, että alkaisin ostella kirjoja lapsellemme, hän huokaisi, että vihdoinkin! Hän on jo odottanut, milloin saa luvan kanssa hankkia ihania uusia lastenkirjoja.

Minusta tulee varmasti sekä samanlainen että erilainen äiti kuin omani oli. Siitä olen aivan varma, että äidistäni tulee aivan loistava isoäiti!

Kommentit

Anonyymi sanoi…
Mistä tuo kriittisyys johtuu? Itse teen nimittäin ihan samaa. Jos olisin äiti, ehkä toteuttaisinkin omia näkemyksiäni perheessäni, eikä minun tarvitsisi puhista itsekseni oman äitini puuhista :) Ehkä?
Illusia sanoi…
Sepä se. Johtuisiko se siitä, että oma äiti on kuitenkin ainoa, jonka äitiydestä tietää paljon. Ja koska äidin seurassa tapahtuu taantuminen takaisin teini-ikäiseksi, kaikki vähän ärsyttää. Se on kummallista ja myös epäreilua äitiä kohtaan. Voi kun olisin viisaampi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

"Naakat lentää yhdessä"

Minun on pitänyt kirjoittaa moneen otteeseen lapsen kielen kehittymisestä. Se on niin kiinnostavaa! Kiinnostavaa sekä yksityisesti että ammatillisesti.

Olen aloittanutkin sen postauksen kirjoittamista, mutta en ole ehtinyt sitä tehdä. En vielä hautaa ajatusta, mutta totean tässä vaiheessa sen, että kieli on kehittynyt käsittämättömän huimaa vauhtia.

Tänään hän kertoi minulle bussimatkalla esimerkiksi nämä asiat:
"Aurinko laskee alas. On menny jo. Hämärää. Pimeää. Valo päällä. Yö."
"Naakat lentää yhdessä. Lentää taivaalla. Sininen taivas."
"Junaa ei tankata. Sähkö tulee ylhäältä. Sähköjohto ylhäällä."
"Isi-ukkeli on jo kotona. Isi bussilla kotiin. Isi odottaa. Kissat odottaa."

Hän siis puhuu jo suomea. Voi kun itsekin oppisi kieliä tuota tahtia!

Vertaiset vertaansa vailla

Olen todella tyytyväinen siihen, että asuinpaikaksemme on valikoitunut yksi Suomen suurimmista kaupungeista. Täältä löytyy nimittäin kaikkea, mitä tarvitsen. Myös paljon muita adoptioperheitä.
Tapaamme muita adoptioperheitä virallisissa tapaamisissa kaksi kertaa kuukaudessa. On isompi adoptiokerho, joka kokoontuu viikonloppuna ja pienempi, joka kokoontuu arkisena aamupäivänä.
Eniten kadun odotuksessani sitä, että en ikinä etsiytynyt näihin kerhoihin. Odottaminen tuntui niin epävarmalta ja tuskastuttavalta, että pelkäsin tavata perheitä. Pelkäsin, että ikävä kasvaisi liian kovaksi ja että lasten ja vanhempien näkeminen riipaisisi yhtä syvältä kuin kriisin pahimpana aikana. 
Olisi kannattanut päästä pelosta yli. Olisin nähnyt, kuinka tavallista ja luonnollista elämä adoptiolapsen kanssa on. Kuinka tuoreetkin perheet voivat poistua kotoaan ja osallistua kerhoon. Kuinka erityistarpeet, kiintymyssuhteet ja muut ongelmat eivät olekaan olemista määrittävä tekijä. Kuinka iloista ja riehakasta…