Siirry pääsisältöön

Äitisuhde

Huh! Takana on ehkä vähän liiankin paljon aikaa lapsuuden perheen kanssa. Äitini kanssa ollessani huomaan pohtivani paljon suhdettani häneen ja sitä, millainen äiti hän on minulle ja sisaruksilleni ollut. Lapsuuteni on ollut hyvä ja äitini on aina ollut todella hyvä äiti, mutta huomaan suhtautuvani häneen todella kriittisesti ja arvostelevasti. Ajattelen asioita, joita varmasti teen toisin. Ärsyynnyn ja olen epäreilu.

Lasten kanssa ollessani huomaan itsessäni paljon äitiäni. Toimin, puhun, keksin ja leikin aivan kuten hän. Se häiritsee minua, vaikka ei sen pitäisi. Äitini on lasten kanssa todella hyvä ja väitän, että niin olen minäkin.

Äitini oli löytänyt kirpputorilta hurmaavan pienen säästölippaan ja ison peltilaatikon. Hän aikoo alkaa säästää rahaa lapsellemme. Ja kun mainitsin pohtineeni, että alkaisin ostella kirjoja lapsellemme, hän huokaisi, että vihdoinkin! Hän on jo odottanut, milloin saa luvan kanssa hankkia ihania uusia lastenkirjoja.

Minusta tulee varmasti sekä samanlainen että erilainen äiti kuin omani oli. Siitä olen aivan varma, että äidistäni tulee aivan loistava isoäiti!

Kommentit

Anonyymi sanoi…
Mistä tuo kriittisyys johtuu? Itse teen nimittäin ihan samaa. Jos olisin äiti, ehkä toteuttaisinkin omia näkemyksiäni perheessäni, eikä minun tarvitsisi puhista itsekseni oman äitini puuhista :) Ehkä?
Illusia sanoi…
Sepä se. Johtuisiko se siitä, että oma äiti on kuitenkin ainoa, jonka äitiydestä tietää paljon. Ja koska äidin seurassa tapahtuu taantuminen takaisin teini-ikäiseksi, kaikki vähän ärsyttää. Se on kummallista ja myös epäreilua äitiä kohtaan. Voi kun olisin viisaampi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emme me lukkiutuneetkaan kotiin

Adoptioon valmistautuessamme kävimme kursseilla ja neuvonnassa. Niistä jäi monia asioita mieleen. Yksi niistä asioista on se, että kiintymyssuhteen kehittymisen vuoksi olisi hyvä rauhoittaa aluksi elämä oman perheen keskeiseksi. Lapsen on hyvä oppia ensin tuntemaan omat vanhemmat ja vasta sitten alkaa tutustua muuhun maailmaan.
Me emme ole totelleet.
Jo hakumatkalla kyläilimme tuttavaperheessä ja kotiin päästyämme olemme tavanneet monia ihmisiä. Tietysti monet haluavat nähdä meidät. Ja me haluamme nähdä ystäviämme ja perhettämme! Tietenkin haluamme. Meillä oli heitä aivan älytön ikävä silloin, kun vietimme melkein neljä viikkoa hotellin muurien sisäpuolella tutustumassa toisiimme.
Meidän elämämme on sellaista. Me tapaamme ihmisiä, koska ihmiset ovat meille tärkeitä. Vietämme me tietysti paljon aikaa keskenämmekin. Halaamme, sylittelemme ja leikimme. Kerromme, että rakastamme. Meidän ihana perheemme!

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

Onnen keskelle tuli myös suru

Siitä on nyt tarkalleen viikko. Hain koiran veljeni luota kotiin. Kävin sen kanssa viimeisellä lenkillä. Rapsuttelin sitä takapihalla ja syötin viimeisiä herkkuja. Nostin sen viimeisen kerran autoon, ja mieheni ajoi sen kanssa eläinlääkäriin.

Koiran kuolema sattuu kovasti. Tuntuu syylliseltä. Aina välillä havahdun ajattelemaan, ettei kukaan pidä huolta siitä. Se on nyt aivan yksin. Me hylkäsimme sen.

Olen onnellinen. Sain ihanan koiran, joka kulki mukana niin monessa. Kahdentoista vuoden ajan minä pidin huolta siitä ja se piti huolta minusta. Se vei minut ulos silloinkin, kun olisin mieluummin jäänyt ikuisiksi ajoiksi itkemään sänkyyn. Se juoksi minun kanssani silloin, kun oli pakko juosta kovaa, että saisi ahdistuksen salpaamat keuhkot taas toimimaan.

Minulla on aivan älytön ikävä. En saa enää koskaan silittää sen mustaa pehmeää karvaa. Se ei enää koskaan nuku jaloissani. Se ei enää saa hepuleita pelkästä elämän ilosta. Se ei enää ulvo, kun paloauto ajaa ohi. Sen tyhjä panta makaa kä…