Siirry pääsisältöön

Miksi se ei ole ihanaa? Aika selittää

Adoptioon kohdistuviin negatiivisiin tunteisiin liittyvä postaukseni Ei, se ei ole ihanaa! herätti paljon kommentteja ja keskustelua. Keskustelu ja ajatusteni kyseenalaistaminen on tervetullutta, mutta pahoitin keskustelusta myös mieleni. Kaikkein eniten sattuivat epäilyt siitä, olenko minä valmis koko adoptioon, jos se kerran tuntuu myös pahalta.

Keskustelu sattui oman elämäni kannalta vaikeaan hetkeen. Olin koko kevään järkyttävän kiireinen ja nyt kuukauden lomailun jälkeen alan vasta tuntea toipumisen alkavan. Asia oli kovin suuri pyöriteltäväksi ja siksi siirsin sen aikaan, jolloin jaksan taas ajatella. Se aika taitaa alkaa nyt.

Keskustelu herätti myös kysymyksen sensuurista. Pitäisikö minun varoa kirjoittamasta negatiivisimmista tunteista, jotta minua ei tyrmättäisi vahingoittavalla tavalla? Pitäisikö minun suojella itseäni paremmin? Ja toisaalta aloin epäillä itseäni. Olenko väärässä, kun suren edelleen lapsettomuuttani enkä uskalla täysin luottaa adoption onnistumiseen? Olenko väärässä, kun kaikki ei tunnu auvoiselta odottamiselta? Olenko väärässä, kun oikaisen tuttavapiirin epärealistisia oletuksia adoptiosta?

Päätin kuitenkin jatkaa valitsemallani tiellä. Uskon ehdottomasti, että negatiivisten tunteidenkin on päästävä kuuluviin. Niiden sanoittaminen on hyväksi sekä minulle että muille samanlaisissa tilanteissa eläville. En usko, että kukaan voi mennä tämän prosessin läpi mieli pelkästään aurinkoisena ja luottaen koko ajan tulevaan. En myöskään usko, että se olisi parempi tie äitiyteen kuin oma tieni.

Lapsettomuuteen ja adoptioon liittyy pajon ristiriitaista. Adoptio ei ole selkeä ja simppeli juttu. Adoptio vaatii paljon pohdintaa. On pohdittava ylipäänsä adoption eettisyyttä. On pohdittava omaa itseä vanhempana ja varauduttava kaikenlaisiin tilanteisiin. On pohdittava omaa työuraansa, parisuhdetta, yhteiskunnan ilmapiiriä ja omia tukiverkkoja adoption kannalta.

Adoptiovanhemmaksi ei myöskään tulla tyhjiössä. Oma elämä vaikuttaa jatkuvasti jaksamiseen ja tunteisiin. Muuta elämää ei voi eikä pidä rajata adoptioelämän ulkopuolelle eikä adoptiota voi muun elämän stressin vuoksi myöskään jättää syrjään. Ei lapsikaan tule tyhjiöön. Jotenkin on pystyttävä luovimaan kaiken keskellä. Muuta vaihtoehtoa ei ole.

Adoptio herättää monenlaisia tunteita ja minä pidän itselläni oikeuden tuntea niitä ja kirjoittaa niistä. Tekstieni lukijoilta toivon ehdottomasti keskustelun jatkumista, mutta toivon kuitenkin hienotunteisuutta. Älä tee hurjia johtopäätöksiä tutustumatta ja keskustelematta. Älä lyö vyön alle.

Kommentit

Minttu sanoi…
Minusta adoptiota ei voi kyllä millään tavalla verrata raskauteen tai okei kummassakin odotetaan lasta, mutta täysin eri tavalla. Adoptiossa olet suurennuslasin alla syynissä sovitko vanhemmaksi vai et, kun luonnollisessa raskaudessa kukaan ei kyseenalaista sinua.

Itse haluaisin adoptoida lapsen, kun biologista en voi saada, mutta mies ei halua adoptoida. Olen surullinen asian suhteen, koska ikää tulee koko ajan lisää ja tiedän adoption olevan pitkä prosessi.
Etsijä sanoi…
Ei odotus voi olla jatkuvasti auvoista ja ihanaa. Minulla tunteet menevät ylös ja alas. Melkein päivästä riippuen. Ja vaikka keskenmenoista on jo kulunut vähän aikaa, eivät ne unohdu ikinä. Eikä kulu päivääkään, etten niitä muistaisi, fyysisesti ja psyykkisesti. Olen liittynyt Facebookissa Bulgaria Adoptions -ryhmään. Muut ryhmäläiset näyttävät olevan amerikkalaisia. On todella mahtavaa nähdä kuinka lapsiesityksiä tulee ja hakumatkoille lähdetään. Jonot siis liikkuvat eteenpäin.
Toivon sinulle ihan mahdottomasti voimia! Tänään tuntuu siltä, että ehkä me tästä selvitään! (huomenna voi tuntua ihan toiselta...)
Anonyymi sanoi…
Muille adoptiosta kiinnostuneille on varmasti tärkeää kuulla myös negatiivisista tunteista. Olen huomannut, että niiden piilottelu ja kieltäminen, aihe kuin aihe, vain vahvistaa tunnetta.
Sekin tuli mieleeni keskustelua seuratessani, että jokainen käsittelee asioita eri tavoin. Toiset tuntevat vahvasti varjopuolet ja toiset takertuvat hädässä käytännöllisyyteen ja järkeen. Ja kun aiheena on mahdollinen vanhemmuus, heitän kysymyksen: millaisia tunneilmaisun taitoja haluaisit opettaa vanhempana lapsellesi? Saako surun ja vihan näyttää? T. Surusilmä
Illusia sanoi…
Minttu: On aivan totta, että adoptio ja raskaana oleminen ovat hyvin erilaisia prosesseja. Raskaana oleva saa ja hänen pitää tuntea kaikenlaista. Onhan hänellä hormonitkin ja kaikkea. Toivottavasti löydätte miehesi kanssa tavan olla perhe teitä molempia tyydyttävällä tavalla. On surullista, että ette ole adoptiosta samaa mieltä, mutta eipä tähän prosessiin voi ketään pakottaa. Paljon voimia suremiseen ja paljon aurinkoisia hetkiä!

Etsijä: Niinpä! Tunteen vaihtelevat paljon pienessäkin hetkessä. Ja toisaalta samaan aikaankin voi olla monenlaisia tunteita. Ihanaa, että jonoissa tapahtuu liikettä! Toivon sinulle paljon niitä päiviä, jolloin tuntuu, että selviätte!

Surusilmä: Tärkeitä kysymyksiä. Lapselle, jolla on vähintään yksi rankka hylkäämiskokemus taustalla, tunteiden käsittely ja sen opettelu tulee olemaan tärkeää. Itse koen oppineeni lapsettomuuden kautta paljon tunteista ja niiden sanoittamisesta. Se on mielestäni äärettömän tärkeää. Kiitos viisaasta kommentistasi!
En tiedä osaanko selittää asiaa oikealla tavalla, mutta painotan ettei tarkoitukseni ole loukata sinua. Palaisin tuohon vastapuolelta saatuun "ihanaa"-kommentointiin, johon voisin kuvitella itse ainakin syyllistyväni. Voisin ajatella tuon ihanaa-kommentin kuvaavan ihan vain vastapuolen mielipidettä asiasta. Se kertoo vain vastapuolen asenteesta adoptioon noin yleisesti. En usko, että sen on edes tarkoitus olla kuvaus siitä mitä oikeasti käyt läpi, vaan asian hyväksyminen vastapuolelta. Hyvin usein vastapuolella ei ole hajuakaan mitä käyt läpi ja syväanalyysin tekeminen ei ehkä onnistu yhden lauseen perusteella. Ei kai sekään olisi kivan tuntuista, jos vastapuoli adoptiosta kuullessaan alkaisi kauhistella ja surra jaksamistasi viitaten myös lopputuloksen epävarmuuteen.
Jos ja kun saat positiivisia reaktioita kertoessasi adoptiosta, yritä ottaa asia sillä, että vastapuolelle adoptiosi on vain iloinen asia. Toivottavasti tekstini punainen lanka löytyy.
Illusia sanoi…
Pyykkivuoren prinsessa: Tottakai ymmärrän, että ihanaa-kommentilla ei tarkoitettu mitään pahaa ja että se oli aito reaktio. Se oli siinä tilanteessa vain niin suuressa ristiriidassa oman tuntemukseni kanssa.

Tuskin tässä tapauksessa on mahdollisuus vain kahdenlaiseen reaktioon. Ehkä hehkuttamisen ja kauhistelun väliltä löytyisi joku kiva ja sopivampikin reaktio. Minä olen kyllä ehdottomasti valmis keskustelemaan ja ketomaan lapsettomuudesta, adoptiosta ja niihin liittyvistä tunteista niistä kysyviltä. Kuitenkin kun alkaa tehdä oletuksia toisen senhetkisistä tunteista, voi käydä myös niin, että tulee tyrmätyksi.

Painotan nyt kuitenkin, että tilanne ei itsessään ollut mitenkään negatiivinen, vaan keskustelu jatkui ja minusta ainakin tuntuu, että kukaan ei pahoittanut mieltään.

Omat tunteeni ovat aina mukana, kun puhun adoptiosta ja reaktioni riippuu siitä, millaista vaihetta milloinkin käyn läpi. Onnekseni minua on siunattu hyvillä puhelahjoilla ja osaan yleensä kertoa asioista sillä tavalla, että kaikki menee hyvin. Täällä blogissani saatan sitten pohtia omia ja toisten reaktioita aiheeseen liittyen.

Suurin osa ihmisistä, joiden kanssa olen keskustellut asiasta ovat suhtautuneet adoptioon hyvin positiivisesti. Se on tietysti hienoa, mutta ihmisten suhtautuminen adoptioon on hyvin epärealistista. Meitä pidetään hyväntekijöinä, meille vakuutetaan, että kyllä sitä lasta sitten voi rakastaa kuin omaansa, meidän perheemme tulevaa monikulttuurisuutta ihaillaan. Sitten kuukautta myöhemmin kysytään, joko se lapsi on tulossa. Minusta tuntuu, että minun paikkani juuri nyt on myös oikoa ihmisten käsityksiä adoptiosta. Ehkä sillä tavalla sitä kuuluisaa adoptiokorttia ei myöskään vedettäisi niin helposti esiin lapsettomien kanssa jutellessa.
Anonyymi sanoi…
Meidän perheessä on sekä biologinen että adoptoitu lapsi. Lapsen saaminen on ihanaa, tapahtuipa se mitä kautta tahansa. Kumpikaan lapsensaantitapa taas ei meidän kohdalla ollut ihanaa. Adoptioprosessi oli se "pienempi paha". Minusta nämä kaksi asiaa voi ihan hyvin erottaa toisistaan, siis lapsen saamisen ja sen kaiken mitä sitä varten joutuu tekemään tai kokemaan. Toinen on ihanaa, toinen ei (välttämättä). Kummassakaan ei ole varmaa lopputulosta. Meidän adoptioposessi oli vähällä kaatua, mutta jos niin olisi käynyt en silti usko että olisimme ryhtyneet yrittämään toista biologista lasta. Adoptio oli meille se 1. vaihtoehto emmekä siinä vaiheessa haaveilleetkaan toisesta biologisesta lapsesta. Tämä on mielestäni tärkeä asia, koska adoptiolapsi ei välttämättä heti täytä niitä odotuksia mitä vanhemmilla on. Adoptiolapsen "kasvattaminen" on erilaista kuin biologisen lapsen, siitä ei pääse yli eikä ympäri. Äitiys on kuitenkin ihan samanlaista, ja rakkaus on samanlaista.

Käytännön vinkkinä odotusaikaan, itse kerroin aina kyselijöille suoraan että "ehkä joskus 3 vuoden kuluttua aikaisintaan voi tulla lapsitieto", eivät sitten heti seuraavalla viikolla kyselleet että "onko sieltä mitään kuulunut?" :)
Illusia sanoi…
Minäkin sanon nykyään aina, että toivottavasti tulee ennen vuosikymmenen vaihdetta. Antaa vähän mittasuhdetta odottamisajasta.

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emme me lukkiutuneetkaan kotiin

Adoptioon valmistautuessamme kävimme kursseilla ja neuvonnassa. Niistä jäi monia asioita mieleen. Yksi niistä asioista on se, että kiintymyssuhteen kehittymisen vuoksi olisi hyvä rauhoittaa aluksi elämä oman perheen keskeiseksi. Lapsen on hyvä oppia ensin tuntemaan omat vanhemmat ja vasta sitten alkaa tutustua muuhun maailmaan.
Me emme ole totelleet.
Jo hakumatkalla kyläilimme tuttavaperheessä ja kotiin päästyämme olemme tavanneet monia ihmisiä. Tietysti monet haluavat nähdä meidät. Ja me haluamme nähdä ystäviämme ja perhettämme! Tietenkin haluamme. Meillä oli heitä aivan älytön ikävä silloin, kun vietimme melkein neljä viikkoa hotellin muurien sisäpuolella tutustumassa toisiimme.
Meidän elämämme on sellaista. Me tapaamme ihmisiä, koska ihmiset ovat meille tärkeitä. Vietämme me tietysti paljon aikaa keskenämmekin. Halaamme, sylittelemme ja leikimme. Kerromme, että rakastamme. Meidän ihana perheemme!

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

Onnen keskelle tuli myös suru

Siitä on nyt tarkalleen viikko. Hain koiran veljeni luota kotiin. Kävin sen kanssa viimeisellä lenkillä. Rapsuttelin sitä takapihalla ja syötin viimeisiä herkkuja. Nostin sen viimeisen kerran autoon, ja mieheni ajoi sen kanssa eläinlääkäriin.

Koiran kuolema sattuu kovasti. Tuntuu syylliseltä. Aina välillä havahdun ajattelemaan, ettei kukaan pidä huolta siitä. Se on nyt aivan yksin. Me hylkäsimme sen.

Olen onnellinen. Sain ihanan koiran, joka kulki mukana niin monessa. Kahdentoista vuoden ajan minä pidin huolta siitä ja se piti huolta minusta. Se vei minut ulos silloinkin, kun olisin mieluummin jäänyt ikuisiksi ajoiksi itkemään sänkyyn. Se juoksi minun kanssani silloin, kun oli pakko juosta kovaa, että saisi ahdistuksen salpaamat keuhkot taas toimimaan.

Minulla on aivan älytön ikävä. En saa enää koskaan silittää sen mustaa pehmeää karvaa. Se ei enää koskaan nuku jaloissani. Se ei enää saa hepuleita pelkästä elämän ilosta. Se ei enää ulvo, kun paloauto ajaa ohi. Sen tyhjä panta makaa kä…